viilatut hampaat tulen valossa välkähdellen hänen paksujen huultensa
takaa. Milloin kumartuen, milloin polkien raivoisasti maata, milloin
hypähtäen ilmaan hän tanssi yhä lähemmäksi uhriansa, kunnes vihdoin
tulisi keihään ylettyville hänestä.
Lopuksi keihäs työntyi esiin ja raapaisi apinamiehen pintaa, josta
veripuronen alkoi juosta pitkin sileää ruskeaa ihoa, ja samalla kuului
odottavien parvesta naisen kirkaisu, joka tuntui olevan merkinanto
hirveään kiljumiseen, karjumiseen ja yleiseen hälinään. Uhrit eivät
voineet päästä selville melun syystä, mutta Tarzanille se ei ollut
tarpeenkaan, sillä tunsihan hän apinainsa äänet. Häntä vain ihmetytti,
mikä oli aiheuttanut hyökkäyksen, sillä hän ei saattanut uskoa heidän
tulleen häntä pelastamaan.
Numabo ja hänen soturinsa keskeyttivät äkisti tanssinsa ja näkivät
silloin pelästyneen ja kirkuvan ihmislauman läpi ryntäävän saman
valkoisen tytön, joka pari päivää sitten oli pääsyt pakoon heidän
käsistänsä, ja hänen takanaan he näkivät kummastuksekseen kokonaisen
parven rotevia ja karvaisia metsän miehiä, joita he olivat aina
pelänneet.
Lyöden oikeaan ja vasempaan vankoilla kämmenillänsä ja repien
raateluhampaillaan mitä eteen sattui ryntäsi sieltä Zu-tag, tuo nuori
uros, ja hänen kanssaan kilvoitellen hänen kauhistavat apinatoverinsa.
Nopeasti he sivuuttivat vanhat miehet, vaimot ja lapset, sillä suoraan
kohti Numaboa ja sotureita johti heitä tyttö. Tällöin he tulivat
Tarzanin näkyviin, jolloin hän kuvaamattomaksi kummaksensa näki, kuka
johti apinoita häntä pelastamaan.
Zu-tagille hän huusi: "Iske kiinni johtajiin, valkoinen apinani päästää
minut kyllä siteistä." Bertha Kircherille taas: "Nopeasti! Leikatkaa
köydet: Apinat huolehtivat mustanahkoista."
Tyttö riensi hänen luoksensa. Veistä hänellä ei ollut ja köydet olivat
lujat, mutta hän toimi ripeästi ja kylmäverisesti, joten Zu-tagin
apinoinensa käydessä soturien kimppuun hänen onnistui vapauttaa
Tarzanin kädet, ja sitte tämä itse nopeasti irroitti loput siteet.
"Nyt vapauttakaa englantilainen", huusi hän ja syöksyi Zu-tagin luo
auttamaan ottelussa mustia vastaan. Huomattuaan apinoita olevan
verrattain vähän oli Numabo sotureinensa asettunut päättävästi
vastarintaan koettaen keihäillänsä ja muilla aseillaan masentaa
hyökkääjät. Kolme apinaa oli jo syösty maahan kuolleina tai
hengenvaarallisesti haavoittuneina, kun Tarzan huomasi ottelun ehkä
koituvan apinain tappioksi, ellei neekerin rohkeutta ajoissa
lamaannutettaisi. Äkkiä hän silloin keksikin aseet, joista apu lähtisi.
Julma hymy karehti hänen huulillansa, kun hän sieppasi kiehuvan
vesikattilan tulelta ja sinkautti sen neekerien parveen. Kiljahtaen
kauhusta ja tuskasta nämä perääntyivät huolimatta Numabon
etenemiskäskystä. Tuskin oli yksi kattila näin tyhjennetty, kun Tarzan
jo valeli heitä toisen kiehuvalla vedellä eikä kolmatta enää
tarvittukaan, sillä sitä ennen viholliset hajaantuivat pyrkien suojaan
majoihinsa.
