Pikku kaupunki!
Ei oikein tiedä, onko säälittävä tahi hymyiltävä, kun pikku kaupungista
tulee kysymys. Se ala, jonka se isänmaan pintaa on saanut itselleen
valloitetuksi, on pieni, kaikki sen rakennukset ovat pieniä ja siinä
asuvat ihmiset ovat, ellei juuri pieniä, niin ainakin pikkumaisia.
Mitä sen omassa keskuudessa sattuu, se on pientä sekin, ja suuren
maailman suurista tapauksista taasen ainoastaan pientä huminaa pikku
kaupunkiin saapuu. Kun meidän maassamme suurkaupungit eivät ole vielä
muotiin tulleet, vaan melkeinpä kaikki ovat pikku kaupunkeja, täytyy
ensinnäkin, jos niistä jotain tahtoo kertoa, jättää mainitsematta,
mistä kaupungista on puhe, ja toisekseen kertomuksessa esiintyville
henkilöille on annettava uudet niinet, ett'ei -- pikkumaisuuksia
syntyisi. Vaikka kuvattavat tapaukset henkilöineen jo olisivat
historiantakaisiakin, saattaa varovaisuus sittenkin olla tarpeen, sillä
onhan mahdollista, että jälkeläisten joukossa on semmoisia, jotka eivät
voi olla näyttämättä, että heissä on pikkukaupungin -- pikkumaisuutta.
Viisasta varovaisuutta ohjeekseen käyttämällä on siis kerrottava esim.
tällä tavalla:
Eräs maamme pikku kaupunki eleli itseensä sulkeutuneena herttaisen
rauhan ja levon helmassa, eikä juuri koskaan ollut muuta muutosta
tuntenut, kuin vaan sen, mitä vuodenaikojen vaiheet tuottavat. Sen
vuoksi suurena uutisena ja milt'ei silmänräpäyksessä, vaikka ei
silloin vielä puhelimia ollutkaan, levisi ympäri kaupunkia tieto,
että sanomalehdissä kuuluu olevan mainittuna, että pormestari Carl
Stehn on saanut kahdeksi kuukaudeksi virkavapautta, mennäksensä
kylpyparannusmatkalle, sekä että viranhoitajaksi on virkavapauden
ajaksi määrätty varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Kun
sanomalehtien tietovarastosta ei ollut tämän enempää ammentamista,
jätettiin huhujen ja mielikuvitusten valtaan lisätä, mitä ne hyväksi
näkisivät. Ja kyllä ne osasivatkin lisätä! Niinpä saatiin kuulla,
että pormestari, ollessaan valtion puolesta erään urakkahuutokaupan
toimittajana, oli lyöttäytynyt yksiin tuumiin kauppias Taneli Varpusen
kanssa, ja keinotelleet omaksi tehtäväkseen urakkatyön, josta
voittivat 50,000 markkaa mieheen. Kelpasi sitä nyt vanhoja velkojaan
maksaa ja kylpymatkoille lähteä! Vielä sanottiin semmoistakin,
että kun pormestari oli vuosikymmenisen ajan onnistumatta virkoja
hakenut, niin hän nyt koettaa kylpylaitoksessa voittorahojensa
avulla päästä suurten herrain tuttavuuteen ja suosioon, jotta sitten
vastaisissa viranhakemuksissaan paremmin joutuu korkeain asianomaisten
huomioon. Mutta joskin pormestarista osattiin mielikuvituksen avulla
huhuja ja arveluja laittaa, niin aivan ymmälle jouduttiin hänen
virantoimittajansa, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'in suhteen.
Hänestä ei, näet, tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon
arvellakaan. Luonnollisesti tunnettiin tyydytystä, kun uusi henkilö
saadaan kaupunkiin, vaikkapa vaan lyhemmäksikin ajaksi, ja monet
kunnianarvoisat äidit, jotka huolehtivat naimaikäisten tyttäriensä
tulevaisuudesta, kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan
tuo naimaton? Mitähän jos minun tyttäreni?... Sama oli kaupungin
neitosien, jopa vanhojen piikojenkin laita -- hekin kutoivat toiveitten
kangasta ja ajattelivat: Onkohan hän vielä vapaa? Mitähän jos hän
minuun?... Mutta kuten sanottu, pormestarin tulevasta viranhoitajasta,
varatuomari Alcibiades von Spindelheim'istä ei tiedetty kerrassaan
mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan.
