silmäänsä ja niin hän savukettaan imien lähti katselemaan niitä
lähempää. Hän oli nyt jotensakin sadan metrin päässä koneestaan ja
hänen kumartuessaan kukkia tarkastelemaan havaitsi wamabojen päällikkö
Numabo hetken tulleen ja hyökkäsi miehineen pensaikosta hänen
kimppuunsa. Ensimmäisen vihjeen vaarasta sai nuori englantilainen
kuullessaan villejä huutoja takanaan olevasta metsästä. Kääntyessään
hän näki parikymmentä mustaa soturia karkaavan itseänsä kohti. Ne
juoksivat vieri vieressä, mutta lähemmäksi tultuaan vähensivät
tuntuvasti vauhtiansa. Kerran vain silmäistyään luutnantti
Smith-Oldwick huomasi heidän ehtineen liian lähelle hänen voidaksensa
päästä koneensa luo ja samalla hän myös oli täysin selvillä heidän
vihamielisistä aikeistansa. Hän näki heidän olevan aseistettuja
keihäillä, jousilla ja nuolilla, joten hän pistoolistansa huolimatta
joutuisi jo ensi yhteenotossa heidän saaliiksensa. Heidän
sodankäynnistään hän tiesi, että luonnontilassa olevien neekerien
luonteen mukaisesti he perääntyisivät pienintäkin vastusta
kohdatessaan, mutta että he siten useita kertoja edennyttyänsä ja
peräännyttyänsä kiihoittaisivat itsensä raivoon kirkumalla, hyppimällä
ja tanssimalla, jolloin he vihdoin voisivat tehdä lopullisen harkitun
hyökkäyksen.
Kun Numabo juoksi etunenässä ja oli lisäksi suurikokoinen ja
sotaisamman näköinen kuin muut ja siis itsestään tarjoutui
maalitauluksi, tähtäsi englantilainen ensin häneen. Hän ei osannut,
onnettomasti kylläkin, sillä päällikön kuolema olisi voinut
lopullisesti ajaa pakoon toisetkin. Kuula suhahti Numabon ohi osuen
hänen takanaan olevan soturin rintaan, ja kun mies kiljahtaen kaatui,
perääntyivät muut, mutta pahaksi onneksi eivät takaisin metsään, vaan
lentokoneelle päin, joten luutnantti ei päässyt siihen turvautumaan.
Äkkiä he pysähtyivät ja kääntyivät häneen puhuen ja huitoen kovasti.
Sitten eräs joukosta ilmaan hypähtäen alkoi hosua keihäällänsä ja
päästellä villejä sotahuutoja, mikä pian sytytti muutkin, niin ettei
aikaakaan, kun he jo kaikki samoilla tempuilla yllyttivät sammuvaa
rohkeuttansa uuteen hyökkäykseen.
Toisella kerralla he jo tulivat lähemmäksi englantilaista, ja vaikka
hän aseellaan kaasi heistä taas yhden, sai hän jo väistellä paria
kolmea heidän keihästänsä. Hänellä oli viisi kuulaa jälellä, mutta
sotureita oli vielä kahdeksantoista, niin että hänen kohtalonsa oli
varma, ellei hänen onnistuisi peloittaa heitä tiehensä.
Heihin kyllä vaikutti se seikka, että jokainen yritys maksoi miehen, ja
siksi he viivyttelivätkin ennenkuin uuteen ryhtyivät. Kun he vihdoin
niin pitkälle pääsivät, oli se paremmin järjestetty kuin edelliset,
sillä nyt he kolmeen osaan jakaantuneina kävivät hänen kimppuunsa yhtä
aikaa eri puolilta, ja vaikka luutnantin pistooli tekikin hyvin
tehtävänsä, tyhjeni se vihdoin, jolloin hän oli villien. He näyttivät
tietävän ammuksien loppuneen ja ympäröivät hänet ilmeisestikin aikoen
saada saaliinsa elävänä, sillä helppohan heidän olisi ollut seivästää
hänet keihäisiinsä.