Tarzanin etsiessä käsiinsä omat aseensa, oli tyttö vapauttanut
englantilaisen ja nyt he kolmisin kuuden jälellä olevan apinan
seuraamina lähtivät hitaasti kylän portille päin; luutnanttikin tällöin
löysi itsellensä aseen keihäästä, jonka joku pahasti palanut soturi oli
kädestään heittänyt.
Numabo ei kyennyt saamaan kokoon perin järkytettyjä ja palohaavojen
hirveästi vaivaamia sotureitansa, joten pelastetut pelastajineen saivat
enemmittä seikkailuitta lähteä kylästä viidakon pimeyteen.
Tarzan matkasi ääneti. Hänen rinnallaan asteli Zu-tag, tuo iso apina,
ja heidän takanansa eloon jääneet apinat neiti Bertha Kircherin ja
luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin seuraamina -- jälkimäinen perin
hämmentyneenä salaperäisistä ja äkkinäisistä tapahtumista.
Koko elämänsä aikana Tarzan oli vain harvoin joutunut kiitollisuuden
velkaan. Hän oli aina raivannut itse tiensä läpi tuon villin maailman
turvautuen omiin lihaksiinsa, viiden aistinsa terävyyteen ja luonnolta
lahjaksi saamaansa järkeen. Tänä iltana hän oli joutunut suurimpaan
mahdolliseen velkaan -- hänen elämänsä oli pelastanut nainen, ja hän
ravisti päätänsä ja murahti, sillä tuota henkilöä hän vihasi yli
muiden.
YHDESTOISTA LUKU
Lentokone löytyy
Apinain Tarzan palasi onnistuneelta metsästysretkeltä kantaen ruskealla
sileäpintaisella olallaan Bara-kauriin ruumista. Hän pysähtyi aukion
reunalla kasvavan suuren puun oksille katsellen mietteliäänä kahta
purolta majaan astelevaa henkilöä.
Apinamies ravisti takkuista päätänsä ja huokasi. Hänen silmänsä
kääntyivät länteen ja hänen ajatuksensa riensivät luonnonsataman
rantamalla sijaitsevaan kaukaiseen mökkiin ja suurten vesien huuhtomaan
hiekkarantaan -- sinne houkuttelivat häntä isänsä muisto ja onnellisen
lapsuutensa aarteet. Kadotettuaan puolisonsa oli hän saanut suuren
kaipuun antautua taas nuoruusaikansa töihin ja toimiin, elämään
tutkimattomassa viidakossa, jossa hän oli parhaimmat vuotensa elänyt,
ennenkuin ihmiset olivat tunkeutuneet hänen alueillensa. Siellä hän
toivoi vanhassa tutussa ympäristössä ja toimissa voittavansa surunsa,
ehkäpä jonkun verran sen unohtavansakin. Mutta tuo mökki, ja tuo maan
suojelema satama olivat monen raskaan päivämatkan päässä, ja lähtemästä
häntä estivät nuo kaksi, jotka tuolla astuivat aukiota. Toinen heistä
oli nuori mies puettuna kuluneeseen ja repaleiseen kuninkaallisen
englantilaisen lentäjän univormuun, toinen taas nuori nainen, jonka
vieläkin repaleisemmat verhot olivat kerran olleet hienot
ratsastuspukimet.
Kohtalon oikku oli paiskannut nämä kolme mitä vastakkaisinta henkilöä
yhteen. Ensimmäinen heistä oli villi, miltei alaston petoihminen,
toinen englantilainen upseeri ja kolmas saksalainen vakoilijatar, jota
apinamies vihasi.
Tarzan ei keksinyt, kuinka pääsisi heistä eroon. Muu kai ei kävisi
laatuun kuin että hänen oli saatettava heidät takaisin kaukaiselle
itärannikolle, jossa tapauksessa hänen oli kahteen kertaan kuljettava
väsyttävä matka, jonka jo oli suorittanut kohti haluamaansa päämäärää.