Kun hän sitten saapui, niin hän todellakin "tuli, näki ja voitti".
Eikä siinä mitään kummeksittavaa ollutkaan. Vanhemmat, näet, olivat
pääkaupungin hienoa ylimyssukua, jota paitse isä oli korkeassa virassa.
Ja entäs hän itse? Niin, -- hän oli hienon sukuperänsä kukka. Ulkomuoto
kaunis, jos kohta milt'ei liiaksi naisellinen, vartalo solakka ja
samalla ryhdikkääksi koulutettu ja käytös sulava ja norja. Pukunsa oli
mitä uusimuotisin, ja jokaisen tervehdykseen tuli yhtä herttainen hymy
vastaukseksi -- hymy kai siitäkin syystä, että hän oli tavattomasti
huvitettu, huomatessaan kaikkien häntä tuttavallisesti tervehtivän,
ikäänkuin vanhaa ystävää. Mutta mitä ne pikkukaupunkilaiset tietävät
suuren maailman tavoista, vielä vähemmän silloin, kuin hienon
sukuperän hienostunut kukka noin yht'äkkiä on heidän keskuuteensa
saapunut. Tietysti kaikkikin olivat uteliaita, mutta naiset kuitenkin
sukupuolisen uteliaisuutensa etuoikeudella pääsivät voitolle -- missä
heitä kaksi tahi kolme yhteen sattui, silloin heti kyseltiin: Joko
olet häntä nähnyt? Ja jos kenellä oli ollut onni päästä tuttavuuteen
tahi asialla hänen luonaan käydä, niin siitäkös ahdinkoon joutui, kun
riennettiin tiedustamaan, mitä hän sanoi, kuinka hän tervehti... Ah,
kerro, kerro, pyysivät tuttavat, jopa puolituntemattomatkin...
Herra Alcibiades von Spindelheim'iltä ei jäänyt huomaamatta, minkä
suuremmoisen vaikutuksen hän on tehnyt kaupunkilaisiin, joitten "v.t.
isänä" hän nyt oli. Se kutkutti hänen itserakkauttaan ja samalla
antoi hauskaa vaihtelua pikku kaupungin yksitoikkoisuuteen, joka
pääkaupungin humussa eläneelle nuorelle miehelle olisi saattanut käydä
ikäväksi. Ja herra Alcibiades von Spindelheim oli oppinut elämään
sen sanan pääkaupunkilaisen merkityksen mukaan. Hän oli jommoinenkin
laulaja, harrasti soitantoa ja tanssijana oli salonkikuninkaaksi
tunnettu. Nuo kolme tehtävää ne aina olivat hänen korkeimpina
harrastuksinaan siinä määrässä, että tutkintojen suorittaminen ja
varatuomarin arvonimen saavuttaminen lienevät suureksi osaksi luettavat
hänen isänsä ansioitten joukkoon... Kuten tiedetään, eivät pikku
kaupungin pormestarin työt tekijänsä selkää katkase, sitä vähemmin
vielä, jos ei tunne mitään muita velvollisuuksia olevan, kuin vaan
on pormestarina. Ja semmoinen pormestari oli herra Carl Stehn, josta
mielihyvällä on kuitenkin mainittava, että hän virkatoimensa täytti
milt'ei liiaksi täsmällisesti. Mutta niin ei sen sijaan tehnyt
viranhoitaja, varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Hän, näet,
taisi heti tultuaan unohtaa olevansa v.t. pormestari, koskapa siihen
virkaan kuuluvat, itsessään kyllä vähäiset tehtävät löi laimin,
yrittäen joskus häiriöitäkin synnyttää, ja tapansa mukaan harrasti
laulamista, soittamista ja tanssimista. Vakavamieliset kaupunkilaiset
olivat huolissaan tästä ja olisivat olleet paljonkin, ell'eivät
olisi tietäneet, että poikkeustila on ainoastaan väliaikainen.