Parin kolmen minuutin aikana he parveilivat hänen ympärillänsä, kunnes
vihdoin Numabon käskystä yhtä aikaa kävivät hänen kimppuunsa ja
huolimatta hoikan luutnantin jakelemista iskuista saivat hänet piankin
keihäänvarsillaan maahan lyödyksi.
Hän ei ollut pahastikaan vioittunut, kun he hänet vihdoin vetivät ylös,
sitoivat kädet selän taakse ja tylysti pakottivat kulkemaan edellänsä
viidakkoon.
Joukon hoputtaessa häntä pitkin kapeaa polkua ei hän voinut muuta kuin
ihmetellä, miksi hänet oli haluttu kiinni elävänä. Hän tiesi olevansa
sydänmaalla siksi kaukana, ettei hänen univormullaan ollut mitään
vaikutusta tähän alkuasukasheimoon, joka luultavasti ei ollut kuullut
maailmansodasta edes huhuiltavan, ja hän saattoi vain olettaa
joutuneensa jonkun viilin suuruuden sotilasten käsiin. Ja hänen
kohtalonsa riippuisi nyt tuon samaisen kuninkaallisesta oikusta.
He olivat matkanneet ehkä puolen tuntia, kun englantilainen näki
edessään joen rannalla kylän, jonka talojen olkikatot kohosivat
kömpelötekoisen, mutta vahvan paaluaidan yli, ja siinä samassa he jo
astuivatkin kylän kujalle, jossa heidät heti ympäröi joukko naisia,
lapsia ja sotureita. Hän tietenkin veti tuon kiihoittuneen lauman
huomion puoleensa, ja näytti siltä, että aikomus oli lähettää hänet
toiseen maailmaan niin sukkelaan kuin suinkin. Naiset varsinkin olivat
ilkeämpiä kuin miehet lyöden ja kynsien kuka vain lähelle pääsi, kunnes
vihdoin Numabo huomasi olevan parasta käydä väliin, säästääksensä hänet
muunlaista kohtaloa varten, mikä se sitten olisikaan.
Sotilasten työntäessä ihmisjoukkoa syrjään ja avatessa tietä
valkoihoiselle vangille, näki tämä kylän vastaisesta päästä tulevan
neekerijoukon, joka oli puettu kaikenkarvaisiin saksalaisiin
univormuihin. Tämä häntä alussa kummastutti ja hän luulikin jo
tavanneensa jonkun osan armeijaa, jonka oli huhuttu lähteneen
länsirannikolta ja jota hän juuri oli ollut etsiskelemässä.
Nyrpeä hymy karehti hänen huulillansa hänen ajatellessaan, millaisessa
tilanteessa sai tuon tiedon, sillä vaikka hän ei suinkaan ollut
toivoton, huomasi hän, että vain pelkästä sattumasta voisi päästä
pakoon ja takaisin koneensa luo.
Univormupukuisten mustanahkojen joukossa oli roteva kersantin asuun
puettu neekeri, ja kun tämä huomasi englantilaisen upseerin, pääsi
häneltä äänekäs kirous, johon hänen toverinsa heti yhtyivät, ja kaikki
yhdessä lähtivät luutnanttiparan kimppuun.
"Mistä sait englantilaisen?" kysyi musta Usanga-kersantti
Numabo-päälliköltä. "Onko muita hänen muassaan?"
"Hän tuli taivaalta", vastasi alkuasukaspäällikkö, "kumman näköisessä
oliossa, joka lensi kuin lintu ja peloitti meitä ensin kovasti, mutta
katseltuamme sitä pitkän aikaa näimme ettei se ollutkaan elävä. Kun
tämä valkonahka sitten jätti sen, hyökkäsimme hänen kimppuunsa, ja
vaikka hän surmasi eräitä sotureitamme, otimme hänet kiinni, sillä me
wamabot olemme urhoollisia miehiä ja suuria sotureita."