Mutta mitäpä muuta hän saattoi tehdä? Noilla kahdella ei ollut
tarpeeksi voimaa, kestävyyttä ja viidakkotuntemusta voidaksensa lähteä
hänen kanssansa länteen, eikä hän sitäpaitsi halunnutkaan heitä
mukaansa. Miehen hän ehkä olisi sietänyt, mutta hän ei voinut
vastenmielisyyttä tuntematta edes ajatella, että tyttökin tulisi mukaan
tuohon kaukaiseen majaan, joka siihen liittyvien muistojen vuoksi oli
käynyt hänelle ikäänkuin pyhäksi. Jälelle jäi siis vain yksi tie, kun
ei kerran voinut heitä jättää oman onnensa nojaan. Hänen täytyi vain
lähteä hitaalle ja harmilliselle paluuretkelle itärannikolle tai
ainakin ensimmäiselle valkoiselle asutukselle asti.
Hän oli kyllä ajatellut jättää tytön oman onnensa varaan, mutta se oli
ennenkuin tämä oli pelastanut hänet kidutuksesta ja tuhoutumasta
mustien wamabojen käsiin. Häntä vimmastutti, että näin oli pitänyt
joutua kiitollisuuden velkaan, mutta siitä huolimatta hän tunnusti sen.
Hänen mielipahoissansa katsellessaan noita kahta levisi kuitenkin hymy
hänen huulilleen, kun hän ajatteli heidän avuttomuuttansa. Mikä mitätön
olio olikaan ihminen! Kuinka huonosti varustettu voittamaan viidakon ja
muun luonnon villejä voimia! Go-latin heimoon kuuluva pieni
apinalapsikin oli edullisemmassa asemassa, sillä se kykeni ainakin
pääsemään pakoon lukuisilta vihollisilta, kun sitävastoin kukaan, ehkä
Kota-kilpikonnaa lukuunottamatta, ei liikkunut niin hitaasti kuin
avuton ja heikko ihminen.
Hänettä nuo kaksi epäilemättä kuolisivat nälkään keskellä
yltäkylläisyyttä, jos jotenkuten välttyisivät muilta hävittäviltä
voimilta. Aamulla Tarzan oli jo tuonut heille hedelmiä, pähkinöitä ja
viikunoita ja nyt hänellä oli olallaan metsäriistansa, kun nuo kaksi
taas korkeintaan kykenivät noutamaan vettä joesta. Nytkin tuossa
kulkiessansa he eivät tietäneet Tarzanin läsnäolosta niin mitään. He
eivät tietäneet, että hänen terävät silmänsä tarkastelivat heitä,
eivätkä sitäkään, että toiset vähemmän ystävälliset tuijottivat myös
heitä aita-aukon lähellä olevasta pensaikosta. He eivät näitä asioita
tunteneet, mutta Tarzan tiesi ne tarkalleen. Ei hänkään nähnyt itse
petoa, joka väijyi lehvistön piilossa, mutta hän tiesi sen olevan
siellä ja tiesi myös sen aikeet aivan kuin se olisi ollut selvästi
nähtävissä.
Pensaikon lehtien hiljainen vipajaminen oli hänelle ilmoittanut eläimen
läsnäolosta, sillä tuuli ei sellaista liikehtimistä synnyttänyt. Se
aiheutui siitä, että pensaan varret olivat joutuneet puserrukseen,
kuten tietää jokainen elämänsä viidakossa viettänyt, ja lisäksi toi
tuuli apinamiehen herkkiin sieraimiin epäämättömän todistuksen, että
Sheeta, pantteri, siellä väijyi noita kahta joelta palaavaa ihmistä.
