Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja
irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta
mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos
he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat
muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään
pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he
toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät
vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin
eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä
ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset
tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä
moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole
ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että
oikein kysäsivät:
-- Mitä ne miehet aikovat hommata?
-- Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon
perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan
suusta.
Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.
Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui
hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa -- tämän nimen hän oli saanut
sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen
rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen
hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent
Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen,
tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein
kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli
vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet
kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran
harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla
tavalla:
-- Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä
on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli
Tuomas sanonut.
-- No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan
rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan
hyvin kolkosti puhunut.
Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin -- ja
tuulispään nopeudella se tapahtuikin -- niin kylläpä moni suurilla
silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi
tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä
ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu
hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin
varokeinoihin olisi ryhdyttävä...
Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua
selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet
Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja,
tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa
aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen
Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä
hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä
ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti,
ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen
syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan
kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas
nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena
peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti,
pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo-
että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa
tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä,
mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä
talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli
sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta
koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä
saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä,
jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli
ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri
kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista
hämmästystä rauhoittaaksensa -- kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla,
muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen,
samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen -- ja pian
koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole
kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan
toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja
lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä
he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan
olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi
varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan
sotimaan lähteä.
Sunnuntain iltapäivällä -- karhunampujat olivat lauantaina retkelleen
lähteneet -- oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle
tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan,
laulelemaan ja -- turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä
karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan
Taavetti sanoi silloin:
-- Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä
ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.
-- Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä -- tiesi
Vauhkolan renki vakuuttaa -- sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat
Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki
mahtuu ruumiista lähtemään.
Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka
oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon
siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä
ja -- syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta
tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan
Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen
naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta
syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä
huudahti:
-- Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana
yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän
haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien
nähtäväksi.
-- Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului
joku väkijoukosta kysyvän.
-- Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.
-- Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin
väkijoukossa.
-- Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.
-- Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi
antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.
-- Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte
nähdä, sanoi Maailman Juoso.
-- Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit
vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan
poika.
-- Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin
huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän
keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.
Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.
-- No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli
Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi
kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko
saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun
hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun,
näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.
-- Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.
-- Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku
väkijoukossa ääntävän.
Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa
oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa,
että varoja on yli tarpeen karttunut.
-- Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.
-- Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.
-- Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun
täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin
kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut.
Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn
heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin
rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta
äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, --
vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?
-- Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa
pullistaen.
-- Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten
sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle
mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. -- Ja nyt menemme
minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin
säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.
Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen
asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin
Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin
sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla
saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän
varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset
pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän
sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa
kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli
paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.
Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään
kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli
maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten
risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut
Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi
ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset
makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää.
Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison
silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat,
jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan
hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat
päivän sankarille antoi, kysäsi hän:
-- Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?
-- Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne
sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.
-- Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.
-- Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä
huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin
ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun
sattuu, niin -- sattukoon!
Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.
Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan
sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet -- pelon
vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan
että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri
ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat,
ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan...
-- No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.
-- Mikä kirous -- selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa -- lienee
kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita,
koskapa...
Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani
tantereenkin täräjämään.
Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin
viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä
hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja
turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua...
Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan
paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään
mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin
olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin
voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen
lauhduttanut... Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan
"verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan
ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista
juttelemaan...
"ON TAKAHANGASSA, KUIN VESAMÄKI MUSTALAISILLE."
Kun Savossa tulee kysymys hankalasta matkasta, kuulee tavallisesti
sanottavan: "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Eikä
Vesamäki kuitenkaan millään hankalalla paikalla ole: se on lähellä
yleistä valtatietä ja vesitsekin on kesä-aikana mukava pääsy siihen
taloon, joka on paikkakuntansa tunnetuimpia sekä varallisuutensa
että kaiken muunkin puolesta. Etenkin vierasvaraisuus on jo usean
miespolven ajan niin hyvässä maineessa ollut, että kaiku siitä on
kauaksi levinnyt. Siksi ei olekaan kummallista, ett'ei vieraitten
käynti Vesamäellä ole harvinaista -- ainoa kumma on se, ett'eivät
heillä koskaan mustalaiset poikkea, vaikka kyllä lähistöllä liikkuvat.
Kun syyllä, jonka vuoksi Vesamäki on takahangassa mustalaisille, on
hauskakin puolensa, maksanee vaivan saattaa se laajemmankin piirin
tietoon, kuin itsensä Vesamäkeläisten, jotka sen asian keskuudessaan
säilyneenä perhemuistona tuntevat.
