Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin
suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua,
että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan
avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.
Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan
sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito
kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa
asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo
ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta
on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut
päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä
erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne
kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.
Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen
kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo
tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin,
joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin,
niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä
aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä
erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus
on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia
tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta.
Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se
on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja
ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa,
aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian
huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä
uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa
puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista
enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy
opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä
nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja
kaupunkia kulloinkin tekevät.
Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se
myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin
ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän
paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät
raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai
nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-,
puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi,
olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin
opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa,
laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia
sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville,
arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä;
kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja,
siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa
harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön
mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan
opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän
-- huono opettaja.
Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät
akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa,
luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein
ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen
tullut kysymykseenkään.
Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan
kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.
Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme
voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa
näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona
tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee
päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa.
Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että
mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle,
joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä
paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi
pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on
harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa
opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän
perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta
maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä
toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki
sitkeämmässä kuin miehessä.
Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat,
että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja
kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan.
Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin
opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla
olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia
lapsistaan oli nälällä kiusannut.
Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta
menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä.
Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin
lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet
jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman
korvausta.
Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?
Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä
vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset
kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti
opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet,
ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi
palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti
siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.
Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua
siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta
puheeksi.
Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi
oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille
esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan -- et paremmasta
ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai
teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen
kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt,
jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä
minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei
syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", -- nämät samat henkilöt
pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena
asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella
virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.
Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä
kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana
olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla
on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta
ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi
vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet
sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta
ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos
opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät
kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa
palkankorotuksen sijaan -- selkäänsä.
Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään
rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että
opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo
johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme
naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista
silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös
liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan
näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat
vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa,
vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."