He olivat jo ehtineet puolitiehen, kun Tarzan komensi heidät
pysähtymään. Hämmästyneinä he katsoivat suuntaan, mistä kuulivat hänen
äänensä, jolloin näkivät hänen kevyesti pudottautuvan puusta maahan ja
lähtevän heitä kohden.
"Tulkaa hitaasti tänne", neuvoi hän. "Älkää juosko, sillä jos niin
teette, hyökkää Sheeta kimppuunne." He tekivät, kuten käsketty oli,
kasvoillaan ihmettelyn ilme.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi nuori englantilainen. "Kuka on Sheeta?"
Vastauksen sijasta apinamies äkkiä nakkasi Bara-kauriin ruhon maahan ja
lähti juoksemaan heitä kohti silmät tähdättyinä jonnekin heidän
taaksensa. Silloin nuo kaksi kääntyivät katsomaan, jolloin näkivät
Sheetan, joka paholaiskasvoineen ryntäsi heihin päin.
Vihan ja epäluulon tuntein oli Sheeta nähnyt apinamiehen pudottautuvan
puusta ja käyvän hänen saaliinsa luo. Hänen elämänkokemuksensa ja
vaistonsa sanoivat, että tarmangani aikoi ryöstää häneltä saaliin, ja
koska se oli nälkäinen, ei se tahtonut näin helposti luopua omastansa.
Tyttö tukahdutti vaistomaisesti esille pyrkivän huudon nähdessään tuon
raateluhampailla varustetun pedon ryntäävän kimppuunsa. Hän turvautui
vapisten mieheen, joka niin aseeton ja avuton kuin olikin asettui
suojelemaan häntä omalla ruumiillaan. Tarzan huomasi teon, ja niin
tottunut kuin hän olikin näkemään urhoollisuutta, viehättyi hän miehen
toivottomasta ja turhasta uljuudesta.
Hyökkäävä pantteri lähestyi nopeasti, eikä väli pensaikosta uhrien luo
ollut suuri. Ajassa, joka menee kymmenen sanan järjelliseen lukemiseen,
vankkajäseninen kissaeläin ehtisi perille ja suorittaisi tekosensa.
Mutta jos Sheeta oli nopsa, oli sitä Tarzankin. Englantilainen
luutnantti näki hänen pyyhältävän ohitsensa kuin myrskytuulen. Hän näki
pantterin muuttavan suuntaa ikäänkuin välttääksensä alastoman
villi-ihmisen hyökkäystä ja päästäksensä surmaamaan saaliinsa, jotta
sitten vasta voisi estää sitä joutumasta tuolle anastajalle. Luutnantti
Smith-Oldwick näki kaiken tämän ja huomasi myös ihmettelynsä yhä
lisääntyessä, kuinka apinamieskin poikkesi suunnastaan ja lensi
pilkkuisen pedon kimppuun kuin pelaaja jalkapallon perään. Hän näki
vahvan ruskean ruumiin heittäytyvän petoa vastaan, vasemman käden
kiertyvän sen vasemman olan editse ja oikean käden sen oikean etujalan
taa, ja sitten molempien kiepsahtavan ympäri kerta toisensa perästä.
Hän kuuli eläimellistä sähinää ja murinaa ja huomasi kauhuksensa,
että ottelevan miehen kurkusta lähteviä ääniä tuskin saattoi eroittaa
pantterin kähinästä.
Ensi pelon huumauksen mentyä ohi tyttö hellitti otteensa miehestä.
"Emmekö voi mitään tehdä?" kysyi hän. "Emmekö voi auttaa, ennenkuin
peto hänet tappaa?"
Englantilaisen etsiskellessä silmillään maasta jotakin asetta
hyökätäksensä pantterin kimppuun, huudahti tyttö ja lähti juoksujalkaa
majalle. "Odottakaa siellä!" huusi hän taaksensa. "Tuon keihään, jonka
hän minulle jätti."
