tämän suoriutumaan tiehensä niin nopeaan kuin suinkin ja palasi sitten
murahdellen tytön luo. Hän oli aika tavalla juovuksissa, joten tytön
onnistui useita kertoja väistää häntä ja kahdesti työntää häntä niin
tarmokkaasti, että kersantti kompastui ja kaatui.
Vihdoin Usanga raivostui ja hyökäten tytön kimppuun sulki hänet pitkiin
apinankäsivarsiinsa. Takoen nyrkeillään ahdistajansa kasvoja hän koetti
päästä irti. Hän uhkasi häntä Naratun vihalla, jolloin Usanga muuttaen
menettelyänsä alkoi anella. Hänen näin kinastelussaan tytön kanssa,
luvaten suojella, ehkä vapauttaakin hänet, mennä hoippui ulos potkittu
soturi Naratun majalle päin.
Huomattuaan ettei rukouksista ja lupauksista ollut sen enempää apua
kuin uhkauksistakaan Usanga vihdoin menettäen kärsivällisyytensä ja
malttinsa tarttui raa'asti tyttöön, mutta samassa syöksyi majaan oikea
mustasukkaisuuden raivoava paholainen. Naratu oli tullut. Potkien,
kynsien, lyöden ja purren hän ajoi pelästyneen Usangan majasta, ja halu
rangaista uskotonta herraansa ja mestariansa oli vallannut hänet siihen
määrin, että hän kokonaan unohti viettelyksen aiheuttajan.
Bertha Kircher kuuli hänen kirkumistaan kylän raitilta ja vapisi
ajatellessaan, mitä saisi osakseen näiltä kahdelta, sillä hän tiesi,
että viimeistään huomenna Naratu kostaisi hänelle täysin mitoin, kun
ensin oli saanut purkaa kiukkunsa Usangalle.
Pariskunta oli ollut tiessään vain muutamia minuutteja, kun
vartija-soturi palasi. Hän katsoi majaan ja astui sitten sisään. "Nyt
ei yksikään estä minua, sinä valkoinen nainen", murisi hän astuessaan
tyttöä kohti.
* * * * *
Ruokaillessaan Baran mehukkaan lavan ääressä Apinain Tarzan tunsi
epämääräisesti mieltään ahdistavan. Hänen olisi pitänyt olla
tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan, sillä elihän hän nyt omassa
viidakossaan, jossa saalista oli yllin kyllin ja jossa paraikaa täytti
vatsaansa mieliriistallansa. Mutta häntä vaivasi kuva hoikasta nuoresta
tytöstä, jota raa'at neekerinaiset sysivät ja löivät, ja
mielikuvituksessaan hän saattoi nähdä hänet turmeltuneiden neekerien
vankina tässä villissä maassa.
Miksi olikaan niin vaikea muistaa, että hän oli saksalainen vakoilija?
Miksi tulikaan aina mieleen, että hän oli nainen ja valkoihoinen. Mutta
asianhan hän oli jo jättänyt, hän ei siis sillä enää itseänsä vaivaisi,
vaan ajattelisi muita asioita. Mutta mielikuvapa ei väistynytkään -- se
kohosi yhä uudestaan kaikkine yksityiskohtineen hänen eteensä ja
kiusasi häntä herkeämättä. Hän alkoi miettiä, mitä neekerit hänelle
tekisivät ja niihin he hänet veisivät. Mutta tuhat tulimmaista, mitä
tekemistä hänellä oli vihollistytön kanssa? Hoitakoon itse asiansa! Hän
ei siihen puuttuisi, ei! Yö tuli, ja hän kapusi tuuheaan puuhun
levätäkseen aamuun asti, mutta unta ei tullut. Sen sijaan hän sielunsa
silmillä näki mustien naisten pitelevän pahoin valkoista tyttöä ja
kuinka tuo tyttö oli jätetty turvatta synkkään ja kauheaan viidakkoon,
neekerisoturien mielivaltaan.
Vihasta ja itsehalveksumisesta murahtaen Tarzan nousi ja lähti
heilauttamaan itseään puusta puuhun pitkin lehvistön keskitasannetta
suuntaan, jonne Usangan seurue oli iltapäivällä painunut. Tietä oli
helppo seurata, sillä se oli selväksi tallattu, ja kun hän puolenyön
seuduissa tunsi alkuasukaskylän hajun herkissä sieraimissaan, arvasi
hän tulleensa perille ja pian löytävänsä etsimänsä.
Hiipien salavihkaa kuin Numa-leijona varovan otuksen kimppuun Tarzan
liikkui äänettä pitkin paaluaitaa kuunnellen ja tarkastellen. Kylän
perältä hän löysi puun, jonka oksat ulottuivat aidan ulkopuolelle, ja
hetkeä myöhemmin hän pudottautui hiljaa kylään. Hän kulki majalta
majalle etsien korvat ja sieraimet tarkkoina jotakin todistetta
tytöstä, kunnes vihdoin aisti erään pienen majan ympäriltä hienon
tuoksun, joka miltei hukkui gomanganin vahvaan hajuun. Kylän humu oli
nyt vaiennut, sillä viimeisetkin oluen ja ruuan tähteet oli nautittu ja
neekerit makailivat turtuneina majoissaan. Tästä huolimatta Tarzan
kulki niin varovasti, ettei tärkinkään mies olisi voinut mitään
huomata.
