aikaili kaupungin laidalla tuumiskellen, miten miltei alaston
valkoihoinen mies voisi tutkia kaupunkia epäluuloa herättämättä. Siellä
oli paljon sotilaita, ja kaupunkia vartioitiin, sillä hän näki
yksinäisen vahtisotilaan astuskelevan paikallaan tuskin sadan metrin
päässä itsestään. Vaikeata ei olisi välttää sitä, mutta lähteä
kaupunkia tutkimaan oli miltei mahdotonta, kun oli puettu -- tai
oikeammin pukematta -- kuten hän.
Ryömien, kätkeytyen milloin suinkin mahdollista, maaten puristautuneena
maata vasten ja pysytellen liikkumatta vahdin katsellessa häneen päin,
onnistui apinamiehen vihdoin päästä juuri vartijaketjun sisäpuolella
olevan rakennuksen suojaan. Täältä hän salaa hiipi rakennukselta
toiselle, kunnes erään talon takana hänet keksi iso koira. Eläin kävi
häntä kohden hitaasti ja muristen. Tarzan seisoi liikkumatta puun
vieressä. Hän näki valoja talosta ja univormupukuisia miehiä
käyskentelevän siellä edestakaisin. Hän toivoi, ettei koira haukkuisi,
eikä se sitä tehnytkään, mutta murisi sitä hurjemmin, ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa juuri samassa hetkessä, kun talon ovi aukeni ja eräs mies
astui ulos.
Koira oli iso, ainakin yhtä iso kuin Dango-hyena, ja se hyökkäsi
kiivaasti kuin Numa-leijona. Sen tullessa Tarzan kumartui. Koira
tavoitteli hänen kurkkuansa, mutta nyt se ei ollutkaan tekemisissä
ihmisen kanssa, vaan sai huomata tarmanganin olevan itseänsä nopeampi.
Sen hampaat eivät päässeet kiinni pehmeään lihaan, vaan päinvastoin
Tarzanin vahvat terässormet tarttuivat sen kurkkuun. Se vingahti yhden
ainoan kerran ja kynsi apinamiehen paljasta rintaa. Mutta sen
ponnistuksista ei ollut hyötyä. Väkevät sormet tiukensivat otettansa ja
naksauttivat poikki eläimen selkärangan. Samassa kutsui ääni talon
ovelta: "Simba!"
Mutta vastausta ei kuulunut. Toistaen kutsuaan mies astui alas rappusia
ja tuli puuta kohti. Oviaukosta tulevassa valossa Tarzan saattoi nähdä
hänen olevan pitkän leveäharteisen saksalaiseen univormuun puetun
miehen. Apinamies vetäytyi puun suojaan. Mies tuli lähemmäksi yhä
kutsuen koiraansa -- hän ei pimeässä voinut nähdä puun varjoon
kyyristynyttä häntä väijyvää villiä. Hänen tultuaan kymmenen jalan
päähän Tarzan hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin Sabor-leijona. Hänen
ruumiinsa voima ja paino paiskasi saksalaisen maahan, väkevät sormet
ehkäisivät huudon ja vaikka upseeri koetti vastustaa, makasi hän hetkeä
myöhemmin kuolleena koiransa vieressä.
Tarzanin katsellessa uhriaan ja harmitellessa, ettei uskaltanut päästää
ilmoille rakasta voitonhuutoaan, johdatti univormu äkkiä hänen
mieleensä keinon, jota käyttäen voisi oleilla Wilhelmstalissa
tarvitsematta juuri pelätä ilmituloa. Kymmenen minuuttia myöhemmin
pitkä leveäharteinen upseeri astui kyseessä olevan talon pihasta
jättäen jälkeensä koiran ja alastoman miehen ruumiit.