Smith-Oldwick näki pantterin raapivien kynsien etsivän miehen lihaa, ja
mies puolestansa koetti kaikin keinoin välttää niitä. Hänen lihaksensa
hänen ruskean ihonsa alla jännittyivät. Suonet niskassa ja otsassa
pullistuivat hänen yltyvin voimanponnistuksin koettaessaan puristaa
henkeä tuosta suuresta ruumiista. Apinamiehen hampaat olivat
iskeytyneet Sheetan niskaan ja jalkansa hänen oli onnistunut kiertää
sen ruumiin ympäri. Hypähdellen ja sähisten peto koetti vapautua
otteesta. Se heittäytyi maahan kierittelemään, se nousi takajaloillensa
ja viskautui taaksepäin, mutta yhä vain villi mies pysytteli kiinni
ruskein voimakkain käsin yhä kiinteämmin puristaen pedon rintaa.
Tällöin saapui paikalle läähättäen tyttö kädessänsä Tarzanin hänelle
puolustusaseeksi jättämä lyhyt keihäs. Hän ei ehtinyt ojentaa sitä
englantilaiselle, joka riensi sitä ottamaan, vaan ryntäsi hänen
ohitsensa rykelmän luo, josta yhtenä sotkuna näkyi milloin keltainen
talja milloin ruskea iho. Useita kertoja hän yritti pistää aseensa
pedon ruumiiseen, mutta pidättyi peläten vahingoittavansa apinamiestä.
Kun vihdoin molemmat hetkisen olivat hiljaa pedon levätessä
ponnistuksista, syöksi Bertha Kircher keihään sisään kellertävästä
kyljestä ja työnsi sen aina villiin sydämeen asti.
Tarzan nousi Sheetan elottomalta ruumiilta ja ravisti itseänsä kuten
karvapeitteisten eläinten on tapana tehdä. Kuten monet muutkin hänen
tavoistansa oli tämäkin pikemmin ympäristön kuin perinnöllisyyden
juurruttama, ja vaikka hän ulkomuotonsa puolesta olikin ihminen, tuntui
hänen menettelynsä tytöstä ja englantilaisesta täysin luonnolliselta.
Oli kuin Numa olisi ottelun jälkeen suorinut kuntoon harjaansa ja
taljaansa, mutta samalla siinä oli jotakin kauheaakin aivankuin
äskeisen kamppailun aikana hänen hienopiirteisiltä huuliltansa
päässeissä hirveissä ärähdyksissäkin.
Tarzan katsahti tyttöön hämmästynyt ilme kasvoillansa. Taas Apinain
Tarzan oli joutunut kiitollisuuden velkaan tuolle tytölle, josta hän ei
pitänyt, mutta jonka uljuutta hän itse ollen rohkeuden henkilöitymä ei
voinut olla ihailematta.
"Tässä on saalis", sanoi hän nostaen Baran ylös. "Te luultavasti
keitätte osanne, mutta Tarzan ei turmele omaansa tulella."
He seurasivat häntä majalle, jossa hän leikkasi heille useita
viipaleita ottaen hyvän palasen itsekin, ja tyttö hoiteli emännyyttä
heidän alkeellisella ateriallansa. Hänen puuhatessaan vähän syrjemmällä
tarkastelivat luutnantti ja apinamies häntä.
"Hän on ihmeteltävä, eikö olekin?" mumisi Smith-Oldwick.
"Saksalainen vakoilija!" vastasi Tarzan.
Englantilainen kääntyi häneen nopeasti. "Mitä tarkoitatte?" huudahti
hän.
"Sitä mitä sanoin", vastasi apinamies. "Hän on saksalainen ja
vakoilija."
"Sitä en usko", huudahti lentäjä.