Hän kiersi majan oven eteen ja kuunteli. Sisältä ei kuulunut
pienintäkään ääntä, mutta hän oli varma, että tyttö oli ollut siellä ja
oli ehkä vieläkin, ja hän livahti sisään hiljaa kuin ruumiiton henki.
Hetkisen hän seisoi aivan oviaukon edessä liikahtamatta kuunnellen. Ei
ketään ollut siellä, siitä hän oli varma, mutta hän tutkisi asiaa
sittenkin. Hänen silmiensä totuttua majan pimeyteen alkoi lattialla
lojuva esine hahmoutua ja osoittautui sitten äkkiä ihmisen ruumiiksi.
Tarzan astui lähemmäksi ja kumartui tarkastamaan -- se oli alastoman
neekerisoturin ruumis, rinnassa lyhyt keihäs. Hän tutki tarkkaan
jokaisen neliöjalan lattiata, palasi sitten lopuksi taas ruumiin luo ja
kumartui haistamaan keihästä, jolla surmaaminen oli suoritettu. Hymy,
joka karehti hetken hänen huulillaan, ja kevyt pään ravistus
osoittivat, että hän oli ymmärtänyt tapahtumain kulun.
Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt
pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että
tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa
villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen
mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista
viidakko ei ollut vaarallinen paikka -- siellä oli muka turvallisempaa
kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa.
Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa
heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni.
Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli
kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului
hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti
kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun
kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta
luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli
vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän
sotureistaan.
* * * * *
Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä
oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä
mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä
voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei
ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin
hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin.
Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein
viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua -- oikeita
metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa
kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja
muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla
rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta
kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee
ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen
metsästäjiltä.
Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten
liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että
oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita
tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää
loput yöstä.
Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi
puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt
häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä
ääntä pitivät.
Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä
suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka
marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä
rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen
monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan
suurenmoisilta.
Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla
lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli
kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli
nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa
takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän
aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon
ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat,
joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva
ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen
sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa.
Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta,
mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat
alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui
kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso,
sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen,
mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki
samaan suuntaan.
Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto
kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli
sähkön nopea -- ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan,
ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti
taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan.
Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa
villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja
kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun
yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan.
Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta
mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan
tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi.
Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin
sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä
alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui
sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja
lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan
karjahduksen -- urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä
tietänyt.
Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen
viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman
vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta
samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen
hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä
puusta aukiolle.
Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher
pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä
noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin
viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana
astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa
sopusoinnun ja kauneuden -- sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen
sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka
hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta,
joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt
maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen
viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut
hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä
Wilhelmstalissa.
Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä
apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita
apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan,
tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden
omalla kielellä.
Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!"
huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee
joko sovussa tai taistelemaan -- kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo
puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä
halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään
antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin.
Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai
sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat
paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen
Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä
kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään
eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa
silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa.
Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien,
kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta
piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne
koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten
apinain suurta kuningasta.
Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee
elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää
sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo.
Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai
onko Tarzanin ensin tapettava?"
"Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan!
Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin
kimppuun.
Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä
torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja
surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen
kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan
puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea
käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin
syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen
vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea
käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen,
jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti
katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi.
"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia
rauhassa vai tappaako Tarzan?"
"Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat.
Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä
olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä
rauha?"
Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen
ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan
kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai
katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen
hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea,
sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli
toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti
päälleen ja makasi sangen hiljaa.
"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia
dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka
heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen
kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin.
Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa.
Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako
Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?"
Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "_Ke-go-da_!" huusi hän,
"Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii
hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin
miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien
apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa
ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit
kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja
kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten
turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua,
ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota
luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin
silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen.
Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus
hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät
keltaisen vihreät silmät -- Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen
piilopaikkansa.
Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä
kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia.
Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta
aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät
katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja
avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen,
ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia,
Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta
illallistansa.
Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja
tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran.
Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti
heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti
heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo
uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta,
huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä
ikäänkuin suojellen sitä.
"Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" --
tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli
hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi
nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat
vihollisvakoojasta lausuttuina.
Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota
tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen:
"Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!"
YHDEKSÄS LUKU
Pilvistä pudonnut.