Hän kulki rohkeasti pitkin pientä katua, eivätkä ohikulkijat voineet
arvata, että tuon keisarillisen saksalaisen univormun alla sykki
kesytön sydän. Tarzanin ensi tehtävänä oli saada selville, missä
hotelli oli, sillä sieltä hän tiesi löytävänsä tytön ja epäilemättä
myös hauptmann Fritz Schneiderin, joka oli joko tytön liittolainen tai
sulhanen tai molempia -- ja sielläpä olisi tietenkin myös tuo kallis
medaljonki. Lopulta hän löysikin hotellin, matalan kaksikerroksisen
verannalla varustetun talon. Valoa oli kummassakin kerroksessa, ja
ihmisiä, enimmäkseen upseereja, näkyi liikuskelevan sisällä. Apinamies
ajatteli ensin astua sisään ja kysyä etsimäänsä, mutta tarkemmin
harkittuaan hän päätti ensin tutkistella tilannetta. Kulkien talon
ympäri hän tarkasti kaikki ensi kerroksen valaistut huoneet, mutta kun
ei nähnyt kumpaakaan etsittäväänsä, heilautti hän itsensä kevyesti
verannan katolle ja tarkasti toisen kerroksen ikkunoita.
Eräässä hotellin takahuoneessa oli kaihtimet laskettu alas, mutta hän
kuuli sieltä ääniä ja näki kerran jonkun varjostuvan verhoja vasten. Se
näytti naiselta, mutta hän ei ollut varma, sillä se siirtyi liian pian
pois. Tarzan hiipi lähemmäksi ikkunaa ja kuunteli. Siellä oli todella
mies ja nainen -- hän saattoi selvään kuulla heidän äänensä, vaikka ei
eroittanutkaan kuiskaten lausuttuja sanoja.
Viereinen huone oli pimeä. Tarzan koetteli sen ikkunaa, jonka huomasi
olevan lukitsematta. Kaikki oli hiljaista sisällä. Hän kohotti
ikkunaruutua ja kuunteli taas -- yhä hiljaista. Asettaen jalkansa
ikkunalaudalle hän ryömi sisään ja katsahti kiireesti ympärilleen.
Huone oli tyhjä. Mennen oven luo hän avasi sen ja katsahti eteiseen.
Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui ulos ja lähestyi viereistä
huonetta, jossa mies ja nainen olivat.
Painautuen ovea vasten hän kuunteli. Nyt hän eroitti sanojakin, sillä
molemmat puhuivat kovemmin, ikäänkuin väitellen. Nyt puhui nainen.
"Olen tuonut mukanani medaljongin, jonka te ja kenraali Kraut sovitte
henkilötodistuksekseni", sanoi hän. "Muita valtuuksia minulla ei ole.
Tämän piti riittää. Teidän ei tarvitse muuta kuin antaa minulle paperit
ja laskea minut menemään."
Mies vastasi niin matalalla äänellä, ettei Tarzan saanut selvää, ja
sitten puhui taas nainen -- harmin ja ehkä pienen pelonkin väre
äänessään.
"Sitä ette uskalla, hauptmann Schneider", sanoi hän. Ja sitten: "Älkää
koskeko minuun! Ottakaa pois kätenne!"
Tällöin Apinain Tarzan astui huoneeseen. Hän näki vantteran saksalaisen
upseerin pitävän toista kättään neiti Bertha Kircherin vyötäisillä ja
toisella työntävän hänen otsaansa taaksepäin yrittäen suudella häntä.
Tyttö taisteli vastaan, mutta turhaan. Hitaasti miehen suu lähestyi
tytön huulia tämän peräytyessä askel askeleelta.
Schneider kuuli ovea avattavan ja suljettavan ja kääntyi katsomaan.
Nähdessään oudon upseerin hän jätti tytön ja ryhdistäytyi.
"Mitä tämä tunkeilu tietää, luutnantti?" kysyi hän katsahdettuaan
toisen olkaimiin. "Lähtekää heti täältä!"
Tarzan ei suonut sanallista vastausta, mutta molemmat kuulivat hänen
tiukoilta huuliltaan matalan murahduksen, joka saattoi tytön värisemään
ja kapteenin verekkäät kasvot kalpenemaan. Hän veti esiin pistoolinsa,
mutta siinä samassa se kiskaistiin hänen kädestään ja heitettiin läpi
kaihtimien ikkunasta ulos pihalle. Tarzan peräytyi ovelle ja riisui
hitaasti univormutakkinsa. "Te olette hauptmann Fritz Schneider", sanoi
hän saksalaiselle.
"Mitä siitä?" murahti tämä.
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Nyt tiedätte, miksi
tunkeuduin tänne."
Molemmat näkivät hänen olevan vain lannevyöhön puetun hänen heitettyään
yltään takin ja potkaistuaan jaloistaan housut. Nyt tunsi tyttökin
hänet.
