väänsi irti löytäen sisästä pergamenttirullan. Apinamies avasi sen,
jolloin esiin tuli joukko iän kellastuttamia tiheään kirjoitettuja
lehtiä. Niissä käytetyn kielen hän arvasi olevan espanjaa, mutta ei
osannut tulkita sitä. Viimeisellä lehdellä oli ylimalkainen kartta
useine Tarzanille käsittämättömine viitteineen. Tutkittuaan
hetkisen papereita hän pisti ne takaisin metallilieriöön ja oli
pudottamaisillaan sen omistajan muiden mykkien tavarain joukkoon, kun
tyydyttämätön uteliaisuus saattoi hänet pistämään sen nuolikoteloonsa,
samalla yrmeästi ajatellen, että satojen vuosien perästä ehkä joku sen
taas löytäisi hänen omien vaalenneitten luittensa vierestä.
Luoden jäähyväiskatseen tuohon vanhaan luurankoon hän sitten ryhtyi
nousemaan kanjonin läntistä seinää. Hitaasti ja tavan takaa levähtäen
hän veti väsynyttä ruumistaan ylöspäin. Usein hän liukui alas pelkästä
uupumuksesta, ja miltei vähäpätöisin aihe olisi saanut hänet putoamaan
rotkon pohjalle. Hän ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan kesti kavuta
ylös tuota peloittavaa kallionseinää, ja kun hän vihdoin veti itsensä
yli reunan, täytyi hänen vain maata ja läähättää, sillä hän oli liian
heikko nousemaan tai edes vierittämään itseään loitommaksi kuilun
vaaralliselta partaalta.
Vihdoin hän sentään alkoi nousta päästen ensin hitaasti ja suurin
ponnistuksin polvilleen ja siitä jaloilleen. Hänen taipumatonta
tahtoaan todisti, kun hän äkkiä ryhdisti olkansa ja pudisti päättävästi
päätään lähtiessään hoippuvin jaloin taistelemaan eloonjäämisestään.
Hän tähysteli autiota maisemaa, näkisikö toisen kanjonin, joka olisi
oleva hänen eittämätön perikatonsa. Läntiset vuoret kohosivat nyt
lähempänä, vaikkakin näyttivät noidutun epätodellisilta ja ikäänkuin
tanssivat auringonvalossa, siten pilkaten häntä läheisyydellään tänä
hetkenä, jolloin uupumus uhkasi estää häntä niiden luo milloinkaan
pääsemästä.
Hän tiesi, että niiden takana oli Manun mainitsemat hedelmälliset
riistamaat. Vaikka ei kanjonia tulisikaan esteeksi, tuntui matalien
mäkienkin ylimeno perin vaikealta, hyvä kun pääsisi niiden juurelle
edes, mutta kanjon, kuten sanottu, kävisi kokonaan hänen voimiensa yli.
Hänen yläpuolellaan Ska yhä liiteli ja hänestä tuo pahan onnen lintu
tuntui kaartelevan yhä matalammalla, ikäänkuin se hänen hoippuvasta
käynnistään lukisi lopun lähestyvän, ja halenneitten huuliensa läpi
Tarzan päästi ilmoille uhman murahduksen.
Hän kävi hitaasti mailin toisensa jälkeen vain pelkästä tahtonsa
voimasta. Vähäväkisempi mies olisi laskeutunut kuolemaan ja ainaiseksi
lepuuttamaan lihaksiaan, joiden jokainen liike tuotti tuskaa. Vihdoin
hänen käyntinsä kävi aivan koneelliseksi -- hän hoippui eteenpäin,
hämärässä tajussaan vain yksi ainoa ajatus: eteenpäin, eteenpäin,
eteenpäin! Kukkulat näyttivät enää vain joltakin epämääräiseltä
ainesjoukolta. Toisinaan hän unohti, että ne olivat vuoria, toisinaan
taas hän ihmetteli hämärästi, miksi hänen iät kaiket piti kokea tätä
kidutusta saavuttaakseen nuo pakenevat ja harhaannuttavat vuoret. Äkkiä
hän alkoi vihata niitä, hänen puoleksi hourailevissa aivoissaan
muodostui harhatunne, että nuo vuoret olivat surmanneet jonkun hänelle
rakkaan, kenen, sitä hän ei voinut saada aivan selville, ja että hän
oli menossa kostamaan niille.
