Asianajaja Johannes Tingbom käveli kamarissaan tyytyväisenä, pisti
peukalot liivien kainalokoloihin, naputteli sormilla rintaansa ja
hymyili väliin. Koko hänen olennostaan ja päiväpaisteisista kasvoistaan
saattoi huomata, että jotakin oli tapahtunut, vieläpä erinomaistakin.
Tavallisesti hän on ennen ulkona kävellessään ollut allapäin ja
mietteissään, mutta tällä kertaa, hetkisen kuluttua liikkeelle
lähdettyään, hän käveli, kuin vastaleivottu luutnantti, jolla virkapuku
on ensimmäistä päivää yllään. Ja tarkkasilmäiset ihmiset, jotka
huomaavat kaiken, mikä on merkillistä, ja mikä -- ei ole merkillistä,
päättivät heti, että herra Tingbom on joko voittanut riita-asian tahi
on saanut parhaita toiveita herättävän jutun ajaakseen.
Mutta niinkuin useimmiten ainakin, erehtyivät ihmiset arveluissaan
nytkin. Herra Johannes Tingbom ei ollut, näet, voittanut riita-asiaa,
eipä edes semmoista hänen toiveissaan kangastanut, vaan ilonsekainen
tyytyväisyys johtui lahjasta, jonka erään suuren ulkomaalaisen
viinikaupan edustaja oli hänelle lähettänyt. Ja tämä lahja -- noin 1
1/2 litran vetoinen konjakkiputeli, "sitä parasta lajia", kerrassaan
"hyvää tavaraa", kuten kirjeessä sanottiin -- ilahdutti herra
Tingbom'in mieltä ainoastaan kehutun hyvyytensä vuoksi, sillä hänen
kunniakseen on tunnustettava, ettei hän mikään "viinaanmenevä" mies
ollut, vaikkapa lasin ystävien kanssa kallistikin. Mutta milloin se
tapahtui, silloin piti olla hyvää tavaraa. Herra Johannes Tingbom
oli, näet, sukuperältään noblessia -- ja etenkin vierailuilla
ollessaan tahtoi hän kernaasti noblessia näytellä olemalla tyytymätön
juomatavaroihin. Kerran hän sattui moitteensa niin kuuluvasti
ilmaisemaan, että henkikirjuri illanisäntänä hyvin kuivakiskoisesti
kysäsi:
-- Onkos sinulla parempia?
Siinä oli isku, joka sattui aivan naulanpäähän, taisipa verihaavankin
tehdä. Mutta ollakseen noblessia, koetti herra Tingbom silittää
kärsivällisyyden valkeata laastaria haavaan ja kun tunsi henkikirjurin
heikon kohdan, meni hän tämän viereen, löi hiljaa olkapäähän sekä sanoi:
-- Sinä erehdyt, veliseni, jos otat omaan tiliisi ne sanat, jotka
tässä ohimennen lausuin kauppiaittemme lukuun pantaviksi. Katsos, minä
pidän anteeksiantamattomana tekona Sinua kohtaan, että lähetetään
ala-arvoista tavaraa Sinulle sivistyneelle säätyhenkilölle, vaikka
jokainen tietää, että Sinä olet tavarantuntija ja olet hyvää tilannut.
Ja tietysti Sinulta on hyvän tavaran hinta kiskottu.
Ihan naulaan osasi herra Tingbom'kin lyödä, sillä henkikirjuri otti
lasinsa ja hymysuisena tuli kippistämään.
-- Ja sitten me ryypättiin, lausui henkikirjuri.
-- Niin, -- sitten me ryypättiin, kertoi herra Tingbom, koettaen hänkin
hymyillä, vaikka tosin näyttelijän naurua.
Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen
hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen
herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että
hänellä on parempaa, on kun onkin... Ja kun nyt oli lahjaksi saanut
"sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä
-- ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden
hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille
hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki
tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi
olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi -- hyvää totia. Tohtorille
h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille
näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin... Kaikki olivatkin
erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin
ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan,
ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta
kulkemaan majakkaa kohti.
Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili
taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa
nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen
kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui
retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita
uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat
jo valmiina.
Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt
teki -- eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa
pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan
heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin
pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra
Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin
pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan
tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut
menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen
tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin
korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää,
koska konjakkikin on hyvää.
Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi
paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen
juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä
hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti.
Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin
kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että
h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä
helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa
sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan
sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta
taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan
tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin
konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat,
sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja
ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.
Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot
vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan
ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa
majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa
juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää,
että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki
pidettiin -- sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa
ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään
kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään
ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla
henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat
jo asian oikean laidan kuulleet -- ja heistä oli erinomaisen hauskaa
kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti
siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää
tavaraa" heille neuvotusta kätköstä...
Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa
sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle
maistui... ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin
tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka
ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia,
rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan
Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta
ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei
ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi,
ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo,
niin tulee tavaran olla hyvää... Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta
tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu-
tahi kalapaistia odotellessa...
Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin
herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä
toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli
alunkin ottanut...
Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen
ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin
makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin
herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn
vielä nukkuessakin...
Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin
pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin
kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin,
muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:
-- Onko teillä kupariseppiä?
-- Ei laisinkaan, vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.
-- Niin, -- semmoista se on, kun on hyvää tavaraa, sanoi herra Tingbom,
vilkaisten voitonriemulla henkikirjuriin, ja kertoi konjakkinsa
historian sekä vakuutti olevansa semmoinen mies, että jos kerran
ystävilleen tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää.
Ja sitten herra Tingbom taasenkin hymyili, ja hymyilivät ne toisetkin
herrat, vaikka aivan erilaisesta syystä.