-- Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari
istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun
penkille.
Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias,
musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä,
paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien
päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen
piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin
hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.
-- Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän
hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.
Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin
päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona
keskusteluun ja sanoin siis:
-- Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa
ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.
-- Hvarför inte? kysäsi hän.
-- Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa.
Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi
haastelitte? tiedustin minä.
-- Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.
-- Mistä olette kotoisin?
-- En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa,
enkä kuitenkaan kotonani missään.
-- No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.
-- Syntynyt olen Kuopiossa.
-- Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen
koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis
ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.
-- Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän -- minä olen
sotakamreeri von E:n poika.
-- Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen...
-- Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi
jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta
tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien
vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua
käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika -- minua kehuttiinkin
erinomaisen teräväpäiseksi -- niin silloin olut muutti makunsa: minua
aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi
setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän
oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain
vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan -- ja menin
myöskin.
-- Siinä varmaankin teitte oikein, sillä...
-- Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva -- yksinpä
pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä
aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä
päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta
perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä
huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan
toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan
synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni
jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi -- ja silmäni avautuivat. Päätin
tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja
parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta
päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha,
ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi
miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin
povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta
tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain
kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö,
punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin
hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla,
että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi
rahaakin.
Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin
nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin
eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni,
muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua
astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva
kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:
-- Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?
-- Kyllä minua siksi sanotaan.
-- Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman
haastamista.
Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin
neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski
painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.
-- Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme,
naida minun tyttäreni vai kuinka?
Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan
olla oikein... Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:
-- Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari
naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän...
-- No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei
tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa
naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?
Minä vastasin myöntävästi.
-- Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun
tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin
sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla
kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois.
Kas niin -- terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin
minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole
hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!
Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole
tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla
minun häntä niitten vuoksi naivan.
-- Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies
jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä
olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut
sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle
paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja
muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot.
Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin
olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa
pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla
muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos
vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne
koetatte pysyä Katrin kanssa.
Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta
rahat voivat olla -- rupesin ajattelemaan -- minulle, kevytmieliselle
nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri
tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin... Ei,
näin ei saa tapahtua!
Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä
kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun
tulin yöllä -- vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas
puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:
-- Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko
rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?
-- Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin
katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?
-- Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään...
-- Miksi ei?
-- Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan
rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle
turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en
tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja
jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää
muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi...
Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä
kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani
raskaalta siinä hyvästellessämme...
Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:
-- No, entäs sitten?
-- Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja
neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin
maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian
lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin
ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin
olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut
varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on
kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa
ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin.
Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan
itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua!
Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia
minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin,
vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.
Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä
matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten
kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi.
Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta
ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle
muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista,
muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa
Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan
vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:
-- Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin
muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä
raaputtaisi... Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole
potaatti!