Kuninkaallisiin ilmailuvoimiin kuuluva luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwick oli tiedustusmatkalla. Oli nimittäin tullut raportti tai
paremmin sanoen huhu englantilaisten päämajaan, että vihollinen oli
astunut maihin länsirannikolle ja marssi läpi mustain mantereen
tuodakseen apua siirtomaajoukoilleen. Arveltiin, että tuo uusi armeija
oli vain kymmenen tai kahdentoista päivän matkan päässä. Asia oli
tietenkin naurettava ja mahdoton -- mutta mahdottomuuksiahan usein
tapahtuu sodassa eikä yksikään kenraali salli pienimmänkään huhun
vihollisen liikehtimisistä painua ohi tutkimatta sitä.
Tätä varten siis luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick kiirehti nyt
länttä kohti tarkoin etsien, näkyisikö saksalaisten armeijasta mitään
merkkejä. Hänen alitseen vieri laajoja metsäalueita, joiden tiheitten
lehvien peitossa kokonainen armeija olisi voinut olla kätkettynä,
samoin vuoria, niittyjä ja erämaita, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei
näkynyt. Toivoen keksivänsä edes jonkun merkin heidän kulustaan,
hylätyn kuorma-auton, särkyneet valjaat tai vanhan leiripaikan, hän yhä
jatkoi matkaansa kauemmaksi länteen, kunnes myöhään iltapuolella
ollessaan mutkittelevan joen halkoman, puiden täplittämän tasangon
yläpuolella päätti kääntyä takaisin leirille. Ehtiäksensä perille ennen
pimeän tuloa, olisi lennettävä kiivainta vauhtia, ja kun hänellä oli
runsaasti öljyä ja luotettava kone, ei hän epäillyt voivansa tehtävästä
selviytyä. Mutta juuri tällöin kone alkoikin oikutella.
Hän oli liian alhaalla voidakseen tehdä muuta kuin laskeutua maahan, ja
se hänen oli tehtävä heti, niin kauan kuin vielä voisi päästä allaan
olevalle verrattain avoimelle paikalle, sillä heti itään hänestä oli
laaja metsä, jossa häntä odottaisi kuolema tai ainakin varma tapaturma,
jos viottuneine koneineen sinne laskisi. Hän siis tuli maahan
luikertelevan joen lähellä olevalle niitylle, jossa alkoi konettaan
paikkailla.
Työskennellessään hän hyräili vuosi takaperin Lontoossa muodissa
ollutta sävelmää, niin että olisi voinut luulla hänen toverijoukon
ympäröimänä työskentelevän englantilaisella lentokentällä eikä suinkaan
ypö yksinään tutkimattoman ja villin Afrikan sydämessä. Miehelle oli
kuvaavaa hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ympäristöstään,
vaikka hänen ulkonäkönsä toisaalta ei osoittanut, että hän oli mikään
poikkeuksellisen sankarillinen luonne. Luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwick oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hoikka, rusoposkinen
ja poikamaisen näköinen nuori mies, jonka kasvojen ilme oli pikemminkin
ylellisen ympäristön ja mukavuuden kuin elämän ankarien puolien
kaavaama.
Eikä hän ollut ainoastaan näköjään välinpitämätön mihin oli joutunut ja
mitä tässä tapahtuisi, vaan oli todella huoleton. Hän ei näyttänyt
hituistakaan ajattelevan, että lukemattomat vaarat saattoivat väijyä
hänen ympärillään. Hän kumartui ja alkoi uutterasti korjata viallista
moottoria, seutuun edes vilkaisematta. Itään päin olevassa metsässä ja
mutkittelevaan jokeen rajoittuvassa viidakossa olisi voinut olla
kokonainen armeija verenjanoisia villejä eivätkä ne kuitenkaan olisi
hetkeksikään virittäneet luutnantti Smith-Oldwickin mielenkiintoa.
Vaikka hän olisi ympäristöänsä tarkastellutkin, on epäiltävää, olisiko
hän nähnyt metsän laidassa pensaikon piilossa hiipiviä olioita. On
henkilöitä, joilla sanotaan olevan kuudes aisti -- käyttääksemme
paremman puutteessa tuota nimitystä -- joka varoittaa heitä
näkymättömistä vaaroista. Näissä henkilöissä synnyttää piilossa olevan
tarkkaajan heihin keskittynyt katse levottomuutta; mutta vaikka
kaksikymmentä villiä silmäparia tuijotti luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwickiä, ei hänen levollisessa rinnassaan tuntunut niin mitään.
Hiljoilleen hyräillen hän lopetti korjauksen ja koetteli sitte
moottoria minuutin tai pari, sulki sen sitten ja astui maahan aikoen
ennen leirille lähtöään vähän oikoilla koipiaan ja tupakoida. Nyt vasta
hän silmäsi ympäristöään heti ihastuen sen villiin kauneuteen. Jossakin
suhteessa tuo puita kasvava niitty muistutti häntä Englannin
puistontapaisista metsistä, eikä hänen mieleensä mitenkään johtunut,
että tässä ympäristössä asuisi petoja ja villi-ihmisiä.