Tämä ajatus tuntui antavan hänelle voimaa, uutta ja elähdyttävää, niin
että hän jonkun aikaa kulki hoipertelematta suoraan eteenpäin, pää
pystyssä. Kerran hän kompastui ja kaatui ja koettaessaan nousta hän
huomasi, ettei voinutkaan -- että hänen voimansa olivat niin loppuneet,
että hän enää kykeni vain ryömimään eteenpäin käsillään ja polvillaan
muutamia metrejä, mutta vaipui sitten maahan.
Erään tällaisen äärimmäisen uupumuksen hetkenä hän kuuli pahaenteistä
siipien suhinaa aivan yläpuoleltaan. Ponnistaen viimeiset voimansa hän
kääntyi selälleen, jolloin näki Skan nopeasti lehahtavan ilmaan. Tämän
nähdessään Tarzan hetkeksi selvisi.
"Onko loppu näin lähellä?" ajatteli hän. "Tietääkö Ska minun olevan
niin uupuneen, että uskaltaa tulla istumaan minun ruumiilleni?" Yrmeä
hymy karehti hetken hänen turvottuneilla huulillaan, kun hänen villiin
mieleensä johtui äkillinen ajatus -- pedon metsästysjuoni. Sulkien
silmänsä hän asetti käsivartensa niiden yli suojellakseen niitä Skan
väkevältä nokalta, ja sitten hän lepäsi aivan hiljaa ja odotti.
Makaaminen oli suloista, sillä pilvet peittivät auringon ja Tarzan oli
niin väsynyt. Hän pelkäsi nukkuvansa, ja jokin sanoi hänelle, että jos
niin tapahtuisi, ei hän enää milloinkaan heräisi, ja niinpä hän siis
keskitti kaikki jälellä olevat voimansa pysyäksensä valveilla. Ei
lihaskaan värähtänyt -- ilmassa leijaileva Ska päätti, että loppu oli
tullut ja että hän vihdoinkin saisi palkan pitkästä uurastuksestaan.
Hitaasti liidellen se laskeutui yhä lähemmäksi kuolevaa miestä. Miksi
ei Tarzan liikahtanut? Oliko uupumuksen uni hänet sittenkin lopulta
vallannut tai oliko Ska oikeassa -- oliko kuolema vihdoin saanut
haltuunsa tuon väkevän ruumiin? Oliko tuo iso villi sydän käynyt lepoon
ainaiseksi? Se oli uskomatonta. Epäilevä Ska leijaili varovasti.
Kahdesti se oli laskeutua rotevalle alastomalle rinnalle, mutta lehahti
heti taas pois. Vasta kolmannella kerralla sen kynnet koskettivat
ruskeaa nahkaa. Oli kuin tuo kosketus olisi tuohon liikkumatta
makaavaan aineskasaan laskenut eloa antavan sähkövirran. Ruskea käsi
tempautui otsalta, ja ennenkuin Ska saattoi kohota lentoon, oli se
uhrinsa kynsissä.
Ska taisteli vastaan, mutta se ei ollut vertainen edes kuolevalle
Tarzanille, ja niinpä hetkeä myöhemmin apinamiehen hampaat iskeytyivät
raatojen syöjään. Liha oli karkeaa ja sitkeää, haisi pahalta ja maistui
vielä pahemmalta, mutta se oli ruokaa ja sen veri juomaa Tarzanille,
joka sydämeltään oli vain apina ja lisäksi vielä nälkään ja janoon
kuolemaisillansa oleva apina.