Sitä paitse oli herra Alcibiades von Spindelheim'issä, kuten hänen
kreikkalaisessa kaimassaankin, semmoinen merkillinen lumousvoima,
ett'ei hänen tarvinnut kuin hieman hymyillä ja kohtelias olla, niin
silloin sekä viran laiminlyömiset että muutkin sattumat anteeksiannon
pehmeään untuun kätkeytyivät. Tosin kaupungin pappi, hengellisestä
kiivastelemisestaan tunnettu mies, uhkasi kerran opettaa näkemään,
ketä on pistetty, kun herra Alcibiades von Spindelheim sotki hänen
palvelijattarille aikomansa hartaus- ja rukoushetken pitämisen --
palkkaamalla kaupungin lähistöllä olevalle maantiesillalle kuljeksivan
posetiivinsoittajan samaksi ajaksi soittamaan ja haettamalla 2 koria
olutta poikamiesten tanssi-innon nostattajaksi. Kun tästä huvista
tieto levisi -- ja se tapahtui hyvin pikaisesti --, luikkivat
palvelijattaret tanssimaan, ja pastori sai hartaus- ja rukoushetkensä
viettää muutamain vanhain mummojen kanssa. Luonnollisesti pastori
vihastui, mutta suuttumuksensa ja uhkauksensa jäivät tuloksettomiksi,
sillä hänen vastassaan seisoivat melkein kaikki kaupungin naiset,
joista etupäässä oli hänen oma rouvansa ja naimaikäisten tyttäriensä
liuta -- ja niin pastorin pyhä kiivastus suli rakkauden lauhkeaksi
evankeliumiksi, jos kohta hän ei liene täydellisesti hyväksynytkään
vanhojen viisaitten sananpartta: Mitä naiset tahtovat, sitä Jumalakin
tahtoo. Toisestakin ikävästä pulasta pelastivat kaupungin naiset herra
Alcibiades von Spindelheim'in. Hän oli eräänä yönä iloisella tuulella
ollessaan kulettanut parin toverinsa kanssa pöydän ja väkijuomia
keskelle toria ja siinä maljaillessa tuontuostakin puhaltanut jostakin
nurkkauksesta anastamansa vesitorven kappaleen kautta niin räikeitä
säveliä, että monen kunnon kaupunkilaisen uni tuli häirityksi. Tästä
yritti nousta jyrinä. Mutta jälleen olivat kaupungin naiset välissä ja
kun he selittivät, että se kaikki on ollut viatonta leikkiä ja että
herra Spindelheim on semmoiseen hauskuuteen tottunut, niin rauha oli
palautettu. Herra Alcibiades von Spindelheim teki taasen puolestaan
kaiken voitavansa -- ja paljon hän siinä suhteessa kykenikin --
palkitaksensa naisten hyväntahtoisuuden. Hän lauleli ja soitteli,
keksi jos jonkinmoisia retkiä, imarteli rouvain suloutta ja tyttöjen
ihanuutta ja -- tanssitti. Kaupungin vanhimmat asukkaat pitivät
tämmöistä elämää viimeisten päiväin enteenä, mutta naismaailma ja
nuoriso aivan riemussa uivat...
Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja
tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika
läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten
akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo
aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti
vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien
mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden
yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu
entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman
vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman
keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu
edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt
näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten
velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in
kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan
valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset
näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia
mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.
Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten
toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori
Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä
yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan
ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden
naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun
tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa,
että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka
siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in
läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että
hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka
sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat
patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan
Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata
juhlansa itse -- ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi,
seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia... Eivät naiset
kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli
iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja
-veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä
auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen
-- ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! -- ravintoloitsija Thor
Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi
kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain
erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset
puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin
mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin.
Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin,
jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan
varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja
tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa
ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa...
Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija
Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa
osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan
valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on
mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta
katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty
taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen
kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa,
kun koko maailma on kukkia täynnä...
Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö
juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin
uskallettiin mitään virkkaa -- ainoastaan ne 12 naista, jotka
lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla
kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet
vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi
muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa
kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin
kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan
tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla,
joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan -- ja sitten oli
lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen
tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen.
Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään
jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von
Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että
tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin
yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa
päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään
päätettiin asettaa sovinto-oikeus.
Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras,
joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille
kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi
jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori
yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi
parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi
tuomarinsa.
Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja
heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen -- he itse
olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat
eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja
toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan
supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei
osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului:
Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö
--venäjänkielellä.
Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin
sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle
juhlahuonetta ja kumartaen lausui:
Jaa vinovat (pyydän anteeksi).
Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti,
kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden
tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten
kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen
pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy
alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa
on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa
venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen
oppimista varten haettu...