"Käsi pois pistoolista", komensi Tarzan häntä. Tytön käsi valahti
sivulle. "Nyt tänne!"
Tyttö tuli, ja Tarzan otti aseen heittäen sen samaa tietä ulos kuin
edellisenkin. Mainitessaan nimensä oli Tarzan huomannut kuolon
kalpeuden leviävän kapteenin kasvoille. Vihdoinkin hän oli löytänyt
oikean miehen ja vihdoinkin hän saisi kostaa sellaiselle viholliselle,
joka ei edes vastannut kansallisuutensa kunniakäsityksiä.
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi Schneider.
"Saatte hyvittää, mitä rikoitte pienessä talossa wazirien maassa",
vastasi apinamies.
Schneider alkoi ripeästi uhkailla. Tarzan lukitsi oven ja heitti
avaimen ikkunasta ulos. Sitten hän kääntyi tyttöön. "Pysykää syrjässä",
sanoi hän matalasti, "Apinain Tarzan tekee tapponsa."
Kapteeni lopetti uhkailunsa ja alkoi selittää. "Minulla on vaimo ja
lapset kotona", huudahti hän. "Minä en ole tehnyt mitään. Minä..."
Tarzan astui yli huoneen kohti rotevaa hauptmannia. Schneider oli iso
ja voimakas mies -- miltei Tarzanin pituinen, mutta paljon painavampi.
Nähdessään etteivät uhkaukset eivätkä selitykset auttaisi hän
valmistautui taistelemaan kaikella voimallaan tämän hämmästyttävän
petoihmisen nujertamiseksi paljain kourin.
Painaen alas päänsä hän hyökkäsi apinamiehen kimppuun. Keskilattialla
he törmäsivät yhteen ja seisoivat hetken huojuen, kunnes Tarzanin
onnistui taivuttaa vastustajansa taaksepäin yli pöydän, joka heidän
molempien raskaasta painosta murtui ja rysähti lattiaan.
Tyttö katseli pyörein silmin ottelun kulkua. Hän näki miesten vyöryvän
sinne tänne lattialla ja kuunteli kauhistuen alastoman jättiläisen
huulilta tulevia matalia murahduksia. Schneider koetti päästä käsiksi
vihollisensa kurkkuun, kun taas, oi kauhujen kauhistus, Tarzan näkyi
tavoittelevan saksalaisen kaulasuonia hampaillaan.
Schneiderkin näytti sen huomaavan, sillä hän ponnisti kaksinkertaisesti
onnistuen päästä apinamiehen päälle ja irti. Hypähtäen jaloillensa hän
juoksi ikkunan luo, mutta apinamies oli nopeampi ja ennenkuin hän siis
ehti hypätä yli ikkunalaudan laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja
heitti hänet huoneen yli päin vastapäätä olevaa seinää. Tarzan perässä,
ja taas he kävivät toistensa kimppuun iskien rajusti, kunnes Schneider
päästi läpitunkevan huudon.
Tarzan tarttui häntä kurkusta ja veti esiin metsästyspuukkonsa.
Schneider oli selin seinää vasten, niin että vaikka hänen polvensa
huojuivat, piteli apinamies häntä pystyssä. "Sinun takiasi menetti
vaimoni henkensä!" ähkäisi hän, ja ase löysi tiensä hänen sydämeensä,
katkaisten upseerin kiivaan vastalauseen: "Ei, niin ei tapahtunut!
Vaimonne ei --"
Sitten Tarzan kääntyi tyttöön ja ojensi kätensä. "Antakaa medaljonkini
tänne", sanoi hän.
Tyttö osoitti kuollutta upseeria. "Se on hänellä." Tarzan etsi ja löysi
korun. "Ja nyt paperit tänne", sanoi hän tytölle, joka sanaa sanomatta
ojensi hänelle kokoon käärityn asiapaperin.
Tarzan katseli pitkään tyttöä, ennenkuin puhui jälleen.
"Tulin tavoittamaan teitäkin", sanoi hän sitten. "Olisi vaikeata viedä
teidät täältä, ja velvollisuutenani olisi siis surmata vaarallinen
vakooja, mutta naisesta en saa siten suoriutuneeksi."