Usangan silmät pyöristyivät. "Lensikö hän tänne pilvistä?" kysyi hän.
"Lensi", vastasi Numabo. "Suuressa lintua muistuttavassa esineessä hän
lensi tänne taivaalta. Esine on vielä tuolla lähellä joen toista mutkaa
olevia neljää puuta. Jätimme sen sinne, kun emme sitä tunteneet, ja
pelkäsimme siihen koskea, ja siellä se vieläkin on, ellei se ole
lentänyt tiehensä."
"Ei se voi lentää ilman tätä miestä", sanoi Usanga. "Se kauhea kapine
täytti soturimme pelolla, sillä se lensi öisin leirimme yli ja
pudotteli sinne pommeja. Oli hyvä, Numabo, että vangitsit valkoisen
miehen, sillä hän olisi lentänyt kylänne yli tänä iltana ja surmannut
kaikki sen asukkaat. Englantilaiset ovat sangen ilkeätä väkeä."
"Hän ei enää koskaan lennä", sanoi Numabo. "Ei ihmisen sovellu lentää
ilmassa, vain pahansuovat henget tekevät niin, ja Numabo-päällikkö
kyllä huolehti siitä, ettei valkonaama enää ryhdy sellaisiin hommiin",
ja näin sanoen työnsi hän nuorta upseeria raa'asti kohti kylän keskessä
olevaa majaa, jonne hänet teljettiin kahden rotevan soturin
vartioimana.
Oman onnensa nojassa hän sai olla yli tunnin, jona aikana hän turhaan
yritti irroittaa siteitä ranteistaan. Sitten astui majaan musta
Usanga-kersantti ja lähestyi vankia.
"Mitä minulle aiotaan tehdä?" kysyi englantilainen. "Minun maani ei ole
sodassa tämän heimon kanssa. Te puhutte heidän kieltänsä. Sanokaa
heille, etten ole heidän vihollisensa, että kansani on mustien ystävä
ja että heidän täytyy laskea minut rauhassa menemään."
Usanga nauroi. "Eivät he eroita englantilaista saksalaisesta", sanoi
hän. "Ei heitä liikuta, kuka olette, sen he vain tietävät, että olette
valkoihoinen ja siis vihollinen."
"Mutta miksi he sitten ottivat minut kiinni elävänä?" kysyi luutnantti.
"Tulkaa", sanoi Usanga ja vei englantilaisen majan ovelle. "Katsokaa",
sanoi hän mustalla sormellansa osoittaen kylän raitin päähän, jossa
avautui pieni tori.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick näki neekerittärien siellä
asettelevan risukimppuja paalun ympärille ja sytyttelevän tulia isojen
kattiloiden alle. Hänen kohtalonsa oli siis liiankin selvä.
Usanga piti tarkasti silmällä valkoista miestä, mutta jos hän odotti
saavansa nähdä pelon merkkejä, erehtyi hän peräti, sillä nuori
luutnantti vain kohautti olkapäitään ja kääntyi häneen päin sanoen:
"Aiottekos te ryökäleet syödä minut?"
"Ei minun mieheni", vastasi Usanga. "Me emme syö ihmislihaa, mutta
wamabot syövät. He teidät syövät, mutta me teidät surmaamme
juhlapaistiksi, engelsmanni."
Englantilainen jäi oviaukosta tarkkaavasti katselemaan, kuinka
valmisteltiin syöminkejä, jotka niin julmasti päättäisivät hänen
maallisen elämänsä. Todennäköisesti hän hiukan pelkäsi, mutta kätki sen
viileän järkähtämättömyyden naamarin alle. Uhrin urheus ei ollut
vaikuttamatta karkeaan Usangaankaan, sillä vaikka hän oli tullut
kiusoittelemaan, ehkäpä kiduttamaankin, avutonta vankia, ei hän nyt
tehnyt kumpaakaan, vaan tyytyi vain soimaamaan valkoista rotua, etenkin
englantilaisia, joiden lentäjät olivat tuottaneet paljon tuhoa Saksan
Itä-Afrikan alkuasukasjoukoille.
