Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen
äiti. Mutta tällöin unohdetaan -- kunnianhimo, jolla silläkin on suuri
ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa
ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen
uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt,
on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa
ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi
koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa
olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen
kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo
lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana,
yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet
säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat
irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua.
Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja
sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin,
päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin
itki -- itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan
synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan
sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen,
jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu
kisällikirja tuli.
Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita
miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja
hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä
unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran
kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen
tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä
harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi -- ja varallisuutta
myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman
suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät
erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan
käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin
huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä
hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin
sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta
ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari
Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli
-- syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä
suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain
suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita
kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset
harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla
voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni
muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän.
Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin
hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän
huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean
tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa
karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin,
joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten
ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa
valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun
ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat
kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden
hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun
vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt
siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion
perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta
Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa
aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin
tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä
ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken
hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen
ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä
korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen
hartauskokoukseen mennä -- ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan...
Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva
siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin
luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi
-- ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on
puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali -- sen arvoisan
neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari
Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut -- jälleen
oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja
kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan,
lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan
pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.
-- Katsokaas... -- puheli hän --, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu
Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on
talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin
omansakin on laittanut -- ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?
-- No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa,
kuului päättävä vastaus useamman suusta.
Joutuessaan sitten työmiesten keskuuteen, tuli hänen juttelulleen
toisemmoinen suunta.
-- Valitkaa valtuustoon -- sanoi hän -- herroja ja virkamiehiä, niin
nälkäkuolema työmiehet silloin perii, he kun eivät mitään yleisiä töitä
myönnä tehtäviksi.
-- Alas herrat ja virkamiehet, kajahti uhkaava huuto, kuin ukkonen.
Kaikista merkeistä päättäen, olikin kuuma ottelu piakkoin tapahtuvassa
valtuusmiesvaalissa tultava taistelemaan, kaupunkilaiset kun olivat
kauppatoriasiassa jakautuneet maisteri- ja kauppiaspuolueihin, joista
edelliset tahtoivat kauppatorin muutettavaksi eräälle toiselle tyhjälle
alalle, ja jälkimmäiset vaativat pysyttäväksi entisellään. -- Jos
minä olisin -- tuumaili maalarimestari Vehreinen -- tästä asiasta
päättämässä, niin se ratkaistaisiin Salomonin tuomiolla, johon kaikki
tyytyisivät. Sen enempää en kuitenkaan sano.
Vaikea on päättää, oliko näistä omista puuhista tällä kertaa apua
vai eikö, vaan niin tapahtui, että maalarimestari Immanuel Vehreinen
tuli valituksi valtuusmieheksi! Millä tavoin hänen sydämensä silloin
hypähti, sitä ei kukaan tiedä. Mutta varmaa on, että vaali-illan
jälkeisenä yönä hän vähintäinkin tähdissä vaelteli... Ja seuraavana
päivänä hän niin hymysuisena pitkin katuja käveli, että jokaisen
vastaantulijan sai myöskin hymyilemään, eikä hän ketään puhuttelematta
sivuuttanut. Jos ei kuka huomannut mitään valtuusmiesvaalista virkkaa,
niin hän itse johti puheen siihen -- ja hymyili. Mutta eipä ihmekään,
sillä olihan monivuotinen toive vihdoinkin täyttynyt!