Päättäväisesti suoristautuen hän harppasi sitten ikkunan luo, astui yli
laudan ja katosi yöhön. Neiti Bertha Kircher meni nopeasti lattialla
makaavan ruumiin luo, pisti kätensä takin sisäpuolelle ja veti esiin
pienen kimpun papereita, jotka pisti puseronsa alle, ennenkuin meni
ikkunan ääreen kutsumaan apua.
SEITSEMÄS LUKU
Veren teho
Apinain Tarzania kyllästytti. Hänellä oli ollut vakoilija Bertha
Kircher vallassaan, mutta hän oli laskenut hänet menemään. Totta kyllä,
että hän oli kostanut hauptmann Fritz Schneiderille, aliluutnantti von
Gossille ja muille, jotka olivat tuhonneet hänen onnensa ja kotinsa
wazirien piirikunnassa, paitsi että oli jälellä yksi upseeri, jonka
kanssa tili oli tehtävä, ja häntä hän ei voinut saada käsiinsä. Tuo
henkilö oli luutnantti Obergatz, jolle hänen kuulemansa mukaan oli
annettu joku erikoinen toimi joko Afrikassa tai Europassa -- kummassa,
sitä ei Tarzanin tiedonantaja halunnut ilmaista tai ehkä ei tietänyt.
Häntä kaiveli, että oli tunteen antanut vaikuttaa toimintaansa, kun oli
lähtenyt Wilhelmstalin hotellista tekemättä Bertha Kircheriä
vaarattomaksi. Häntä hävetti heikkoutensa ja hän oli tyytymätön
itseensä, vaikkakin hänen tytöltä ottamansa ja englantilaisten
päällikölle antamansa paperi oli ollut niin tärkeä, että saksalaisten
sivustahyökkäys siitä saatujen tietojen perusteella oli torjuttu.
Heikkoutensa hän katsoi johtuvan seurustelusta sivistyneitten kanssa ja
se harmitti häntä sitä enemmän, sillä villissä sydämessään hän
sisimmältään halveksi koko sivistystä ja sen edustajia, niin miehiä
kuin naisiakin. Aina hän vertaili heidän heikkouksiaan, ääntään,
teeskentelyään ja pikku turhamaisuuksiaan julmien viidakkotoveriensa
suoriin ja mutkattomiin tapoihin -- mutta samalla kuitenkin hänen
suuressa sydämessään näitä tunteita vastaan taisteli toinen mahtava
tekijä, nimittäin hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa tuosta
sivistysmaailmasta saamiansa ystäviä kohtaan.
Petojen villiä maailmaa varten kasvatettuna Tarzan oli hidas
ystävystymään. Tuttavuuksia hänellä oli sadoittain, mutta ystäviä vain
harvoja. Näiden harvojen puolesta hän oli valmis kuolemaan, kuten ne
epäilemättä hänen puolestaan. Mutta näitä ei ollut mukana taistelemassa
Itä-Afrikan englantilaisissa joukoissa ja niinpä hän perin
kyllästyneenä ihmisten julmaan ja petomaiseen sodankäyntiin päätti
kuulla nuoruutensa kaukaisen viidakon kutsua, etenkin kun saksalaiset
olivat peräytymisretkellä ja sota näillä main ehkä niin lähellä
loppuansa, että hänen palveluksistansa ei olisi suurtakaan hyötyä.
Kun hän ei milloinkaan ollut vannoutunut kuninkaan palvelukseen, ei
hänellä ollut mitään velvoitusta jäädä, etenkään ei nyt, kun
siveellinen velvollisuus oli täytetty, ja niinpä hän katosi
englantilaisten leiristä yhtä salaperäisesti kuin oli sinne muutamia
kuukausia aikaisemmin ilmestynyt.
Useammin kuin kerran Tarzan oli palannut alkuaikaisiin oloihin,
rakkaudesta puolisoonsa taas niistä lähteäkseen takaisin
sivistysmaailmaan; mutta nyt kun Jane oli kuollut, tunsi hän iäksi
eroavansa ihmisten oleilupaikoilta ja johtuvansa elämään ja kuolemaan
kuin eläin eläinten joukossa -- jona oli ollutkin lapsuudestaan aina
kypsyysikään asti.
Hänen ja määräpaikan välillä levisi tietön ja koskematon aarniometsä,
jonka monia sokkeloita ihmisjalka ei varmaankaan ennen häntä ollut
tallannut. Tämä seikka ei suinkaan pelästyttänyt tarmangania --
pikemminkin se häntä kiihoitti, sillä rikkaana virtasi hänen suonissaan
se seikkailijaveri, joka on tehnyt suurimman osan maan pintaa
asuttavaksi.