"Tästä lähtien teidän isot lintunne eivät enää lennä miehiemme yli ja
syökse joukkoomme tuhoa tuottavia pommejaan -- Usanga pitää siitä
huolen", ja hän lähti äkkiä tiehensä kohti miehiänsä, jotka, paalun luo
kokoontuneina naurattivat siellä naisiansa.
Hetkeä myöhemmin englantilainen näki heidän lähtevän kylän portista
ulos, jolloin hän taas alkoi hautoa turhia pakoajatuksia.
* * * * *
Useita maileja kylästä pohjoiseen oli lähellä virtaavaa jokea pieni
ylänne, jota viidakko oli kiertänyt jättäen vain muutamia puita tuolle
muutaman tynnyrinalan suuruiselle ruohoakasvavalle alalle. Täällä
työskentelivät ahkerasti mies ja tyttö rakentaen aitaa, jonka
ympäröimälle alalle olivat jo pystyttäneet olkikattoisen majan.
He työskentelivät miltei ääneti vain silloin tällöin vaihtaen
keskenänsä jonkun ohjeen tai kysymyksen. Lantiovaatetta lukuunottamatta
oli mies alasti. Aurinko ja tuuli olivat parkinneet hänen ihonsa
tummanruskeaksi. Hän liikkui sirosti kuin viidakkokissa, ja raskaiden
esineiden nosto oli hänelle yhtä helppoa kuin tyhjien käsien
kohottaminen.
Kun mies ei katsonut tyttöön, huomasi tämä silmiensä vetäytyvän mieheen
ja joka kerta oli niissä silloin hämmästynyt ilme -- ikäänkuin edessä
olisi ratkaisematon arvoitus. Hänen tunteensa miestä kohtaan olivat
pelonsekaiset, sillä lyhyenä tuttavuusaikana hän oli tuossa
puolijumalan-kauniissa jättiläisessä huomannut sekä yli-ihmisen että
viidakon villin pedon kummasti yhtyneinä. Ensin hän oli tuntenut vain
naisellista pelkoa, joka tietenkin johtui hänen onnettomasta
asemastaan.
Oli jo tarpeeksi kauhistavaa olla Keski-Afrikan tutkimattomissa
seuduissa kaksin villin miehen kanssa, mutta vielä pahemmaksi kävi
asia, kun tiesi tuon miehen olevan verivihollisen ja että oli
hyökkäämällä hänen kimppuunsa vielä yksityisesti antanut aihetta
yrmeihin suunnitelmiin.
Kuukausi takaperin hän oli nähnyt miehen ensi kerran tämän tullessa
saksalaisten päämajaan ja ryöstäessä sieltä onnettoman majuri
Schneiderin, jonka kohtalosta upseeritoverit eivät olleet saaneet
pienintäkään tietoa. Sitten hän oli nähnyt hänet taas, kun mies pelasti
hänet leijonan kynsistä ja otti hänet vangikseen selittäen tunteneensa
hänet englantilaisten leirissä. Tällöin hän oli iskenyt hänet maahan
pistoolinsa perällä ja paennut. Että mies ei kenties kuitenkaan
tahtonut henkilökohtaista kostoa, oli käynyt ilmi Wilhelmstalissa tuona
yönä, jolloin hän oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta ei
ollut kajonnut häneen.
Ei, häntä hän ei ymmärtänyt. Mies vihasi häntä, mutta samalla kuitenkin
suojeli, sitähän todisti se seikka, että oli estänyt isot apinat
repimästä häntä palasiksi hänen ollessaan pakomatkalla wamabojen
kylästä, jonne musta Usanga-kersantti oli hänet vankina kuljettanut.