Vaikkakin hän oli sielullisesti heikontunut, oli hän silti ruokahalunsa
herra, ja söi siis vain vähän, säästäen loput, ja ryhtyi sitte
nukkumaan, kun tiesi voivansa turvallisesti niin tehdä.
Hänen ruumistaan rajusti pieksevä sade sai hänet heräämään. Heti hän
nousi, asetti kämmenensä kupeiksi ja keräsi jokaisen kallisarvoisen
pisaran parkittuneen kurkkunsa kostukkeeksi. Kerrallaan hän sai vain
vähän, mutta se oli tarpeeksi. Palaset Skata, sen veri sekä sadevesi ja
uni olivat kaikki häntä suuresti virkistäneet ja juoksuttaneet uutta
voimaa hänen väsyneihin lihaksiinsa.
Nyt hän taas saattoi nähdä lähellä olevat vuoret, ja vaikka ei aurinko
paistanutkaan, tuntui maailma kirkkaalta ja miellyttävältä, sillä hän
tiesi olevansa pelastettu. Lintu, joka oli aikonut syödä hänet, ja
sallimuksen suoma sade olivat pelastaneet hänet aivan kuoleman kidasta.
Syötyään taas muutamia suupaloja Skan epämieluisaa lihaa apinamies
nousi, liikkeissään jälellä jotakin entisestä vireydestä ja lähti
astumaan kohti lupauksen vuoria, jotka viettelevinä, nousivat
taivaanrannalla. Tuli pimeä, ennenkuin hän saavutti ne, mutta hän
jatkoi yhä kulkuaan, kunnes tunsi maan kohoavan ja tiesi siis
saapuneensa vuorten juurelle. Hän asettui nyt makuulle ja odotti siten
aamua, jolloin voisi etsiä helpointa pääsyä yli harjanteiden. Sade oli
laannut, mutta taivas oli yhä pilvien peitossa, joten eivät edes hänen
tarkat silmänsä voineet tunkea läpi pimeyden kuin muutamia jalkoja.
Syötyään Skan jätteet hän nukkui aina aamuun asti, jolloin aurinko
hänet herätti, ja hän tunsi olevansa täynnä uutta voimaa ja
hyvinvointia.
Sitten hän vihdoin pääsi kuoleman laaksosta maahan, joka oli kaunis
kuin puisto ja riistasta rikas. Hänen alapuolellaan levittäytyi syvä
laakso, jonka keskustassa tiheä viidakkokasvullisuus osoitti jokea.
Tämän toisella puolen taas alkuaikainen aarniometsä jatkui
penikulmamääriä ja päättyi vihdoin korkeiden lumipeitteisten vuorten
juurelle. Siinä oli maa, jota Tarzan ei ennen ollut nähnyt eikä
todennäköisesti kukaan toinenkaan valkoinen mies, ellei ehkä harmaassa
muinaisuudessa tuo seikkailija, jonka vaalenneet luut hän oli löytänyt
kanjonista.
KAHDEKSAS LUKU
Tarzan ja isot apinat
Kolme päivää apinamies vietti levätäksensä ja tointuaksensa syöden
hedelmiä, pähkinöitä ja pieniä eläimiä, jotka olivat helpoimmin kiinni
otettavissa. Neljäntenä hän lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään isoja
apinoita. Aika oli mitätön tekijä elämän yhtälössä -- Tarzanista oli
samantekevää, pääsikö länsirannikolle kuukaudessa tai vuodessa tai
kolmessa vuodessa. Kaikki aika ja koko Afrikka olivat hänen. Hän oli
täysin vapaa -- olihan viimeinen side sivistykseen ja sen maailmaan
katkaistu. Hän oli yksin, mutta yksinäisyys ei häntä silti painanut.
Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt näin ja vaikka ei toista
hänen sukuistaan olentoa ollutkaan, oli hänellä toki seurana viidakon
väki, jota kohtaan hän rinnassaan ei tuntenut mitään halveksumista.
