Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli
heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti
kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön
ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten
rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki
hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät.
Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan
hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston
loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli
alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja
naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat
pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät
häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt
muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten
iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti
alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan
päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien
varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin,
jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki
ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka
harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus
tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka
terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri
Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.
Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella
kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen,
ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo
olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein
koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla
olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli
saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta,
ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin,
että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi
ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla
onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja
siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan
näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä
hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut
suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan
päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein
ja sen vuoksi hän kysyi:
-- Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?
-- Olen, herra eversti.
-- Mikä teitä vaivaa?
-- Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei
huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen
kasvoilleen.
Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori
von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta
näkemään.
-- Menkää heti -- komensi pataljoonan päällikkö -- tohtorin jäljessä
ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän
hampaan.
-- Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja
lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui,
ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava,
vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että
niitä kadehtien katsellaan.
Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne
Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä
jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin
oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut,
miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus
ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain
vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?
-- Mitä hammasta kolottaa?
-- Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.
Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin
voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla...
Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta
pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:
-- Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan,
enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut -- eihän minulta kuitenkaan
olisi päätä määrätty kiskottavaksi...
Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he
vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.