Mutta miksi hän suojeli häntä? Mitähän hirveätä tarkoitusta varten tuo
kesytön vihollinen varjeli häntä julman viidakkonsa muilta olioilta?
Hän koetti karkoittaa ajatuksistansa tulevan kohtalonsa pohtimisen,
mutta yhä vain mielikuvat ahdistivat häntä, vaikka hänen olikin pakko
myöntää, ettei miehen käytöksessä ollut mitään, joka tukisi hänen
pelkoansa. Hän arvosteli ehkä häntä mittakaavan mukaan, jota oli
oppinut käyttämään muille miehille, ja piti häntä villinä olentona,
jolta ei voinut odottaa enempää ritarillisuutta kuin tuttavapiirinsä
sivistyneiltä herroilta.
Neiti Bertha Kircher oli luonteeltaan seurusteleva ja hilpeä. Hän ei
ollut taipuva antautumaan sairaalloisten enteiden pohtimiseen ja ennen
kaikkea hän kaipasi seuraa lähimmäistensä kanssa ja ajatusten vaihtoa,
mikä on selvä eroitus ihmisen ja eläinten välillä. Tarzan taas ei
seuraa tarvinnut. Oleskellessaan monet vuodet puoliksi yksin olentojen
parissa, joiden suullinen seurustelukyky oli tavattoman rajoitettu, hän
oli miltei kokonaan saanut turvautua omaan ajanviettokykyynsä.
Hänen toimelias mielensä ei ollut koskaan levossa, mutta kun hänen
viidakkotoverinsa eivät voineet seurata eivätkä ymmärtää hänen
mielikuvituksensa lentoa, oli hän jo aikoja sitten oppinut pitämään
kaikki omina hyvinään, joten hänellä ei nytkään ollut tarvetta uskoa
niitä muille. Tämä yhtyneenä hänen vastenmielisyyteensä tyttöä kohtaan
riitti sulkemaan hänen huulensa paitsi mikäli kyseessä oli jokin
välttämätön sananvaihto. Bertha Kircher oli naisellinen nainen ja
huomasi siis piankin, että oli tavattoman harmittavaa, kun ei saanut
keskustella, vaikka kerran oli puhekumppani. Hänen pelkonsa haihtui
vähitellen, ja hän oli pakahtua tyydyttämättömästä uteliaisuudesta,
mitä mies aikoisi hänelle tehdä ja kuka hän oli, sillä hän ei muuta
voinut kuin arvailla ja ihmetellä niin hänen entistä kuin nykyistäkin
outoa elämäänsä viidakossa, jossa oli ystävystynyt villeihin apinoihin
ja seurustellut niiden kanssa.
Pelon kadottua hän sai tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä, mitä aikoisi
tehdä, kun maja ja suoja-aita olivat valmiit.
"Lähden länsirannikolle, jossa olen syntynyt", vastasi Tarzan. "En
tiedä vielä koska. Koko elämä on edessäni, eikä viidakossa ole syytä
kiirehtiä. Me täällä emme aina juokse paikasta toiseen kuten te
ulkomaailman ihmiset. Kun olen ollut täällä kylliksi, lähden länteen,
mutta ensin minun on huolehdittava, että teillä on turvallinen paikka
nukkuaksenne ja että olette oppinut hankkimaan välttämättömimmät
tarpeenne. Ja se ottaa aikaa."
"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huudahti tyttö, ja hänen äänensä
ilmaisi, kuinka hän pelkäsi tuota mahdollisuutta. "Aiotteko jättää
minut tänne yksin kauheaan viidakkoon petojen ja villi-ihmisten
saaliiksi satojen mailien matkan päähän valkoisten asutuksista, tänne,
missä kaikki ilmeisesti viittaa siihen, ettei sivistyneen ihmisen jalka
ole milloinkaan näitä seutuja polkenut."
"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "En minä ole teitä tänne tuonut.