Pienimmätkin niistä huvittivat häntä ja aina oli niitä, joiden kanssa
hän helposti ystävystyi. Toisaalta oli siellä myös hänen perinnäisiä
vihollisiaan, jotka antoivat ikäänkuin mausteen hänen elämälleen, joka
muuten olisi voinut käydä uneliaaksi ja yksitoikkoiseksi.
Neljäntenä päivänä hän siis lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään
apinatovereitaan. Hän oli käynyt jonkun matkaa etelään, kun sai
sieraimiinsa gomanganin, mustan miehen, hajun. Niitä oli paljon, ja
niiden hajuun sekaantui naistarmanganin haju.
Heilautellen itseään lehvistön läpi Tarzan lähestyi näitä
mieltäkiinnittäviä olentoja. Hän tuli sivulta päin eikä pannut mitään
huomiota tuuleen, sillä hän tiesi, että ihminen saattoi aistia hänet
vain silmien ja korvien avulla, ja silloinkin verrattain läheltä. Jos
hän olisi havitellut Numaa ja Sheetaa, olisi hän kiertänyt, kunnes
olisi ollut tuulen alapuolella, ja olisi näin hyötynyt kaikesta
mahdollisesta aina siihen hetkeen asti, jolloin tuli näkyviin tai
kuuluviin. Typerää ihmistä vainotessaan hän sen sijaan ei piitannut
mistään varokeinoista, vaan kulki niin huolettomasti, että hänen
läsnäolonsa tiesi koko viidakko -- lukuunottamatta itse ihmistä, jota
koko käynti tarkoitti.
Suuren puun tiheästä lehvistöstä hän katseli heidän ohikulkuaan. Siinä
oli joukko mustanahkoja, joista toiset oli puettu Saksan Itä-Afrikan
alkuasukasjoukkojen univormuihin, toisilla taas oli vain yksi ainoa
kappale kyseessä olevaa univormua ja koko muulla joukolla esi-isien
yksinkertainen vaateparsi -- nimittäin miltei täydellinen alastomuus.
Joukossa oli paljon mustia naisia, jotka nauroivat ja jutustivat
matkatessaan miestensä kanssa. Edelliset kaikki olivat varustetut
saksalaisilla kivääreillä ja ammuksilla.
Valkoisia upseereja ei heidän joukossaan ollut, mutta silti Tarzan
tiesi miesten olevan jotakin saksalaista alkuasukasjoukkuetta, joka
nähtävästi oli surmannut upseerinsa ja lähtenyt viidakkoon vaimoineen;
nämä viimeksimainitut he olivat myös voineet ryöstää jostakin
ohikulkemastaan alkuasukaskylästä. Oli ilmeistä, että he koettivat
saada matkan itsensä ja rannikon välillä niin pitkäksi kuin mahdollista
ja epäilemättä etsivät jotakin läpitunkeutumatonta aarniometsäseutua,
jonne voisivat alkeellisesti varustettujen villien keskuuteen perustaa
hirmuvallan sekä siellä ryöstöllä ja väkivallalla tulla rikkaiksi
tavaroista ja naisista sen seudun kustannuksella, johon asettuisivat.
Kahden mustan naisen välissä kulki hoikka valkoinen tyttö. Hänellä ei
ollut päähinettä, ja hänen revityt vaatteensa olivat nähtävästi kerran
olleet sievä ratsastuspuku. Hänen takkinsa oli mennyt, ja hänen
puseronsa oli puoleksi reväisty hänen yltään. Tavan takaa ja ilmeisesti
aiheetta jompikumpi neekerittäristä löi tai sysäsi häntä karkeasti.
