SIGNE. No, noin olet sinä sanonut jo niin monta kertaa, että sekin mua
ilettää! (kääntää tuolin niin, että on selin sekä katsojiin että
Hamar'iin).
HAMAR. Sinä olet niin hellitelty lapsi, että olisi synti, pitää kaikkia
lauseitasi tosina -- --
SIGNE. No, _tuokin_ vielä -- sataviideskolmatta kerta! -- Uh, mene
tiehes!
HAMAR. Mutta etkö nyt ymmärrä, kuinka naurettavaksi sinä itsesi teet,
kun olet mustasukkainen hevoseen? Oletko koskaan kuullut mokomata?
SIGNE (hypähtää ylös). Aa, sinä saat minut vielä pakahtumaan --
kiusanhenki! Minä huomaan sinussa väliin jotakin niin inhoittavaa
-- - (polkien jalkaansa). Minä halveksin sinua!
HAMAR (hymyillen). Ainoastaan Voilakan tähden -- --?
SIGNE. En, vaan _sinun, sinun, sinun_ tähtesi! Minä tunnen itseni
toisinaan niin onnettomaksi, että olisin valmis vaikeroiden heittäimään
lattialle -- tai juoksemaan kuulumattomiin! Anna mun olla! Etkö mene
matkaasi!
HAMAR. Kyllä, minä en tälläkään kertaa korjannut sormusta lattialta.
SIGNE. Et, vaan mene, mene, mene, mene! (istuu; pyrskähtää itkemään).
HAMAR. Hyvä! -- Tuoltapa höyrylaiva jo tulleekin. Minä lahden heti
paikalla.
SIGNE. No, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se höyrylaiva nyt
juuri _tulee_ Kristianiasta eikä mene sinne! Uh! (pyrskähtää jälleen
itkemään).
(Perällä, melkein keskipalkalla, näkyy höyrylaivan mastot ja piiput
saarien ylitse. Savu kohoaa kirkkaasti ilmaan, -- Samassa kuuluu).
TJOELDE (ulkona). Kiireesti! Ottakaa luutnantin paatti; se on reilassa!
SIGNE (nousee).