Kohtelisiko kukaan teidän miehistänne tämän paremmin vihollisen
naisia?"
"Kyllä!" huudahti tyttö. "Varmasti. Ei yksikään mies minun rotuani
jättäisi valkoihoista naista yksinään tähän hirveään seutuun."
Tarzan kohautti leveitä hartioitansa. Keskusteluhan oli hyödytöntä,
eikä hän pitänyt siitä, että se kävi saksaksi. Hän olisi tahtonut tytön
puhuvan englantia, ja samassa johtui hänen mieleensä, että oli nähnyt
hänet valepuvussa englantilaisten leirissä, joten hän siis luultavasti
osasi englantia, ja niinpä hän kysäisi.
"Tietysti puhun", huudahti tyttö, "mutta en tietänyt teidän puhuvan."
Tarzan huomasi hänen kummastuksensa, mutta ei antanut mitään selitystä.
Häntä vain ihmetytti, kuinka tyttö saattoi ihmetellä englantilaisen
englannintaitoa, ja samassa johtui hänen mieleensä, että tyttö
nähtävästi piti häntä vain viidakkoihmisenä, joka sattumalta oli
oppinut saksaa usein käymällä saksalaisten uutisasutuksilla. Siellähän
vain tyttö oli hänet nähnyt eikä siis kai tietänyt hänen olevan
englantilaisen synnyltä ja omistavan kodin Englannin Itä-Afrikassa.
Samantekevää mitä tyttö hänestä tietäisi, ja mitä vähemmän, sen
paremmin hän saisi ongituksi häneltä tietoja saksalaisten
vakoilutoiminnasta ja -järjestelmästä, jonka edustaja tyttö oli. Ja
niin hän antoi tytön jäädä uskoon, että hän oli se, miltä näyttikin --
villin viidakon kesytön asukas, jolla ei ollut heimoa eikä isänmaata ja
joka vihasi kaikkia valkoihoisia yhtä paljon, ja näin hän todella
ajattelikin. Sehän selitti täysin hänen hyökkäyksensä majuri
Schneiderin ja tämän veljen hauptmann Fritzin kimppuun.
Taas he ryhtyivät jatkamaan aitaa, joka olikin jo miltei valmis, tytön
auttaessa parhaan kykynsä mukaan. Tarzan ei voinut muuta kuin nyrpeästi
panna merkille, kuinka halusta tyttö tahtoi olla hänelle avuksi tuossa
useinkin hankalassa työssä koota ja järjestää piikkisiä pensaita
tilapäiseksi suojaksi petoeläimiä vastaan. Hänen käsiensä ja
käsivarsiensa pehmeää lihaa olivat okaat repineet verille asti, eikä
Tarzan voinut muuta kuin tuntea omantunnon vaivaa, että oli antanut
hänen tehdä tätä työtä, ja niin hän lopulta kaskikin häntä lakkaamaan
siitä.
"Miksi?" kysyi tyttö. "Ei se ole minulle sen vaivalloisempaa kuin
teillekään, ja kun se kerran on vain minun suojakseni aiottu, en
ymmärrä, miksi en tekisi omaa osaani työstä."
"Te olette nainen", vastasi Tarzan. "Tämä ei ole naisen työtä. Jos
haluatte jotakin tehdä, niin ottakaa nuo tänä aamuna tuomani kurpitsan
kuoret ja menkää joelle täyttämään ne. Voitte tarvita niitä, kun olen
poissa."
"Kun te olette poissa --", sanoi tyttö. "Aiotteko siis lähteä?"
"Kun aita on valmis, lähden hankkimaan lihaa", vastasi Tarzan.
"Huomenna teen samoin ja otan teidät mukaani näyttääkseni kuinka siinä
on meneteltävä, kun itse siihen ryhdytte."