Tarzan katseli puoleksi ummistunein silmin. Hänen ensi aikomuksensa oli
hypätä heidän joukkoonsa ja riistää tyttö heidän julmista käsistään,
mutta sitten hän luopui siitä. Hän antoi mustien kulkea ohi muassaan
neiti Bertha Kircher. Viimeinen jonosta eksynyt soturi toi hänen
mieleensä kiusanteon halun -- huvituksen ja urheilun, jossa hän oli
kehittynyt taitavammaksikin kuin mitä oli ollut tuona kaukaisena
aikana, jolloin Kulonga, Mbonga-päällikön poika, oli heittänyt
kohtalokkaan keihäänsä apinamiehen kasvattiäitiin Kaalaan.
Viimeinen mies, joka jostakin syystä oli aikaillut, oli ainakin
neljännesmailin päässä muusta joukosta. Tarzanin nähdessä hänet hän
juuri kiirehti saavuttaakseen muut ja miehen tullessa puun alitse,
jossa Tarzan kyräili, pudotti tämä kätevästi silmukan hänen kaulaansa.
Pääjoukko oli vielä selvästi näkyvissä, ja tuon pelästyneen miehen
päästäessä läpitunkevan parkaisun katsoivat kaikki taakseen, jolloin
näkivät hänen kuin taikavoimasta kohoavan ilmaan ja katoavan puun
uhkeihin lehviin.
Hetken mustanahkat seisoivat hämmästyksen ja pelon lyöminä, mutta
sitten heidän johtajansa roteva kersantti Usanga lähti äkkiä juoksemaan
takaisin tietä pitkin huutaen toisia seuraamaan perässä. Kivääreitään
ladaten mustat juoksivat toverilleen avuksi ja Usangan komennuksesta
muodostivat ketjun, äkkiä ympäröiden puun, johon yksi heistä oli
kadonnut. Usanga kutsui soturiaan, mutta kun ei saanut mitään
vastausta, eteni hän kivääri valmiina puuta kohden. Hän ei voinut nähdä
ketään eikä mitään. Ketju tiukentui yhä, kunnes nuo viisikymmentä
neekeriä saattoivat aivan läheltä tarkoin silmin tutkistella puuta.
Miten oli käynyt heidän toverilleen? He olivat nähneet hänen kohoavan
puuhun, ja vaikka siitä hetkestä asti monien silmät olivat herkeämättä
vahtineet paikkaa, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Eräs uskalikko tahtoi
vapaaehtoisesti kiivetä puuhun ottamaan asiasta selkoa. Siellä hän
viipyi vain minuutin tai kaksi, kapusi sitten taas alas ja vannoi,
ettei miehestä siellä näkynyt merkkiäkään.
Hämmästyneinä ja vähän kauhuissaan mustat lähtivät hitaasti paikalta
matkaansa jatkamaan, tavan takaa taaksensa vilkuillen. Noin mailin
päässä tapahtuman paikalta etunenässä kulkijat näkivät kadonneen
tuijottavan eräästä aivan heidän edessään tiepuolessa olevasta puusta.
Huutaen tovereilleen, että mies oli löydetty, he lähtivät juoksemaan,
mutta ensimmäisinä paikalle tulleet vetäytyivät äkkiä takaisin silmät
pelosta pyöreinä, ikäänkuin joku nimetön kauhuolento seuraavassa
hetkessä syöksisi heidän kimppuunsa.
Aiheeton ei heidän pelkonsa ollutkaan, sillä heidän toverinsa pelkkä
pää tuijotti heihin katkaistun oksan kärkeen seivästettynä puun rungon
takaa.
Nyt olisivat jo monet halunneet kääntyä takaisin selittäen, että olivat
loukanneet jotakin metsän haltiaa tunkeutumalla sen alueelle, mutta
Usanga kieltäytyi heitä kuulemasta vakuuttaen, että saisivat kärsiä
julman rangaistuksen, jos taas joutuisivat ankarien saksalaisten
herrojensa käsiin. Vihdoin hänen järkisyynsä tehosivat niin paljon että
tuo lannistettu ja kauhistunut joukkue lähti kulkemaan eteenpäin
tiheänä joukkona kuin lammaskatras, sillä nyt kaikki varoivat
poikkeamasta omille teilleen.
