BERENT. -- tärkeämpien toimitusten tähden. Hyvästi!
TJOELDE. Hahaha! (Nuoret jättävät hyvästi; Tjoelde ja Berent menevät
rappusia alas).
Kuudes kohtaus.
Hamar. Signe.
HAMAR. Hävytön! -- Mutta niinhän se on kaikille.
SIGNE. Vaan ei isälleni, kuten huomasin.
HAMAR. Sinun isäsi on myöskin hävytön.
SIGNE. Sit'et saa sanoa hänestä!
HAMAR. Mitä muuta voisin sanoa, kun hän saattaa nauraa Berent'in
hävyttömyyksille?
SIGNE. Hän on hyvällä tuulella (istuu keinumaan).
HAMAR. Vai niin, sinäkin --? Sin'et ole ollenkaan miellyttävä tänään.
SIGNE (yhä keinuen). En -- sillä sinä olet väliin niin ikävystyttävä.
HAMAR. Etkä kuitenkaan anna minun matkustaa pois?
SIGNE. Se olisi vieläkin ikävämpää.
HAMAR. Nyt sanon sinulle erään seikan: Min'en enää kauvan kärsi tapaa,
jolla minua täällä kohdellaan!
SIGNE. Vai niin? (Ottaa sormuksen sormestaan, antaa sen kieppua
peukalon ja etusormen välissä, keinuu ja laulaa).
HAMAR. Puhumattakaan _sinusta_. Mutta Valborg! ja isäsi! Onko hän vielä
kertaakaan käskenyt minua ratsastamaan Voilakalla?
SIGNE. Ehkä hänellä on tärkeämpiäkin ajateltavia. (Laulaa taas).
HAMAR. No, mutta olehan nyt älykäs, Signe! -- Käsitäthän sinä, että se
olisi aivan luonnollista? -- Niin, suoraan sanoen -- sillä sinullehan
voin sanoa mitä tahansa -- minä, joka tulen hänen vävypojakseen ja olen
kavalleristi (eikä isälläsi muita poikia olekkaan) -- enkö minä melkein
saattaisi toivoa, -- -- että hän tykkänään lahjoittaisi minulle
Voilakan?
SIGNE. Hahaha!
HAMAR. Olisiko se niin luonnotonta?
SIGNE. Hahaha!
HAMAR. Minkätähden sitä naurat, Signe? Olisihan se talolle kunniaksi,
luulisin ma, että toverini ihailisivat hevostani, ja minä voisin sanoa:
Sen on appivaarini lahjoittanut minulle? -- Sillä tiedäppäs, sen
hevosen vertaista ei löydy koko Norjan maassa.
SIGNE (seisottaa tuolin). Ja siksi pitää sinun saaman se? Hahaha!
HAMAR. Tätä en kärsi!
SIGNE. Kavallerialuutnantti "Verraton" seljässä hevosen, "jolla ei ole
vertaista". Hahaha!
HAMAR. Signe, nyt saat lopettaa!
SIGNE (keinuen). Sinäpä olet lystikäs!
HAMAR (läheten). Kuulehan, Signe! -- ei kenkään voi vaikuttaa niin
paljon isääsi, kuin sinä. Kuuleppas, Signe! -- Etkö hetkeäkään voi
haastella totisia asioita kanssani?
SIGNE. Kyllä, -- kernaasti! (Alkaa uudestaan laulaa).
HAMAR. Minä arvelin itsekseni: Jos Voilakka olisi minun omani, jäisin
koko kesäksi tänne opettamaan sitä ratsuhevoseksi. (Signe lakkaa sekä
keinumasta että laulamasta. Hamar nojautuu hänen ylitsensä). Ja sitte
min'en menisi kaupunkiinkaan ennen kuin syksyllä, ja sitte seuraisit
sinä Voilakkaa ja minua Kristianiaan. Eikö se olisi sinunkin mielestäsi
hupaisata?
SIGNE (katsottuaan häntä hetken). Sinä, ystäväni, suunnittelet kaikki
aina niin somasti!
HAMAR. Eikö niin? Mutta kaikki riippuu nyt vain siitä, että sinä saat
hevosen isältäsi, -- mitä; sulo Signeseni?
SIGNE. Ja sitte sin'et koko kesänä matkustaisi minun luotani
pois -- --?
HAMAR. -- en koko kesänä!
SIGNE. Vaan jäisit tänne Voilakkaa opettamaan -- --?
HAMAR. -- ainoastaan sitä opettamaan!
SIGNE. Ja sitte saisin minä syksyllä seurata teitä kaupunkiin --
niinhän, niin?
HAMAR. Niin -- eikös se olisi mainiota?
SIGNE. Tuleeko Voilakka myöskin asumaan Guldborg-tädin luona?
HAMAR (hymyillen). No, mitä nyt sanotkaan?
SIGNE. Niin, sillä koska sinä hankit itsellesi vapaan-ajan ainoastaan
Voilakan tähden, kuten ymmärsin, ja jäät tänne, ainoastaan opettaakseni
sitä -- ja sitte annat minun seurata Voilakkaa Guldborg-tädin
luoksi -- --
HAMAR. Mutta, Signe, oietko nyt taas -- --?