"Ei tarvitsekaan", vastasi Tarzan. "En välitä, mitä uskotte. Näin hänet
neuvottelemassa saksalaisen kenraalin ja tämän esikunnan kanssa Tavetan
lähellä olevassa leirissä. Kaikki tunsivat hänet, kutsuivat häntä
nimeltä, ja hän ojensi kenraalille erään paperin. Seuraavan kerran näin
hänet valepuvussa englantilaisten rintamalla ja sen jälkeen tuomassa
tiedonantoja saksalaiselle upseerille Wilhelmstaliin. Hän on
saksalainen ja vakoilija, mutta koska hän on nainen, annan hänen olla
omissa oloissansa."
"Uskotteko todella tuon kaiken todeksi?" kysyi nuori luutnantti. "Hyvä
Jumala! Minä en voi uskoa sitä. Hän on niin suloinen, uljas ja hyvä."
Apinamies ravisti hartioitansa. "Urhoollinen hän on", sanoi hän, "mutta
hän on se, miksi olen häntä sanonut, ja sellaista minä vihaan."
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick hautasi kasvonsa käsiinsä.
"Jumala minulle anteeksi antakoon", sanoi hän vihdoin, "mutta minä
pidän hänestä." Apinamies loi halveksivan katseen toveriinsa ja nousi.
"Tarzan lähtee taas metsästämään", sanoi hän. "Teillä on tarpeeksi
ruokaa kahdeksi päiväksi. Niiden kuluttua palaan taas."
Nuo kaksi katselivat häntä, kunnes hän katosi lehvikköön.
Hänen mentyänsä tunsi tyttö epämääräistä pelkoa, jota ei milloinkaan
tuntenut ollessansa Tarzanin lähellä. Julman viidakon väijyvät vaarat
tuntuivat uhkaavammilta, kun apinamiestä ei ollut turvana. Hänen
puhellessaan heidän kanssansa pieni olkikattoinen maja ympäröivine
piikkipensas-aitoineen tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Hän
toivoi, että apinamies olisi jäänyt heidän luoksensa -- kaksi päivää
tuntui iankaikkisuudelta, sillä sisältyihän niihin alituista pelkoa ja
ainaista uhkaavaa vaaraa. Hän kääntyi seuralaiseensa.
"Toivoisinpa, että hän olisi jäänyt tänne", sanoi hän. "Tuntuu aina
turvallisemmalta, kun hän on lähellä. Hän on kovin yrmeä ja peloittava,
mutta sittenkin tuntuu hänen seuransa luotettavammalta kuin kenenkään
muun ihmisen. Hän näyttää tuntevan vastenmielisyyttä minua kohtaan,
mutta tiedän, ettei hän sallisi minkään vahingoittaa minua. En ymmärrä
tuota miestä."
"En minäkään", vastasi englantilainen. "Mutta sen tiedän, että olomme
täällä on haitaksi hänen suunnitelmillensa. Hän haluaisi päästä meistä,
ja luulenpa miltei hänen toivovan palatessaan löytävänsä meidät
tuhoutuneina johonkin niistä vaaroista, jotka meitä tässä maassa alati
väijyvät. -- Mielestäni meidän olisi koetettava päästä takaisin
valkoihoisten asutuksille. Miehemme ei halua pitää meitä täällä, eikä
ole otaksuttavaa, että voisimme kauankaan elää tällaisessa villissä
erämaassa. Olen matkustanut ja metsästellyt useissa Afrikan osissa,
mutta milloinkaan en ole nähnyt enkä kuullut paikkakunnasta, jossa
asustaisi niin paljon petoja ja villi-ihmisiä kuin täällä. Jos heti
lähdemme itärannikolle päin, ei vaaramme siitä juuri suurene, ja jos
selviydymme ensimmäisestä päivästä, uskon löytävämme keinon päästä
rannikolle muutamassa tunnissa, sillä koneeni pitää vielä olla samassa
paikassa, johon laskeuduin hetkeä aikaisemmin kuin neekerit minut
vangitsivat. Täällä tietenkään ei ole ketään, joka kykenisi saamaan sen
liikkeelle, eikä heillä ole mitään syytä sitä hävittääkään. Olen
kutakuinkin varma, että mustanahat pelkäävät ja epäilevät tuota outoa
kapinetta niin paljon, etteivät rohkene sitä lähestyä. Sen pitää
todellakin olla vielä siellä paikoillansa ja valmiina viemään meidät
turvallisesti uutisasutuksille."
"Mutta emme kuitenkaan voi lähteä, ennenkuin hän saapuu", sanoi tyttö.
"Emme voi lähteä noin vain muitta mutkitta, edes kiittämättä ja hyvästi
sanomatta. Olemme hänelle liian suuressa kiitollisuuden velassa."
Mies katsahti tyttöön ääneti. Hän mietti, tiesikö tyttö Tarzanin
arvostelun hänestä, ja tuumiskeli sitten itse, olivatko tämän syytökset
oikeat. Mitä kauemmin hän tyttöä katseli, sitä vaikeammaksi kävi uskoa
tätä vihollisen vakoilijaksi. Hän oli vähällä kysyä häneltä suoraa
päätä, mutta kun ei saanut sitä suustansa, päätti hän lopuksi odottaa,
kunnes aika ja pitempi tuttavuus osoittaisivat syytöksen todeksi tai
vääräksi.
"Luulen, että mies olisi perin mielissään, jos palatessansa ei meitä
täältä tapaisi", sanoi hän, ikäänkuin ei keskustelussa olisi mitään
vaitioloa ollutkaan. "Ei ole syytä vaarantaa henkeämme vielä kahdeksi
päiväksi vain siksi, että saisimme kiittää häntä, niin suuren arvon
kuin annammekin hänen palveluksillensa. Te puolestanne olette maksanut
veikanne hyvinkin runsaasti, ja siitä mitä hän minulle kertoi
päättelen, että etenkään teidän ei pitäisi tänne kauemmaksi jäädä."
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"En halua sanoa", vastasi englantilainen hermostuneesti kaivellen maata
keppinsä kärjellä, "mutta annan sanani siitä, että hän mieluimmin
näkisi teidän lähtevän täältä."
"Kertokaa, mitä hän sanoi", pyysi tyttö. "Minulla on oikeus tietää."
Luutnantti Smith-Oldwick ryhdistäytyi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.
"Hän sanoi vihaavansa teitä", lasketti hän tulemaan. "Hän sanoi
auttaneensa teitä vain velvollisuudesta, syystä että olette nainen."
Tyttö ensin kalpeni ja sitten punastui. "Olen valmis lähtemään heti
paikalla", sanoi hän. "Parasta, että otamme tästä vähän lihaa mukaamme.
Ei ole vähintäkään tietoa, milloin sitä taas saamme."
Sitten nuo kaksi lähtivät pitkin joen vartta etelään päin. Miehellä oli
kädessä Tarzanin jättämä lyhyt keihäs, ja tyttö oli kokonaan aseetta
lukuunottamatta keppiä, jonka hän valitsi itsellensä rakennusjätteiden
kasasta. Ennen lähtöä hän oli pyytänyt miestä jättämään Tarzanille
paperin, jossa kiittivät vieraanvaraisuudesta ja jättivät hyvästi.
Tämän he pienellä puutikulla naulitsivat majan seinään.
Heidän oli alati oltava varuillansa, kun eivät koskaan tietäneet, mikä
seuraavassa polun mutkassa heitä kohtaisi tai mikä vaara väijyisi
tiepuolen pensaikossa. Vältettävä oli myöskin Numabon mustia sotureita,
ja kun kylä oli suoraan heidän edessään, oli heidän tehtävä pitkä
kierros päästäksensä sen ohi ilmi tulematta.
"Minä en pelkää niin paljon alkuasukasneekereitä kuin Usangaa ja hänen
joukkoansa", sanoi tyttö. "Hän ja hänen miehensä kuuluivat kaikki
saksalaiseen alkuasukasrykmenttiin. Paetessansa he toivat minut
mukanaan aikoen pitää minua joko panttivankina tai myydä minut jonkun
pohjoisvaltion mustan sulttaanin haaremiin. Usanga on paljon
vaarallisempi kuin Numabo, sillä hän on saanut eurooppalaista
sotilaskasvatusta ja hänellä on enemmän tai vähemmän uudenaikaisia
aseita ja varusteita."
"Olipa onni minulle", huomautti englantilainen, "että minut keksi
tietämätön Numabo eikä tuo maailman viisautta omaava Usanga. Hän ei
olisi kai pelännyt tuota jättiläislentokonetta ja olisi liiankin hyvin
tietänyt, kuinka saisi sen käyttökelvottomaksi."
"Rukoilkaamme hartaasti, ettei musta kersantti ole sitä löytänyt",
sanoi tyttö.
He tekivät arvelujensa mukaan noin mailin mutkan kylästä poispäin ja
kääntyivät sitten poluttomaan pensaikkoon itään päin. Kasvullisuus oli
monin paikoin niin tiheä, että he toisinaan pääsivät eteenpäin vain
käsin ja polvin ryömimällä, toisinaan taas kiipeilemällä yli monen
monien kaatuneitten puitten. Köynnöskasvit olivat sitäpaitsi
kietoutuneet sekä kuivuneisiin että tuoreihin puihin niin monin
kerroin, että niistä muodostui oikeita verkkoja heidän tiellensä. Heistä
etelään olevalle avoimelle niitylle oli kokoontunut joukko mustia
sotureita, jotka siinä ihmettelivät keskellään olevaa esinettä. He
olivat puetut riekaleihin, jotka kerran olivat olleet saksalaisen
alkuasukasrykmentin univormuja. He olivat sangen vastenmielisiä olioita
ja ensi miehenä heidän joukossansa rehenteli musta kersantti Usanga.
Heidän mielenkiintonsa esineenä oli englantilainen lentokone.
Heti kun luutnantti oli tuotu Numabon kylään oli Usanga lähtenyt
konetta etsimään osaksi uteliaisuudesta osaksi hävittämisen aikeissa,
mutta sen löydyttyä olikin hänen mieleensä juolahtanut uusi ajatus
pidättänyt hänet sitä tuhoamasta. Tietäen koneen olevan hyvin
kallisarvoisen oli hän alkanut tuumia, kuinka käyttäisi saalista
hyväksensä. Joka päivä hän oli käynyt sitä katsomassa, ja vaikka se
alussa oli hänestä tuntunut melko peloittavalta, alkoi hän lopuksi
pitää sitä omanansa, joten hän lopulta kiipesi sen sisäänkin, jopa
alkoi toivoa oppivansa sitä käyttämäänkin.
Mikä sankarityö olisikaan, kun kerran lentäisi tuolla ilmassa kuin
lintu korkeammalla pisimpiäkin puita! Kuinka pelkäisivät ja
ihmettelisivät häntä silloin hänen toverinsa! Jos hän vain osaisi
lentää, kunnioittaisivat koko suuren keski-Afrikan sinne tänne
siroitellut kylät häntä kuin jumalaa.
Usanga hieroi käsiänsä ja maiskutti paksuja huuliaan. Silloinpa hän
vasta tulisi rikkaaksi, sillä kaikki kylät maksaisivat hänelle veroa,
ja vaimoja hän voisi pitää ainakin tusinan. Viime ajatus kuitenkin toi
hänen mieleensä Naratun, tuon äkäpussin, joka hallitsi häntä rautaisin
käsin. Usanga irvisti ja koetti unohtaa tuon tusinan vaimoja, mutta
sittenkin se viehätti häntä niin, että äkkiä huomasi järkeilevänsä,
ettei jumalakaan olisi juuri sitä eikä tätä, ellei olisi ainakin kaksi
tusinaa vaimoja.