Sanaa virkkamatta tyttö otti kulhot ja lähti joelle. Täyttäessään niitä
kärsi hän julmista aavistuksista, tiesi Tarzanin tuominneen hänet
kuolemaan ja että sinä hetkenä, kun hän jättäisi hänet, alkaisi tuomion
täytäntöönpano, sillä olisi kysymys vain ajasta -- jopa sangen lyhyestä
ajasta -- ennenkuin julma viidakko ottaisi hänet, sillä eihän
yksinäinen nainen kykenisi menestyksellisesti taistelemaan elämästään
viidakossa, jonka koko elämä perustui väkevämmän oikeuteen.
Hän oli niin syventynyt näihin synkkiin mietteisiin, ettei nähnyt eikä
kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Koneellisesti hän täytti kulhot,
nosti ne ylös, ja kääntyi hitaasti majalle päästäen puoliksi
tukahtuneen huudahduksen ja vetäytyen takaisin suojellaksensa itseänsä
uhkaavalta olennolta, joka sulki hänen paluutiensä.
Metsästellessään vähän erillään heimostansa oli Go-lat, kuningasapina,
nähnyt hänen käyvän joella, ja hänetpä tyttö nyt kohtasi. Go-lat ei
ollut mikään kauneuden perikuva, jos käytetään sivistyneen maailman
mittapuuta, mutta hänen heimonsa naaraat ja hän itse pitivät tuota
kiiltävää hopeatäplikästä turkkia, noita voimakkaita polviin asti
ulottuvia käsivarsia ja mahtavien olkien väliin uponnutta pallopäätä
suuren kauneuden todisteina. Hänen julmat verestävät silmänsä, leveä
nenänsä, avara kitansa ja pitkät torahampaansa vain lisäsivät hänen
heimonsa naaraitten ihastusta tähän aarniometsän Adonikseen.
Epäilemättä hän pienissä villeissä aivoissaan oli täysin vakuutettu,
että tarmanganin outo naaras ihastelisi häntä, komeata Go-latia, sillä
eihän voinut olla puhettakaan, ettei hän kauneudessa monin verroin
voittanut karvatonta valkoista apinaa.
Mutta Bertha Kircher näki vain pedon, hirveän ja peloittavan ihmisen
irvikuvan. Jos Go-lat olisi tietänyt hänen ajatuksensa, olisi häntä kai
kovasti harmittanut tai muutoin hän olisi laskenut sen tytön typeryyden
syyksi. Kuullessaan tytön huudon Tarzan katsahti ylös ja ymmärsi heti
hänen kauhunsa syyn. Hypähtäen kevyesti aidan yli hän lähti nopeasti
juoksemaan kohti Go-latia, joka lähenteli tyttöä tulkiten tunteitansa
matalilla ystävyyttä uhkuvilla kurkkuäänteillä, vaikka ne tytöstä
olivat pedon raivostunutta murinaa. Tarzanin päästyä lähemmäksi huusi
hän kovaa apinalle, jolloin tyttö kuuli ihmisen huulilta lähtevän
samoja ääniä kuin ihmisapinankin.
"En minä ahdista sinun naarastasi", sanoi Go-lat Tarzanille.
"Minä sen kyllä tiedän, mutta hän ei", vastasi apinamies. "Hän on kuin
Numa ja Sheeta, jotka eivät ymmärrä meidän puhettamme. Hän luulee sinun
tahtovan ahdistaa häntä."
Tarzan oli jo päässyt tytön luo. "Se ei tee teille mitään pahaa", sanoi
hän. "Ei tarvitse pelätä. Tuo apina on jo oppinut läksynsä. Hän tietää
Tarzanin olevan viidakon herran. Tarzanin omaan hän ei koske."
Tyttö loi nopean silmäyksen miehen kasvoihin. Oli ilmeistä, että hänen
lausumansa sanat olivat merkityksettömät ja että tuo oletettu
omistusoikeus oli vain keino suojella häntä pedolta.
"Mutta minä pelkään sitä", sanoi tyttö.