Kysymys ruuasta ja juomasta, joka olisi ensimmäisenä esiintynyt
tuollaista retkeä suunnittelevan tavallisen miehen ratkaistavaksi, ei
Tarzania huolettanut. Viidakko oli hänen luonnollinen olinpaikkansa ja
paikallisvaisto yhtä kehittynyt kuin hengittäminen. Viidakon muiden
eläinten tavoin hän saattoi haistaa vesipaikan pitkän matkan päästä ja
missä te ja minä kuolisimme janoon, siellä apinamies erehtymättä kykeni
valitsemaan paikan, josta kaivamalla löytäisi vettä.
Useita päiviä Tarzan samosi riistasta ja vedestä rikasta maata. Hän
eteni hitaasti metsästellen ja kalastellen tai veljeillen ja otellen
muiden viidakon villien asujamien kanssa. Juuri tällä hetkellä pieni
Manu-marakatti piti juttua ja haukuskeli mahtavaa tarmangania, mutta
seuraavassa henkäyksessä varoitti häntä Histah-käärmeestä, joka makasi
kiemurassa pitkässä ruohossa aivan Tarzanin edessä. Manulta Tarzan
tiedusteli isoja apinoita -- manganeja -- ja sai tietää, että vain
harvoja asui tässä osassa viidakkoa ja että nekin tähän vuoden aikaan
metsästelivät kauempana pohjoisessa.
"Mutta Bolgani on täällä", sanoi Manu. "Tahtoisitko tavata hänet?"
Manun äänensävy oli irvaileva ja Tarzan tiesi sen johtuvan siitä, että
pikku Manu luuli kaikkien olentojen pelkäävän väkevää Bolgani-gorillaa.
Tarzan pullisti suurta rintaansa ja läimäytti sitä nyrkillään. "Minä
olen Tarzan", huusi hän. "Kun Tarzan oli vasta balu, surmasi hän
Bolganin. Tarzan hakee manganeja, jotka ovat hänen veljiänsä, mutta
Bolgania hän ei etsi, ja pysyköön se siis poissa Tarzanin tieltä."
Pikku Manu-marakattiin tämä vaikutti mahtavasti, sillä viidakon tapa on
kerskailla ja uskoa. Nyt hän suostui kertomaan Tarzanille enemmän
manganeista. "Ne käyskentelevät tuolla ja tuolla", sanoi hän tehden
pienellä ruskealla kädellään laajan kaarroksen pohjoiseen, länteen ja
etelään. "Sillä tuolla", hän osoitti nyt länteen, "on paljon riistaa,
mutta välillä on ruuaton ja vedetön laaja ala, joten heidän täytyy
kulkea tuota tietä", ja taas hänen kätensä teki puoliympyrän, joka
selitti Tarzanille, minkä suuren mutkan apinat tekivät päästäkseen
läntisille riistamailleen.
Se kyllä kelpasi manganeille, jotka ovat laiskoja eivätkä huoli liikkua
nopeasti, mutta Tarzanille olisi suora tie paras. Hän kulkisi tuon
kuivan maan poikki kolmanneksessa siitä ajasta, minkä ottaisi matka
pohjoiseen ja sieltä taas takaisin. Niinpä hän siis jatkoi matkaansa
länttä kohti ja sivuutettuansa matalat vuorenharjanteet tuli leveälle,
kiviselle ja autiolle ylätasangolle. Kaukana hän näki toisen
vuoriharjanteen, jonka takana hän tiesi manganien metsästysalueen
olevan. Siellä hän yhtyisi heihin ja jäisi heidän luokseen hetkeksi,
ennenkuin jatkaisi matkaansa rannikolle ja pienelle majalle, jonka
hänen isänsä oli rakentanut viidakon reunalla sijaitsevan; maan
suojeleman sataman ääreen.
Tarzan oli täynnä suunnitelmia. Hän korjailisi ja laajentaisi
syntymämajaansa, järjestäisi aittoja, joihin saattaisi apinat runsaina
aikoina varaamaan ruokaa niukkoja vuodenaikoja varten -- asia, josta ei
yksikään apina ollut milloinkaan uneksinutkaan. Heimo jäisi ainaiseksi
niille seuduille ja hänestä tulisi taas kuningas kuten ennenkin. Hän
koettaisi opettaa heille joitakuita ihmisiltä oppimiansa hyödyllisiä
taitoja, mutta tuntien apinat perinpohjin hän samalla pelkäsi, että
tässä suhteessa hänen vaivansa olisivat turhia.
Apinamies huomasi matkaamansa maan olevan tavattoman karua, karuinta
mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ylätasankoa leikkasivat siellä täällä
syvät joenuomat, joiden ylikulku kysyi useinkin monen tunnin väsyttäviä
ponnistuksia. Kasvisto oli niukkaa ja ruskahtavan väristä, mikä antoi
koko maisemalle tavattoman alakuloisen sävyn. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi oli isoja kallionlohkareita hautaantunut hienon hienoon pölyyn,
joka joka askeleella pilvinä nousi hänen ympärillään. Aurinko lisäksi
armotta paahtoi pilvettömältä taivaalta.
Koko päivän Tarzan uurasti eteenpäin tuota inhaa seutua, mutta auringon
laskiessa kaukaiset vuoret eivät näyttäneet olevan sen lähempänä kuin
aamullakaan. Apinamies ei ollut nähnyt elollisesta elämästä muuta
merkkiä kuin Skan, tuon pahaenteisen linnun, joka oli väsymättä
seurannut häntä aina tämän paahdetun erämaan alkulaidasta asti.
Ei pieninkään kuoriainen, jonka olisi voinut syödä, ollut todistamassa
täällä elämästä, ja nälkäinen ja janoinen oli Tarzan, kun hän illalla
asettui lepäämään. Hän päätti jatkaa matkaa yön viileydessä, sillä hän
huomasi väkevällä Tarzanillakin olevan rajoituksensa ja että missä ei
ruokaa ollut, siellä ei voinut syödä, ja missä ei vettä ollut, siellä
ei maailman suurin erämiestaito kyennyt sitä löytämään. Hänelle oli
tämä aivan uusi kokemus, että rakastamassaan Afrikassa oli näin
hedelmätön ja kolkko seutu. Itse Saharalla oli keitaansa, mutta tällä
peloittavalla seudulla ei ollut edes neliöjalkaa vieraanvaraista
kamaraa.
Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä matkan onnistumisesta.
Hän tahtoi kuin tahtoikin matkata pikku Manun kuvaamaan ihmemaahan,
vaikka hän epäilemättä saisi vaeltaa sinne parkittunein nahoin ja
tyhjin vatsoin. Ja niin hän siis yhä uurasti aina aamunkoittoon,
jolloin hän taas tunsi levon tarvetta. Hän oli nyt erään peloittavan
kanjonin reunalla, järjestyksessä kahdeksannen, jonka poikki oli
kulkenut. Sen äkkijyrkät reunat olisivat kysyneet ruuan, juoman ja
levon hyvin varustaman miehen viimeisetkin voimat, ja niinpä Tarzan
ensi kertaa tunsi epäilyn nousevan mieleensä, kun katseli rotkon
pohjaan ja vastapäistä vuorenseinää, jota myöten hänen oli kiivettävä.
Hän ei pelännyt kuolemaa -- puolisonsa äsken tapahtunut kuolema saattoi
hänet miltei etsimään sitä, mutta väkevänä oli hänessä myös
itsesäilytyksen alkeellinen vaisto, tuo elämän taisteluun pakottava
voima, joka saattoi hänet vastustamaan suurta viikatemiestä, kunnes
tämän väkevämpi mahti voittaisi hänet.
Maassa apinamiehen vierellä liikkui hitaasti varjo, ja ylös katsoessaan
hän näki Ska-korppikotkan liitelevän yllään. Tuo julma ja tunkeileva
pahan onnen ennustaja kannusti miestä uuteen toimintaan. Hän nousi,
käveli kanjonin reunalle ja nostaen kasvonsa kohti petolintua antoi
kuulua urosapinan taisteluhaasteen.
"Minä olen Tarzan", huusi hän, "viidakon herra. Apinain Tarzan ei ole
raatojen syöjää Skata varten. Mene takaisin Dangon riistamaille ja syö
hyenain jätteitä, sillä Tarzan ei jätä tähän autioon kuolon erämaahan
luitaan Skan kaluttaviksi."
Mutta ennenkuin hän pääsi rotkon pohjaan, oli hänen pakko huomata
suurten voimiensa vähenevän, ja uupuneena asetuttuaan lepäämään kallion
juurelle ja nähdessään vastassa olevan vuorenseinän, joka vielä oli
kiivettävä, hän irvistäen murahti. Tunnin hän makasi kallionseinän
viileässä varjossa. Hänen ympärillään vallitsi syvä haudan hiljaisuus.
Ei ollut lentäviä lintuja, ei surisevia hyönteisiä, ei matavia
käärmeitä, jotka olisivat tuoneet eloa jäyhään hiljaisuuteen. Tämä
todella oli kuolon laakso. Hän tunsi tämän kauhean paikan masentavaksi,
mutta hän hoippui taas jaloilleen pudistellen itseään kuin iso leijona,
sillä eikö hän yhä ollut Tarzan, apinain mahtava Tarzan? Oli, ja Tarzan
valtias hän tahtoi olla villin sydämensä viime lyöntiin saakka.
Mennessään poikki kanjonin pohjan hän näki jotakin vastaisella
kallionseinällä -- jotakin, joka silmäänpistävästi erosi
ympäristöstään, mutta kuitenkin samalla oli niin olennainen osa tässä
synkässä maisemassa, että muistutti näyttelijää keskellä hyvin
varustettua näyttämöä. Ikäänkuin tahtoen tehostaa vertauskuvaa, kävivät
samalla Kudun liekehtivät säteet yli itäisen kallionreunan ja
jättiläisvalonheittäjän tavoin valaisivat läntisellä kallionjuurella
makaavaa olentoa.
Tultuaan lähemmäksi Tarzan näki siellä ihmisen vaalentuneen pääkallon
ja luita, joiden ympärillä oli vaatteiden ja varustusten jätteitä. Nämä
saivat apinamiehen niin uteliaisuuden valtaan, että hän hetkeksi unohti
oman tukalan tilansa pohtiessaan tapahtumaa, josta nämä aikoja sitten
sattuneen murhenäytelmän mykät todisteet kertoivat.
Luut olivat hyvin säilyneet, ja niiden tilasta saattoi päättää, että
korppikotkat olivat ne puhtaiksi nokkineet, sillä yksikään niistä ei
ollut rikki. Varustuksista taas saattoi nähdä, että ne olivat sangen
vanhoja. Tässä suojatussa paikassa ei ollut pakkasia, ja sadetta
nähtävästi vain vähän, joten luut olivat voineet olla täällä
hajaantumatta vuosikymmeniä, sillä muita hävittäviä voimia kuin jo
mainitut täällä ei ollut.
Lähellä luurankoa oli taotusta pronssista tehty kypäri ja ruosteen
syömä rautainen haarniska, toisella puolella taas pitkä suora miekka
tuppineen ja vanhanaikainen pyssy. Luut olivat rotevan miehen --
miehen, jonka Tarzan tiesi olleen tavattoman voimakkaan ja vireän, kun
oli näin kauas tunkeutunut Afrikan vaaroihin yllään tuollaiset painavat
ja samalla turhat varukset. Apinamies tunsi syvää ihailua nimetöntä
menneiden päivien seikkailijaa kohtaan. Mikä voimaolento hän lieneekään
ollut ja mitkä kunniakkaat taistelut ja kohtalon kirjavat vastukset
olivatkaan olleet tuohon vaalenneeseen kalloon suljetut! Tarzan
kumartui tutkimaan luiden ympäri yhä vielä lojuvia vaatteenriekaleita.
Jok'ainoa nahanpala oli kadonnut, epäilemättä Skan toimesta. Saappaita
ei ollut, mutta sinne tänne siroitettuina oli useita nastoja
ilmaisemessa, että suurin osa hänen varustelustaan oli ollut nahasta.
Aivan toisen käden luiden alla oli noin kahdeksan tuuman pituinen ja
läpimitaltaan noin kaksituumainen metallilieriö. Tarzan otti sen ylös
ja huomasi sen niin hyvin säilyneen ajan kuluttavalta hampaalta, että
se oli yhtä eho kuin ehkä vuosisatoja aikaisemmin, jolloin sen omistaja
oli vaipunut viimeiseen pitkään uneen.