Neekereillä ja pienillä lapsilla on luonteessa sama onnellinen piirre,
nimittäin että heidän masentunut mielialansa ei juuri kestä kauvan sen
jälkeen, kun sen aihe on poistunut, joten siis Usangankin joukko jo
puolen tunnin marssimisen jälkeen alkoi tuntea sydämensä taas
keventyneeksi. Pelon raskaat pilvet olivat jo miltei hälvenneet, kun
eräässä tien mutkassa äkkiarvaamatta kohtasivat aivan jalkojensa edessä
entisen toverinsa päättömän ruumiin, jolloin he taas joutuivat pelon
ja synkkien aavistusten valtaan.
Niin selittämätön ja mieltäkääntävä oli koko tapaus, ettei yksikään
heistä voinut keksiä lohdutuksen sädettä, joka olisi valaissut tuon
pahan enteen kalmanomaista synkkyyttä. Mitä oli tapahtunut yhdelle,
voisi tapahtua itsekullekin heistä -- ja todennäköisesti kohtalo niin
määräisikin. Jos tuollaista saattoi tapahtua täydellä päivänvalolla,
miten silloin kävisikään yön hetkinä, jolloin kaikki oli verhottu
pimeyden vaippaan. Jo pelkkä ajatus vapisutti heitä.
Valkoihoisesta tyttövangista tapaus oli yhtä salaperäinen, mutta hän ei
siitä ollut juuri kuohuksissa, sillä äkkinäinen kuolema olisi hänelle
nyt lohdullisin kohtalo, jota saattoi odottaa. Tähän asti ei hänelle
sen pahempaa ollut tapahtunut, kuin että naiset olivat häntä
pikkumaisilla julmuuksillaan kiusanneet, mutta toisaalta oli juuri
naisten läsnäolo pelastanut hänet pahemmasta -- nimittäin miehiltä,
joista varsinkin musta kersantti Usanga tuntui tunkeilevalta. Mukana
oli hänen oma naisensa, kooltaan oikea jättiläinen, ja näytti siltä,
ettei Usanga koko maailmassa muuta pelännyt kuin tuota lujatahtoista
naisihmistä. Vaikka juuri tämä oli erikoisen julma tytölle, piti tämä
häntä ainoana turvanaan inhoittavaa mustanahkaa vastaan.
Myöhään iltapäivällä tultiin pieneen paaluvallilla suojattuun kylään,
jossa oli olkikattoisia majoja ja joka sijaitsi viidakkoon raivatulla
alueella rauhallisen joen rannalla. Heidän lähestyessään kylää
virtasivat sen asukkaat heitä vastaan, ja Usanga lähti kahden soturinsa
saattamana päällikön puheille. Päivän elämykset olivat niin
järkyttäneet mustan kersantin mieltä, että hän mieluummin halusi
neuvotella näiden ihmisten kanssa kuin ottaa kylän haltuunsa
asevoimalla, kuten asia alkuaan oli suunniteltu. Epämääräinen tunne
sanoi hänelle, että tätä viidakon osaa vartioi mahtava henki, jolla oli
väkevä valta vastustajiinsa. Usanga siis ensin ottaisi selville, missä
suhteessa kylä oli tuohon jumalaan, ja jos se olisi haltian suosima,
kohtelisi hän sitä niin ystävällisesti ja kunnioittaen kuin suinkin.
Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että päälliköllä oli ruokaa, vuohia ja
siipikarjaa, jotka hän mielellään vaihtaisi hyvää korvausta vastaan,
mutta kun se merkitsi luopumista kalliista kivääreistä ja ammuksista,
vieläpä itse ruumiinverhoistakin, alkoi Usangalle selvitä, että sotaan
oli ehkä sittenkin pakko ryhtyä, jos mieli saada ruokaa.