Kun maalarimestari Immanuel Vehreinen oli aina mitä ankarimmin
arvostellut valtuuskuntaa ja valtuusmiesten toimia, oli luonnollista,
että hän itse valtuusmieheksi tultuaan tahtoi heti alussa näyttää, että
hän on oikea mies oikealla paikallaan. Aivan ensi töikseen ryhtyi hän
valmistelemaan puheita, etenkin kauppatoriasiassa, jossa oli sanonut
voivansa Salomonin tuomion langettaa. Häntä oikein nauratti, kun ei
kukaan ollut ennen häntä keksinyt, että tori-asia voidaan järjestää
sillä tavalla, ett'ei kenelläkään ole syytä valittaa. Tämän keksintönsä
hän kuitenkin tahtoi lausua kaunopuheisuuden muodossa, tehdä asian niin
viehättäväksi, kuin koristemaalauksen. Kun vaan jäi yksinään, silloin
alkoi paperille kirjoittaa puhetta, jonka aikoi ensin ulkoa oppia ja
sitten valtuuston kokouksessa juhlallisesti lausua. Jos joku vieras
tuli tapaamaan, käski ilmoittamaan olevansa matkalla, ell'ei aavistanut
aivan tärkeätä asiata olevan. Päivillä ei kuitenkaan tahtonut rauhaa
saada ja yöllä ei Lotta-rouva antanut kirjoitella. Paha pula oli
edessä. Mutta hätä keinon keksii: hän matkusti veljensä luo, joka oli
maakauppiaana lähipitäjässä, ja siellä kokonaista kolme vuorokautta
hikoili puheensa valmistuspuuhissa. Sunnuntaina saapui kotiin, valmis
puhe taskussaan, ja valtuuston ensimmäinen kokous, johon hän oli
osaa-ottava, oli sitten maanantaina.
Osapuilleen hän jo puheensa ulkoakin osasi, jos kohta jonkunmoinen
harjoitus tuntui tarpeelliselta. Kaikeksi onneksi Lotta-rouva lähti
iltapuolella rukoushuoneesen, johon miestänsäkin tahtoi. Teeskennellen
itsensä sairaaksi, jäi maalarimestari kotiin, vieläpä aivan yksinään,
hän kun toimi siihen suuntaan, että palvelijat, sällit ja oppilaiset
saivat koko illaksi mennä kaupungille. Vielä pariinkymmeneen kertaan
puheensa luettuaan tuli hän ajatelleeksi, että paras puhumisen
harjoituspaikka on työhuone, se kun on pihanperällä, jonne ei kukaan
vieras arvaa tulla häiritsemään. Ei siis muuta, kuin asuntopuolen
ovet pisti lukkoon ja astui työhuoneesen. Ollaksensa varma siitä,
ett'ei kukaan voi huomaamatta sisään päästä, laittoi hän tyhjistä
puulaatikoista oven eteen puhujalavan, jolle hyvin arvokkaana kapusi
seisomaan ryhtyäksensä puhumista harjoittamaan.
Samaan aikaan palasi Lotta-rouva rukoushuoneelta, jossa erään
sairastumisen vuoksi ei ollut sen pitempää hartauskokousta, kuin vaan
muutamia hengellisiä lauluja veisattiin. Arvatenkin hänen sydämensä
oli kristillistä rakkautta täynnä, joka kuitenkin maalliseksi vihaksi
muuttui, kun kotiin tultuaan ei päässyt sisään, vaikka kuinka olisi
kolkuttanut. Salamana iski hänen päähänsä ajatus, että miehensä on
jälleen mennä luikkinut ravintolaan. Hän päätti lähteä mokomankin
sairaan kotiin noutamaan, nouskoonpa siitä minkämoinen meteli
tahansa. Vaan ennen lähtemistään tahtoi kuitenkin käydä työhuoneessa
oppilaisilta tiedustamassa, missä talon kaikki ihmiset ovat.
Tultuaan oven taakse, kuuli hän sisältä herransa ja miehensä äänen,
vieläpä tavallista kiivaampanakin. Kun Lotta-rouva oli kiihtyneessä
mielentilassa, ei hän malttanut edes oikein kuunnella, jos kohta vielä
liikkumattomana oven takana seisoisikin, käsi valmiina avaimessa.