Ennen vanhaan oli Vesamäellä tavallaan suosittukin mustalaisia, sillä
oli arveltu, että mustalaiset ovat samanlaisia kuin sudet: missä
niillä on pesäpaikka, siellä eivät tee pahaa. Ja kyllä niitä Kainin
jälkeläisiä oli siinä talossa käynytkin! Mutta sitten sai hallitusohjat
käsiinsä mies, joka päätti mokomat mankujat kodistaan karkoittaa
hinnalla millä hyvänsä. Kauan aikaa hän keinoa tuumansa toteuttamiseksi
mietti ja vihdoin viimein semmoisen keinon keksikin, vieläpä tepsivän
oikein.
Otollisena aikana isännän keinon keksiminen tapahtuikin, sillä melkein
heti sattui Vesamäelle tulemaan suuri lauma mustalaisia. Heidät
otettiin entistä auliimmalla myötätuntoisuudella vastaan, toinen
tupa annettiin heidän käytettäväkseen, ja hevoset ja siat saivat
tyyssijansa nekin sekä ruokaa kyllikseen. Ja jos he jotakin ilmoittivat
tarvitsevansa, se vajaus mahdollisen nopeasti täytettiin, vieläpä
isäntä ja emäntä tuontuostakin tulivat juttelemaan, tiedustellen
vieraitten vointia ja kysellen maailman kuulumisia. Mustalaiset olivat
iloissaan, kiittelivät ja kostelivat sekä toivottivat Luojan siunausta
"hyvälle isännälle" ja "kulta emännälle." Ja kyllä heidän kiitoksensa
olivatkin kukkurapäisiä! "Antakoon Luoja lammaskatraanne lisääntyä
kymmenkertaiseksi ja niin hienovillaiseksi, että silkiksi kelpaa;"
"ruvetkoot lehmänne lypsämään rasvaista maitoa ja vuotakoot sitä,
kuin vanha seula vettä" ja "kasvakoot lapsenne kotahalkoa pitemmiksi
muita ihmisiä" -- siihen suuntaan heidän siunauksensa ja toivotuksensa
kävivät, kun pyysivät "hyppysellistä villoja," "maitotilkkaa"
sekä "voimuruista," mutta saivatkin kaikkia oikein roppakädellä.
Iloinen takkavalkea palaa roihusi, valaisten tuvan, jonka lattialle
levitetyillä oljilla mustalaisparlakat leikkivät ja osa aikuisiakin
oli heittäytynyt niille loikomaan kaikessa villissä vapaudessaan ja
huolettomuudessaan, ikäänkuin tässä paikassa olisivat koko ikänsä
olleet, eikä koskaan tarvitseisi poistua.
Kun takkavalkea paloi hiilokseksi, toi isäntä padan, jonka asetti
hahloihin riippumaan ja kävi pitkin iltaa lisäämässä puita padan alle.
Sitten makuu-ajan tultua, nosti isäntä padan lieteen, jossa päivällisen
lämmityksen jälkeen oli vielä hiukkasen hehkuvia hiiliä.
Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli
hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut
muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli
eilisiltana lieteen nostanut.
-- Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä
padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma... voi,
voi!...
-- Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?... En minä ole
edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva
puolialaston vanha mustalaisakka.
-- Siinä oli -- vastasi isäntä hätäisesti -- kaksi koiranraatoa,
joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten.
Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat
itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita.
Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei
olisi vahinkoa... Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa
pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille... voi kuitenkin,
voi, voi!
Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin
lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti
ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi,
mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin
kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä -- semmoisella tulisella
kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan
jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen
lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja
siat -- muutama sika taisi unohtuakin -- ajopeleihin nostetuksi,
lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies,
joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan,
mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa
hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä
palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan.
Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan
varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa...
Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen
ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka
haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:
-- Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?
-- Taisivat meidän talosta -- sanoi isäntä -- lähteä laitimaisen
kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät.
Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista
mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen
hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja
vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää,
ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi
pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat.
Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan,
jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani
katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin
hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen
koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus
tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset
ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset
nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat
näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat
tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!
-- Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta
suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä
aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten
läksiäisiksi."
Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi,
sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta
mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat
vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä
ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko
paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi
miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja
naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle
vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli
Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.
Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten
tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan
hyvin rauhallisesti:
-- Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei
kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi
sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla
pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä
teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että...
Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset
alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin
ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset
ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa
ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta
poistuivat.
Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta
on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."