Onnelliseen tulokseen päästiin, kun eräs Usangan soturi keksi, että he
seuraavana päivänä lähtisivät metsästämään ja toisivat kyläläisille
tarvittavan määrän lihaa vieraanvaraisuuden korvaukseksi. Tähän
päällikkö suostui määritellen laadulleen ja paljoudelleen riistan, joka
oli maksettava vieraille annettavista jauhoista, siipikarjasta ja
yösijoista. Kun yksityiskohdista oli sovittu noin tunnin kestävän
sanasodan jälkeen, joka niin suuresti on Afrikan alkuasukkaitten
mieleen, lähtivät tulijat kylään, jossa heidät opastettiin majoihinsa.
Bertha Kircher huomasi jääneensä yksin kylän laidalla lähellä
paaluaitaa olevaan majaan. Häntä ei oltu sidottu eikä häntä myöskään
vartioitu, mutta Usanga vakuutti, ettei hän voisi paeta joutumatta
miltei varman kuoleman uhriksi suurien ja julmien leijonien asumassa
viidakossa. "Jos olet hyvä Usangalle", lopetti hän, "ei mikään voi
sinua vahingoittaa. Tulen katsomaan sinua taas, kun toiset nukkuvat.
Olkaamme ystäviä."
Villin lähdettyä alkoivat tytön kasvot vapista kuin suonenvedosta, ja
hän vaipui majan lattialle peittäen kasvonsa käsillään. Nyt hän
ymmärsi, miksi ei naisia oltu jätetty häntä vartioimaan. Se oli tuon
viekkaan Usangan työtä; mutta eikö hänen naisensa aavistaisi hänen
aikomuksiansa? Hän ei ollut mikään tuhma hanhi ja ollen täynnä
mustasukkaisuutta hän aina vakoili mustanahkaisen herransa tekoja.
Bertha Kircher tunsi, että vain tuo nainen voisi pelastaa hänet, ja
varmaan tekisikin sen, jos vain saisi tietää asiasta. Mutta kuinka hän
voisi lähettää hänelle sanan? Ollen ensi kertaa pitkästä aikaa yksin
tyttö nyt vakuuttautui, että hänen hauptmann Fritz Schneideriltä
ottamansa paperit yhä olivat ommellut hänen alusvaatteisiinsa.
Mutta oi! Mitä hyötyä niistä voisi olla hänen rakkaalle isänmaalleen?
Mutta tottumus ja antautuminen tehtäväänsä olivat niin tulleet hänen
toiseksi luonnokseen, että hän yhä piti kiinni toivosta saada jättää
paketti päällikölleen.
Alkuasukkaat näyttivät unohtaneen hänet -- ei kukaan tullut majalle
edes ruokaa tuomaan. Hän saattoi kuulla kylän toisesta päästä heidän
nauruansa ja kirkunaansa ja tiesi heidän juhlivan syöden ja
kotitekoista oluttansa juoden -- mikä kaikki oli vain omiaan lisäämään
hänen huoliansa. Olla vankina alkuasukaskylässä tutkimattoman
Keski-Afrikan sydämessä -- ja vielä lisäksi ainoana valkoihoisena
naisena juopuneen neekerijoukon keskessä! Jo pelkkä ajatuskin
kauhistutti häntä. Mutta pikkuisen sentään saattoi rakentaa sen varaan,
että hänen tähän hetkeen saakka oli annettu olla rauhassa -- ehkäpä he
sittenkin olivat unohtaneet hänet ja pian juopuisivat niin ettei heistä
olisi haittaa.
