Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan
pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi
sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin
tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan,
jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun
vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle
s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja
isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.
Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen
taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen
tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa.
Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti
poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt
kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä
kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".
Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän
itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa
lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä
mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun
koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet
tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen,
jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä.
Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista
kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan,
pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut
muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta
tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.
Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet
ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes
hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset,
ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei
myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia,
joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua,
elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti
kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi
kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.
Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen
kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui,
eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin
se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa
hukuttaa itseään ensi kertaa.
Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?
Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi,
että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen
jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.
"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan
sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"
"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle
mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon
kerinnyt?"
"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa,
ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta
tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa
noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.
"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi
tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle
lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan
enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne
koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin
enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"
Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi
miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten
onnistuisi.
Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?
Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin
hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä
yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.
Hullu juttu!
Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu
mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon
kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka
ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei
nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä
liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä,
voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle.
Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen
hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin,
kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen
sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.
Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta
kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää.
Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti
toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan,
joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen
kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen
selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen
ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki
asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun
pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu
kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta
jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät
kuuluvan heille.
Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan
hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun
hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen
ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi
Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin
arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista
mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin
ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä,
kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin
naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.
"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri
huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen
näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista
naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin
tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja
osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota... että tuota... jos
sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin..."
Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan
pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.
Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta
Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin
"pasteeraillessaan" kamarin lattialla.
"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen
vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat
olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan
ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"
"Ettäkö paikalla?"
"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut
paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.
"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa
Annalle, että sukii hieman itseään."
"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli
Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.
Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan,
pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja,
joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen
ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä,
orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän
puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.
Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen
itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta
Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua
isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.
"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka
asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies
konsanaan.
Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä
tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista
piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna
istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi
kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.
Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen
tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti
ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin
kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi
ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista
selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa
ammui neljättäkymmentä lypsävää.
Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin
ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että
hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja
Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun
koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa,
sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti
heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.
Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla
hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten
enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut
vastaan.