-- Ja kun nyt ryhdyn tähän kauppatoriasiaan -- näin maalarimestari
Immanuel Vehreinen yksinään puhua paukutteli -- on minun surullista
mainita, että tästä on semmoinen riitakapula syntynyt. Miksi onkaan
unohdettu se opetus, jonka kansallisuusrunokokoelmassa, Kalevalassa,
jalo runoilija Elias Lönnrot, antaa Lemminkäisen äidistä, joka
rakkaudesta niin kauan etsi kadonnutta poikaansa, että hän hänet
löysi. Meillä myöskin tulee samanlaista rakkautta olla tätä poikaamme,
kauppatoria kohtaan, jota olemme etsimässä. Emmekä me tätä poikaamme
koskaan löydä, jos emme etsi rakkaudella ja jos emme kerrankin ryhdy
tekemään viisaan Salomonin tuomiota. Pankaamme tämä poika kahtia, kuten
viisas Salomonikin teki, antamalla osan torikaupasta pysyä entisellä
kauppatorilla ja asettamalla toinen osa uudelle torille, niin silloin
ei kenelläkään ole syytä olla tyytymättömänä, kun yhden pojan sijaan
olemme saaneet kaksi poikaa ja kun...
Enempää ei Lotta-rouva kestänyt. Hän luuli itseään kymmenillä puukoilla
iskettävän, kuullessaan miehensä niin kiivaalla äänellä puhuvan
rakkaudesta ja kahdesta pojasta. Tosin ei Lotta-rouva käsittänyt,
mistä kysymys oli, eikä mitään muita sanoja tajunnut, kuin rakkauden
ja kaksi poikaa... Mutta niissä olikin jo kylliksi saattamaan häntä
siihen luuloon, että hänen miehensä on ollut uskoton ja että nyt
ovat syntyneet kaksoiset, jotka ovat tuodut heidän kotiinsa, mutta
hätäpäissä ovat juoksutetut työhuoneesen... Sitä varten kaikki muut
ovet olivatkin lukitut ja sitä varten hänen miehensä niin kiihkeästi
puhuu... saadakseen pojat sovinnolla täältä pois...
Ja hurjistuneen raivolla survasi Lotta-rouva seljälleen työhuoneen
kaksipuoleiset sisäänpäin avautuvat ovet, jotka kaatoivat puhujalavan,
ja samalla puhuja viskautui lattialle maalipönttöjen sekaan. Mutta
kaatui Lotta-rouva itsekin. Koppina hän kuitenkin heti hyppäsi pystyyn
ja karkasi mieheensä käsiksi... Jos maalipöntöillä ja siveltimillä
olisi ollut puhelahja, niin varmaankin olisi saatu kuulla kerrottavan
-- ei mistään hellistä aviollisista syleilyistä, vaan tuimasta
ottelusta... Ne olivat kuitenkin kielettömiä ja siksi koko tapaus
kaikkine kohtauksineen jäi niitten salaisuudeksi. Jonkunmoisia
arveluja ei kuitenkaan voinut olla syntymättä sen johdosta, että
sekä Lotta-rouvan että itsensä maalarimestari Immanuel Vihreisen
kasvoissa ja otsissa oli ollut rumia naarmuja ja mustelmia -- mistä
ne sitten lienevät tulleetkaan... Eikä kenelläkään ollut tilaisuutta
näitä seikkoja tiedustella, asianomaiset kun eivät useaan päivään
näyttäytyneet, eivätkä ottaneet vieraita vastaan. Ja valtuuston
kokouksessa ilmoitti puheenjohtaja, että maalarimestari Immanuel
Vehreinen on sairauden vuoksi kokouksesta poissa...
Arvatenkin tästä sairaudesta oli itsekullakin omat ajatuksensa, koska
valtuusmiesten suut olivat vetäytyneet puheenjohtajan ilmoituksen
johdosta hienoon hymyyn. Mutta tuskinpa myhäili uusi valtuusmies,
maalarimestari Immanuel Vehreinen, joka käärittyneine kasvoineen
ja peitettyine otsineen sai luvan pysyä kodissaan miettimässä sitä
seikkaa, että miksi ankara kohtalo salli hänen valtuusmiestoimensa niin
kovin huonolla menestyksellä alkaa...