Oli jo tullut pimeä, eikä vieläkään ketään ollut tullut. Tyttö pohti,
uskaltaisiko lähteä etsimään Naratua, Usangan vaimoa, sillä Usanga ei
ehkä unohtaisi, että oli luvannut palata. Ei ketään näkynyt hänen
astuessansa majasta ja lähtiessään kylän päähän, jossa kemuilijat
juhlivat ison nuotion äärellä. Tullessaan lähemmäksi hän näki
kyläläisten vieraineen kyykkivän tulen ympärillä, jonka luona jotkut
puolialastomat soturit hypellen ja maata polkien esittivät
eriskummaista tanssia. Ruokakupit ja juomakulhot kiersivät miehestä
mieheen. Likaiset kädet sukelsivat kuppeihin ja esiin ongitut palat
ahmaistiin niin halukkaasti, että olisi voinut luulla koko joukon
olleen lähellä nälkäkuolemaa. Kulhoista ryystittiin, niin että olut
vuoti pitkin leukaa, ja astia siepattiin ahnaasti juojan kädestä
ennenkuin asianomainen olisi halunnut sitä luovuttaakaan. Juoma oli nyt
jo niin vaikuttanut moniin, että alkoivat pitää mitä sopimattominta
menoa.
Tytön varjopuolella ollen etsiessä Naratua huomasi hänet äkkiä eräs
joukosta -- isoruumiinen nainen, joka nousi ja lähti kirkuen häntä
kohti. Eleistä päättäen tyttö luuli hänen aikovan repiä hänet
kirjaimellisesti kappaleiksi. Niin hillitön ja äkkiarvaamaton oli tämä
kimppuun käynti, ettei tyttö mitenkään ehtinyt varustautua sitä
torjumaan, ja ties kuinka siinä olisi käynyt, ellei eräs soturi olisi
tullut väliin. Huomatessaan tapahtuman lähti myös Usanga hoiperrellen
ottamaan asiasta selkoa.
"Mitäs tahdot?" huusi hän. "Ruokaa ja juomaako? Tule kanssani!" ja
kietoen kätensä tytön vyötäisille hän lähti vetämään tätä kohti
kemuilevaa joukkoa.
"En tule!" huusi tyttö. "Tahdon tavata Naratua. Missä hän on?"
Tämä näytti hetkeksi selventävän neekerin sumuista sielua, oli kuin hän
hetkeksi olisi unohtanut paremman puoliskonsa. Hän silmäsi nopeasti ja
pelokkaasti ympärilleen ja ilmeisestikin tultuaan vakuutetuksi, ettei
Naratu ollut mitään huomannut, määräsi soturin, joka yhä esteli
raivostunutta neekerinaista pääsemästä tytön kimppuun, viemään tämän
takaisin majaan ja jäämään sinne vartijaksi.
Anastettuaan itselleen ensin kulhollisen olutta soturi käski tyttöä
käymään edellänsä, ja näin he lähtivät majalle, jonka oven edustalle
mies istui kyyköttämään ja juomaansa ryyppimään.
Bertha Kircher istui majan nurkkaan odottamaan tuntematonta
kohtaloansa. Hän ei voinut nukkua, sillä niin täynnä oli hänen mielensä
villejä pakosuunnitelmia, vaikkakin jokainoa niistä osoittautui
epäkäytännölliseksi. Puolen tunnin kuluttua hänen vartijansa astui
sisään ja koetti päästä puheisiin hänen kanssaan. Hapuillen pimeässä
hän laski lyhyen keihäänsä seinää vasten ja istui tytön viereen.
Puhellen hän sitten siirtyi yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin kosketti
kädellään tyttöä, joka väristen vetäytyi poispäin.
"Älä koske minuun!" huusi hän. "Sanon Usangalle, ellet jätä minua
rauhaan, ja tiedät kyllä, mitä sitten seuraa."
Mutta mies vain nauroi juopuneesti ja kaapaten häntä kiinni
käsivarresta alkoi vetää itseään kohti. Tyttö taisteli vastaan huutaen
ääneen Usangaa, ja samassa hetkessä majaa pimensikin oviaukolle
ilmaantunut mies.
"Mikä hätänä?" huusi tulija syvällä äänellä, jonka tyttö tunsi mustalle
kersantille kuuluvaksi. Hän oli siis tullut, mutta paranisivatko tytön
asiat siitä? Hän tiesi, että asia ei olisi niin, ellei osaisi Naratulla
peloitella.