"Ette saa osoittaa pelkoanne. Nämä apinat tulevat usein olemaan
lähellänne. Ja silloin juuri on turvallisuutenne taatuin. Ennen
lähtöäni neuvon teille keinon suojella itseänne, jos joku niistä sattuu
hyökkäämään kimppuunne. Jos olisin te, etsisin niiden seuraa. Vain
harvat viidakon eläimistä uskaltavat hyökätä niiden kimppuun, kun niitä
on useampia koolla. Jos annatte tietää, että pelkäätte, on elämänne
alituisessa vaarassa. Etenkin naaraat hyökkäisivät kimppuunne. Annan
niiden ymmärtää, että kykenette puolustautumaan ja surmaamaan. Jos on
välttämätöntä, osoitan teille miten se käy, ja silloin ne kunnioittavat
ja pelkäävät teitä."
"Tahdon koettaa", sanoi tyttö, "mutta pelkään sen olevan vaikeaa. Tuo
on kamalin olio, minkä milloinkaan olen nähnyt."
Tarzan hymyili. "Epäilemättä se ajattelee teistä samaa."
Tällä välin oli useita apinoita saapunut aukiolle, joten he nyt olivat
koko parven keskessä. Siinä oli useita uroksia, eräitä nuoria naaraita
ja joitakuita vanhempia, joiden penikat riippuivat niiden selällä tai
telmivät jaloissa. Vaikka ne olivat nähneet tytön dumdum-yönä, jolloin
Sheeta oli pakottanut hänet hyppäämään kätköstään tanssitantereelle,
olivat ne silti yhä kovin uteliaita hänestä. Eräät naarat tulivat aivan
hänen viereensä hypistelemään hänen vaatteitansa ja tekemään
huomautuksia toisillensa omalla kummalla kielellään. Tahtoansa
terästäen tytön onnistui käydä läpi tämä ankara koetus ilmaisematta
kauhuansa ja inhoansa. Tarzan piti häntä tarkasti silmällä hymy
huulillaan. Hänen äskeiset muistonsa sivistyneestä maailmasta olivat
vielä niin tuoreet, että hän täysin tajusi tytön kärsimyksen, ja oli
pakotettu ihailemaan vihollisvakoojan mielenlujuutta. Äkkiä hän kääntyi
apinoihin.
"Tarzan lähtee metsästämään itselleen ja kumppanillensa", sanoi hän.
"Toverini jää tuonne", hän osoitti tässä majaa, "pitäkää huolta, ettei
kukaan heimosta ahdista häntä. Ymmärrättekö?"
Apinat nyökkäsivät. "Emme tee hänelle pahaa", sanoi Go-lat.
"Ette todellakaan", sanoi Tarzan. "Sillä jos teette, tappaa Tarzan
teidät." Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen: "Tulkaa. Lähden nyt
metsästämään. Teidän on parasta jäädä majalle. Apinat ovat luvanneet
olla koskematta teihin. Jätän keihääni teille. Se on paras ase, jos
teidän olisi pakko puolustautua, mutta en luule minkään vaaran uhkaavan
sinä lyhyenä aikana, kun olen poissa."
Hän lähti tytön kanssa aidalle asti, ja tämän astuttua sisäpuolelle,
sulki aukon piikkipensailla ja kääntyi sitten metsälle. Tyttö katseli
hänen jälkeensä ja pani merkille miehen joustavan kissankepeän astunnan
ja joka liikkeen sirouden, mikä kaikki niin hyvin sopeutui hänen
olentonsa täydelliseen kauneuteen. Hän näki hänet metsänreunalle
päästyään heilauttavan itsensä kepeästi puuhun ja katoavan näkyvistä.
Tyttö lähti majaan, ja nainen kun oli, heittäytyi lattialle, samalla
purskahtaen itkuun.
KYMMENES LUKU
Villien vallassa
Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli
parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen
jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua
hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki
viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai
Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän
voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän
vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä
kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän
katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli
syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha.