mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia
kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät
pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis
tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen
näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi
ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa.
Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti
eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän
nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa
tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen
se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen
yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä
suihinsa.
Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki
varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut
tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki
hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle
kylän raittia.
Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta
pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja
nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei
alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut.
Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja
kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen
valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen
putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain
joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen
sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa
hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti."
Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja
kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick
odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja
jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä
pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli
kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin,
mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku
heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta
kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen
uhrien surmaamista.
Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan
sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää
tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa
vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt
täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova
onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi
vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset
varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja
hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi
päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat
villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin.
Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan.
Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä.
Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen
vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun
hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet,
valaisi hymy hänen kasvojansa.
"He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän.
Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä",
sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne.
Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?"
Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän.
"Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua
kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan
päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät
toki olisi minua elävänä saaneet."
"Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen.
"Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt
toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta,
vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli
sytytetty hänen jalkoihinsa."
Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon,
ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta
en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden
paholaisten edessä."
"Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä
ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu.
Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen
nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin.
Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se
tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet
-- minä ainakin!"
"Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori
luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä."
Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni
siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian
Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi
niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin
englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä
olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin.
Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi
vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti
päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä
hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä
jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät
kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään
katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa.
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti
pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä
ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä."
* * * * *
Zu-tag metsästeli yksiksensä kaukana suuren apinan Go-latin muusta
heimosta. Zu-tag (Vankkaniska) oli nuori, juuri äsken kypsyysiän
saavuttanut uros. Hän oli iso, voimakas ja peloittava sekä samalla
heimolaisiansa järjeltään paljon etevämpi, mikä seikka ilmeni hänen
täyteläisemmästä ja pystymmästä otsastansakin. Go-latkin jo hänestä
pelkäsi kuninkuutensa laakerien anastajaa ja siksi kohteli häntä
yrmeästi ja kateellisesti. Tästäkin syystä Zu-tag metsästeli paljon
yksiksensä, mutta toisaalta myös hänen pelottomuutensa sai hänet
vaeltamaan kauas suojelusta antavasta laumasta. Tästä hänen tavastaan
oli se suuri etu, että hän oppi yhä enemmän turvautumaan omaan itseensä
ja kasvatti siten älyänsä ja huomiokykyänsä.
Tänään hän oli metsästellyt etelässä päin ja palasi nyt pitkin polkua,
jota hän usein kulki, syystä että se johti gomanganien kylän ohi ja hän
oli aina tuntenut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta heidän miltei
apinamaisia tekojansa ja tapojansa kohtaan. Kuten ennenkin asettui hän
nytkin puuhun, josta saattoi nähdä kylään ja tarkastella kyläläisiä
suorittamassa jokapäiväisiä töitänsä.
Tuskin oli Zu-tag päässyt haluamallensa oksalle, kun häntä kuten
kyläläisiäkin hätkähdytti Tarzanin maahan putoaminen toisen
metsänjättiläisen oksilta. Hän näki neekerien kokoontuvan tainnoksissa
olevan ruumiin ääreen ja sitten kantavan sen majaan. Heti hän nousi
oksalla seisten täyteen pituuteensa ja kohotti kasvonsa taivaaseen päin
huutaaksensa ilmi villin vastalauseensa ja haasteensa, sillä hän oli
ruskeaihoisen tarmanganin tuntenut samaksi oudoksi valkoiseksi
apinaksi, joka pari päivää sitten oli tullut heidän dumdum-juhlaansa ja
siellä helposti nujertamalla heidän parvensa väkevimmän voittanut tämän
uhkean nuoren uroksen kunnioituksen ja ihailun.
Zu-tagin uhkarohkeutta hillitsi synnynnäinen viekkaus ja varovaisuus.
Ennenkuin hän siis ehti huutaa julki vastalausettansa, juolahti hänen
mieleensä ajatus pelastaa tuo ihmeellinen valkoinen apina yhteisen
vihollisen, gomanganien, käsistä, joten hän pysyikin ääneti, päättäen
että salavihkaa toimien saataisiin aikaan enemmän kuin lihasvoimalla ja
raateluhampailla.
Ensin hän ajatteli yksinään lähteä kylään ja kantaa pois tarmanganin,
mutta nähdessänsä lukuisat vartijat, joista useat istuivat aivan
vankimajan oven edessä, päätteli hän siinä olevan työtä enemmän kuin
yhdelle ja niinpä hän lähti ääneti kuin oli tullutkin lehvästötietä
pohjoista kohti.
Heimo yhä vielä oleili lähellä aukiota, jonne Tarzan ja Bertha Kircher
olivat rakentaneet majan. Toiset siellä laiskanlaisesti etsivät metsän
reunamilta ruokaa, toisten taas kyykötellessä aukiolla kasvavien
harvojen puiden siimeksessä.
Tyttö oli kuivannut kyyneleensä ja ilmaantunut majan ovelle ja katseli
nyt pelokkaasti etelään päin, jonne Tarzan oli kadonnut. Tavan takaa
hän loi epäluuloisen katseen ympärillään liikuskeleviin isoihin ja
takkuisiin apinoihin. Kuinka helppoa olisikaan niiden tulla aitauksen
sisälle ja surmata hänet. Yhä uudestaan hän huomasi, kuinka peräti
avuton hän oli keihäinensä noiden hartiakkaiden, häränniskaisten,
lihakasten ja karvaisten petojen parissa. Hän ei tietänyt koskaan ennen
nähneensä sellaisia raa'an voiman ruumiillistumia kuin nuo väkevät
urokset olivat. Niiden suuret kädet katkaisisivat hänen mitättömän
keihäänsä kuin tulitikun ja niiden kevyin isku merkitsi hänelle
tajuttomuutta ja kuolemaa. Hänen juuri hautoessansa näitä synkkiä
ajatuksia pudottautui aukiolle viidakon puista voimakas nuori
urosapina. Tällöin vielä kaikki apinat olivat hänestä aivan
samannäköisiä, vasta myöhemmin hän alkoi huomata niiden eroavan
toisistansa kasvojen piirteissä ja vartalossa aivan kuin ihmissuvun
yksilöt. Mutta jo nytkään hän ei voinut olla panematta merkille tuon
äsken tulleen voimaa ja ketteryyttä, vieläpä ihailikin sen raskaan ja
mustan, hopeatäpläisen turkin kiiltoa.
Oli ilmeistä, että tulija oli sisäisesti kovin kiihtynyt, vaikka ei
sitä näyttänytkään. Se ilmeni hänen käyttäytymisestänsä jo kaukaa, eikä
tyttö ollut ainoa, joka sen huomasi, sillä nähdessään hänen tulevan
muut apinat lähtivät häntä vastaan muristen ja karvat porholla.
Go-latkin oli parvessa mukana ja hän lähestyi tulijaa niska ja
selkäkarvat törröttäen, raateluhampaat paljaina ja päästäen matalia
murahduksia, sillä eihän voinut tietää, tuliko Zu-tag rauhan vai
taiston aikein. Vanha kuningas oli aikoinaan nähnyt muidenkin nuorten
apinain näin lähestyvän täynnä vakaita tuumia ryöstää häneltä
hallitsijan valta. Hän oli nähnyt urosapinain miltei hulluina
hyökkäävän viidakosta heimon kimppuun eikä hän siis tässä suhteessa
tahtonut jättää mitään sattuman varaan.
Jos Zu-tag oli tullut viidakosta laiskasti pysähtyen tavan takaa ruokaa
etsimään, ei hän olisi herättänyt mitään huomiota, mutta kun tulee noin
päätä pahkaa ilmeisestikin ollen kovan kiihtymyksen vallassa, niin
varokoot silloin kaikki apinat. Ensin siinä siis kierreltiin ja
kaarreltiin jäykkäkoipisina ja pörhistynein karvoin, ennenkuin kumpikin
puoli huomasi ettei nyt ollut kimppuun karkaamisesta kysymys, ja
silloin vasta Zu-tag kertoi Go-latille, mitä oli nähnyt gomanganien
pesäpaikalla.
Go-lat murahti tyytymättömästi ja kääntyi poispäin. "Huolehtikoon
valkoinen apina itse itsestänsä", sanoi hän.
"Hän on suuri apina", sanoi Zu-tag. "Hän tuli elääksensä sovinnossa
Go-latin heimon kanssa. Pelastakaamme hänet siis gomanganien kynsistä."
Go-lat murahti taas ja pyrki yhä tiehensä.
"Zu-tag lähtee yksinänsä apuun", huudahti nuori apina, "jos Go-lat
pelkää gomanganeja."
Kuningasapina pyörähti ympäri vihastuneena, murahteli äänekkäästi ja
löi rintojansa. "Go-lat ei pelkää", huusi hän, "mutta hän ei tahdo
lähteä, sillä valkoinen apina ei ole hänen heimoansa. Mene itse ja ota
tarmanganin kumppani mukaasi, jos niin kovin tahdot pelastaa tuon
valkoisen apinan."
"Zu-tag menee", vastasi nuori uros, "ja ottaa mukaansa tarmanganin
kumppanin ja kaikki Go-latin urokset, jotka eivät ole pelkureita", ja
näin sanoen loi hän kysyvän katseen toisiin apinoihin. "Kuka tahtoo
lähteä Zu-tagin kanssa gomanganeja vastaan ja pelastaa veljemme heidän
kynsistänsä?" kysyi hän.
Kahdeksan nuorta elämänsä kukoistuksessa olevaa nuorta urosta painaltui
Zu-tagin puolelle, mutta vanhat urokset vanhoillisina ja varovaisina,
monien vuosien paino harmailla hartioillansa, pudistivat päätänsä ja
lähteä lönkyttivät Go-latin perään.
"Hyvä", huudahti Zu-tag. "Emme haluakaan mitään vanhoja ämmiä lähtemään
otteluun gomanganien kanssa, sillä se työ kuuluu heimon sotureille."
Vanhat urokset eivät olleet herjausta ja kerskausta kuulevinaan, mutta
nuo kahdeksan vapaaehtoista seisoivat siinä ylpeinä, iskivät
rintojansa, paljastelivat hampaitansa ja laskivat ilmoille kauhean
taisteluhaasteensa niin että viidakko kajahtaen vastaili.
Koko ajan oli Bertha Kircher katsellut pelästyneenä tätä näytelmää,
jonka hän otaksui voivan päättyä kovaan yhteenottoon, ja kun Zu-tag ja
hänen toverinsa laskivat ilmoille peloittavan haasteensa, värisi hän
kauhusta, sillä kaikista viidakon äänistä on hirmuisin urosapinan
karjahtelu sen ilmoittaessa ryhtyvänsä otteluun tai päästäessä julki
voitonhuutonsa. Tyrmistys muuttui suorastaan lamaannukseksi, kun hän
näki Zu-tagin apinoinensa lähtevän häntä kohti. Kissannotkeasti Zu-tag
loikkasi suoja-aidan yli ja seisahtui hänen eteensä. Urheasti tyttö
kohotti keihäänsä kohti pedon rintaa. Tämä alkoi jutustaa ja
viittilöidä, ja vaikka tytön tiedot apinoista olivatkin perin
hatarat, huomasi hän, ettei kysymys ollut vihamielisyydestä, sillä
raateluhampaat tuskin ollenkaan paljastuivat ja koko käytöksestä kävi
ilmi, että peto koetti selvitellä jotakin vaikeata pulmaa tai puhua
jonkun tärkeän asian puolesta. Vihdoin se ilmeisestikin tuskastui,
sillä toisella suurella kämmenellänsä se lennätti keihään menemään ja
astuen lähemmäksi tarttui tyttöä käsivarresta, mutta ei kuitenkaan
kovakouraisesti. Tyttö kauhistuneena peräytyi, mutta samalla kuitenkin
jokin sisäinen ääni koetti vakuuttaa, ettei petoa tarvitsisi pelätä.
Zu-tag jutteli kovasti, ja yhä uudestaan osoittaen etelään päin se veti
tyttöä kanssansa kohti aitausta. Se osoitti aitausta, tyttöä, metsää ja
sitten otti äkillisestä mielijohteesta keihään maasta, koski sitä
useaan kertaan etusormellansa ja viittasi etelää kohti. Äkkiä tytölle
valkeni, että apina koetti selittää hänelle jotakin valkoisesta
miehestä, jonka omaksi ne häntä luulivat. Ehkä hänen järeä suojelijansa
oli ahdingossa, ja päästyänsä tästä selvästi perille, hän ei enää
vastustellut, vaan lähti nuoren apinan mukaan. Hänen alkaessansa repiä
pois esteitä, joilla Tarzan oli tukkinut aitauksen aukon, ryhtyi Zu-tag
häntä avustamaan, joten he piankin pääsivät aukosta aukiolle.
Zu-tag ja nuo kahdeksan apinaa lähtivät kohti viidakkoa niin nopeasti,
että Bertha Kircherin oli ponnistettava kaikki voimansa pysyäksensä
perässä. Ajan mittaan hän kuitenkin huomasi jäävänsä jälkeen, mikä
kovin harmitti Zu-tagia, joka alituiseen juoksi takaisin kehoittaen
häntä parantamaan vauhtia. Kerran se tarttui häntä käsivarrestakin ja
koetti vetää mukaansa. Tytön vastalauseet eivät mitään auttaneet, sillä
eihän peto niitä ymmärtänyt eikä se myöskään hellittänyt otettansa,
ennenkuin tyttö sattui takertumaan pensaikkoon ja kaatui. Mutta
silloinkos Zu-tag raivostui ja alkoi kauheasti murista. Muut apinat jo
odottelivat johtajaansa metsän reunalla. Se huomasi, ettei tuo
naarasparka pysyisi heidän muassansa, ja jos he taas kaikki kulkisivat
yhtä hitaasti, voisivat he tulla liian myöhään Tarzanin avuksi, ja
niinpä se enemmittä mutkitta nosti Bertha Kircherin maasta ja heilautti
hänet selkäänsä. Tytön kädet olivat pedon kaulaan kierretyt, ja se
piteli niitä toisessa kämmenessänsä, joten hän ei voinut pudota, ja
niin sitä lähdettiin kovaa vauhtia odottavien toverien luo.
Kun tyttö oli puettu vain ratsastushousuihin, joten hameista ei ollut
haittaa, huomasi hän piankin hyvin pysyvänsä pedon selässä, ja kun he
vähän myöhemmin alkoivat matkata pitkin puiden oksia, sulki hän vain
silmänsä ja puristautui yhä lähemmäksi kantajaansa, ettei pääsisi
maahan putoamaan.
Tuo yhdeksän ison apinan seurassa tehty retki läpi alkuaikaisen metsän
jäi ainiaaksi Bertha Kircherin mieleen yhtä selväpiirteisenä kuin olisi
se eilen tapahtunut.
Ensimmäisten pelon tunteiden haihduttua, tyttö saattoi avata silmänsä
ja tarkastella lisääntyvin mielenkiinnoin ympäristöänsä ja äkkiä hän
silloin alkoikin tuntea itsensä melko turvalliseksi näiden isojen
petojen parissa. Myöhemmin hän yhä enemmän alkoi ihailla nuorta urosta,
huomatessansa tämän kuormitettunakin liikkuvan nopeammin ja juohevammin
kuin sen taakatta olevat toverit.
Zu-tag ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin oli tultu lähellä
alkuasukasten kylää olevaan suureen puuhun. Paikaltansa he saattoivat
kuulla kylästä neekerien naurua ja hoilotusta ja koirien haukuntaa ja
nähdä vilauksen sen elämästä. Tyttöä värisytti hänen ajatellessaan
mahdollista uutta kiinni joutumista, ja hän ihmetteli, miksi Zu-tag oli
hänet tänne tuonut.
Nyt apinat lähtivät taas liikkeelle kovin varovasti ja ääneti kuin
oravat, kunnes tulivat paikalle, josta helposti näkivät yli aitauksen
kylään.
Zu-tag kyykötti suurella oksalla lähellä puun runkoa ja laskettuansa
irti tytön käden käski häntä eleillä hakemaan itsellensä sijan, ja kun
tyttö oli sen löytänyt, osoitti se kerta toisensa perästä heitä
vastapäätä olevan majan avointa ovea. Eri liikkeillä se koetti saada
häntä ymmärtämään, ja vihdoin hän käsittikin asian ydinkohdan -- että
valkoinen mies oli vankina kylässä.
Heidän alapuolellansa oli erään majan katto, mutta hän ei käsittänyt
mitä tekisi sitten, jos pudottautuisi sille.
Pimeys oli jo laskeutunut ja tulet sytytetty patojen alle. Tyttö näki
kylän kadulla paalun ja sen ympärillä risukimput ja huomasi äkkiä, mitä
nuo hirveät varusteet tiesivät. Oh, jospa hänellä vain olisi ollut joku
ase, johon voisi turvautua ja joka edes vähäisen auttaisi häntä mustia
vastaan. Silloin hän ei epäröisi lähteä kylään koettaaksensa pelastaa
miehen, joka kolmasti oli temmannut hänet kuoleman kynsistä. Hän tiesi
miehen vihaavan häntä, mutta siitä huolimatta lämmitti kiitollisuuden
tunne hänen poveansa. Hän ei voinut käsittää tuota miestä. Milloinkaan
hän ei ollut tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin arvoituksellinen.
Monilta tavoiltansa hän oli peto-kumppaneitansa villimpi, mutta
toisaalta taas ritarillinen kuin muinaisaikojen aatelismies. Useita
päiviä hän oli ollut hänen kanssaan eksyttävässä viidakossa ja
ehdottomasti hänen vallassansa, mutta tällöinpä hän oli oppinut täysin
luottamaan häneen, joten hänen pelkonsakin oli miltei kokonaan
kadonnut.
Mutta että tuo mies saattoi olla hirveän julmakin, oli selvinnyt, kun
hän tahtoi jättää hänet yksin keskelle alati uhkaavia vaaroja.
Zu-tag nähtävästikin odotti pimeän tuloa, ennenkuin ryhtyisi
toteuttamaan villeissä pienissä aivoissansa kypsyviä suunnitelmia,
sillä tovereinensa se istui hänen lähellään rauhallisesti tarkkaillen
mustien valmistuksia. Äkkiä näytti kylässä syntyvän jokin hämminki,
sillä parikymmentä neekeriä kerääntyi henkilön luo, joka luultavasti
oli johtaja, ja kaikki he puhuivat ja viittoilivat kiihkeästi.
Väittelyä kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, jolloin pulma äkkiä
selvisi ja kaksi soturia lähti kylän vastakkaisesta päästä noutamaan
isoa paalua, jonka sitten pystyttivät paikalla jo aikaisemmin olleen
rinnalle. Tyttö pohti tuon toisen paalun tarkoitusta, ja pian se
selvisikin.
Nyt oli tullut jo aivan pimeä ja kylää valaisivat vain monet vilkkuvat
nuotiot, joiden valossa hän näki soturijoukon lähestyvän Zu-tagin
silmällä pitämää majaa. Hetkeä myöhemmin he taas ilmaantuivat vetäen
keskellänsä kahta vankia, joista toisen tyttö heti tunsi
suojelijaksensa ja toisen lentäjän univormussa olevaksi
englantilaiseksi. Näitä varten siis oli kaksi paalua tarpeen.
Nopeasti nousten hän asetti kätensä Zu-tagin olalle samalla osoittaen
kylään. "Tule", sanoi hän kuin vertaiselleen ja pudotti itsensä sitten
alla olevan majan katolle, josta oli enää vain lyhyt väli maahan, joten
hän hetkeä myöhemmin lymyili majan takana pysyttäytyen varjossa, josta
häntä ei hevillä keksittäisi. Kerran hän kääntyi ja näki silloin
Zu-tagin ison ruumiin aivan takanansa ja vähän edempänä muut kahdeksan.
Epäilemättä ne kaikki seurasivat häntä, mikä seikka saattoi hänet
tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin aikaisemmin. Pysähtyen majan
raitinpuoliseen nurkkaukseen hän varovasti kurkisti kulman takaa.
Muutaman tuuman päässä hänestä oli rakennuksen avoin ovi ja kauempana
kokoontuivat mustanahkat vankiensa luo, jotka oli jo sidottu paaluihin.
Kaikkien silmät tarkkasivat vankeja, ja häntä ja hänen seuralaisiaan
tuskin huomattaisiin, ennenkuin olisivat jo vihollistensa kimpussa. Hän
halusi kuitenkin saada edes jonkinlaisen aseen, sillä varmaanhan hän ei
tietänyt, seuraisivatko apinat häntä vai ei. Toivoen löytävänsä
etsimänsä majasta pujahti hän ovesta sisään ja hänen perässään tuli
yksitellen yhdeksän apinaa. Nopeasti tutkisteltuansa löysi hän äkkiä
keihään, sieppasi sen ja lähti taas ovelle.
Apinain Tarzan ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli lujasti
sidottu paaluihinsa. Kumpikaan ei ollut puhunut hetken aikaan.
Englantilainen käänsi päätään niin paljon, että saattoi nähdä
onnettomuustoverinsa. Tarzan seisoi suorana paalua vasten. Hänen
kasvoillansa ei näkynyt pelkoa eikä vihaa. Hänen ilmeessänsä kuvastui
välinpitämättömyys, vaikka molemmat heistä tiesivät, että kidutus
odotti heitä.
"Hyvästi, veikko", kuiskasi nuori luutnantti.
Tarzan loi silmänsä häneen ja hymyili. "Hyvästi", sanoi hän. "Jos
haluatte nopeasti päästä kaiken läpi, hengittäkää sisäänne sauhua ja
liekkejä niin paljon kuin ikinä voitte."
"Kiitos", vastasi lentäjä, ja vaikka hänen kasvonsa vääntyivät,
ryhdistäytyi hän täyteen pituuteensa.
Naiset ja lapset olivat istuutuneet laajaan kehään uhrien ympärille, ja
kauheasti maalatut soturit alkoivat jo hitaasti ryhtyä kuolontanssin
suoritukseen.
Taas Tarzan kääntyi toveriinsa. "Jos haluatte turmella heidän ilonsa",
sanoi hän, "älkää olko tietävinännekään, vaikka kuinka kärsisitte. Jos
voitte kestää loppuun asti ilmettä muuttamatta tai ääntä päästämättä,
eivät he hyödy niin mitään tästä juhlamenojen osasta. Hyvästi siis vain
ja onnea matkalle."
Englantilainen ei vastannut, mutta hänen yhteenpuristetuista leuoistaan
saattoi arvata, ettei neekereillä olisi hänestä suurtakaan iloa.
Soturit jo tekivät kierroksiansa. Pian Numabo laskisi ensi veritipat
terävällä keihäällänsä. Se olisi merkki kidutuksen alkamiseen. Ja heti
senjälkeen sytytettäisiin uhreja ympäröivät risukimput.