Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella
tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä
päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin
omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä
äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen
mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla
voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi,
mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen
taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku
yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi
"lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten
viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan
tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden
rukoushuone.
Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta
pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön
sanomalehteen; silloin on usko lujilla.
Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena
vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa
ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.
Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja
usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin
pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä,
eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin,
onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi
jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli
"vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti
puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava"
niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan
laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin
olevan luojan erikoiset lahjat.
Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin
yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia.
Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin
sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin
kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn
ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden
saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi
lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten
lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos
Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären,
ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri
etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.
Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut
itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko
lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan,
kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.
Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä
persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen
elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan.
Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja
minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?
Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan
puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava"
edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio
kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle
rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli
toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius
ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on
perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten
viattomat lapset putipuhtaiksi.
Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään
keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi
ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli
ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin
sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi
"vastaavaksi".
Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.
Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä
näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa
vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain
muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:
"Arv. Toimittaja!
Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12
antamaan selitystä!
Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v.
Siansaparo."
"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti
kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan
sovintosaarnansa.
Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi
tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin
kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden
jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan"
lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko,
sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena
"varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä
on kehitetty liikapaisuntaa.
Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".
Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston"
lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron
periaatteellinen ero."
"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä
syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja
toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä,
tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."
"Sitten seuraa viralliset uutiset. -- Ministerineuvostolla ei
yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole
ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien
laitumelle laskemisesta. -- Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen
markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle
ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa
Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. -- Sitten on muutamia
vähemmän tärkeitä hm... hm... hm... ja sitten oma kirjoittamani
väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää
olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa
'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä
olen sitä vielä siistinyt."
"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"
"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.
"Oletteko sen lukenut?"
"Tuota kyllä, kyllä minä en..."
"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen
sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen
soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."
"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."
"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä
kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista.
Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian,
oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista
niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli
kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri
kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain
morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä.
-- Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies
on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa
perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä
tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä!
Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"
Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua
teriin.
"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä
vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa
puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää
ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin
matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista
lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat
hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu,
poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää
jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä
kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa
lienee kolhaistu."
"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää
osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla
räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."
"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.
"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi
eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja
'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. -- Mutta mikä rakkauden
lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"
"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka
faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.
"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin
runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus
juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa
ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se
on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"
Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi
"vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.
Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. -- Jossain
kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime
vuonna 5,000 asukasta nälkään. -- Pari valtion viinakauppaa ryöstetty
eräässä kylässä Puolan rajalla. -- Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen
tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e.
Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa
tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle
Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan
talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.
Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime
lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä
"vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli
kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava"
koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.
Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan.
Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli
taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin
kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku
petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen
samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen.
Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan
konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä,
kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi
kiinniottoon.
Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta,
joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja
Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa,
käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen
näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun
huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin
matkaansa.
Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi
kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n
mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla
varustetun makkaratehtaan.
"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja
istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah!
Vettä!..."
Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan
vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.
"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni
eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen
sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut
'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän
lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on
kysymys."
"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen
olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin
ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen
rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä
enin pahoittanut?"
"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin
arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja
politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."
"Siis 'Kadonnut morsian'?"
"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette
rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi
epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta
asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi
paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista
ilmaisevan katseen.
"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo
edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?"
lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut
kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää,
mutta jotain vallan kamalaa se lienee.
"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan
sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään
liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten
viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen
hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!..."
Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä
voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon
kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.
"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa
loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen
tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman
naikkonen! epäsiveellinen lutka! -- Mutta jopa näyttää henki
palautuvan..."
"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta
-- ah, taas viiltää sieluani -- niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko!
armahtakaa!... sanokaa!... että... että... saivatko... he... toisensa?"
Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän
lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli
erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista
kohtaloa, ehätti hän huutamaan:
"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"
"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty
siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja
kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime
numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen
saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän
numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja -- siihen katkeaa
novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan
siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy,
ja he saavat toisensa?"
"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."
"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin
vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin
intresantti novelli, vallan suuremmoinen."
"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee
huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."
"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle
kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin
paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat
"vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta
matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis
apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen
nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja
sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.
Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti
asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta,
joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin
saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista
paikoista katkaistaisi.
"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää
pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava
siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."