Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli
lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:
-- Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin
taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin
apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin
aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista
olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne
oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani
kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni
Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua -- eikähän meidän
perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan -- mitä ystävällisimmin
pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti
ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä
kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat
iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli
houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan
ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi,
että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa,
johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin
tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy
kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän
ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti
lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena,
oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.
Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta
kirjoittaneet -- sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli
kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka
vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin
tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla
milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin
käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja
sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä
ajatus Helsinkiin muuttamisesta...
Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen
seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä
palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin
makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu
kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt,
kun jo raskaasti nukuin. -- -- --
* * * * *
Totisesti minä olen kuollut -- siitä ajatuksesta en päässyt
irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä
-- vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt -- kuitenkaan
löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan
ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin
käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen
lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin
peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen
saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni...
kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut... Nousin istualleni
ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta.
Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan
pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin
hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni
paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia... Ne varmaankin
ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka
en kulkemista huomaa... Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja
olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut
ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset
risteilivät aivoissani... Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein
koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada...
Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan
pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että
ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy... Mutta kuinkahan
Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia -- ei,
poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni
hartaasti rukoilemaan -- ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että
minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt
Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin
tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten
akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus
olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko
sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin
hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.
Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin
-- en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle
se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut,
vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin
käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti -- ja silloin
kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini
sattunut... Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua
huutamaan... Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta
pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi
ovea avattu... ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä
kädessään, seisoi valon keskessä... Minua huimasi, koetin jotain sanoa,
mutta ääni tukehtui kurkkuuni... Tunsin, ett'en kykene istumaan...
Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani
horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset
ja ota hänet luoksesi...
Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi
palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja
kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin,
jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten
lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja
sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun
sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin,
että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni
työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä,
ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin.
Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven
kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit
olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen
älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä,
että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun
huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään
tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea,
kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja
säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen
olennon...
Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla
silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut
ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä
merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli
-- minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä
ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni.
Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan
Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä,
ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata...