lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin
lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona
oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut
häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi
huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen
silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa
pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona
ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi
häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan
ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa
esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta
astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi
kiireestä kantapäähän.
Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta
huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti
niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli
korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä
kuulla.
Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja
tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin.
Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa
olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa.
Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin,
heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa
taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen.
Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla
huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä,
kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi.
Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja,
tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä
villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko
paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi
muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen
vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja
nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa
Wilhelmstalissa.
Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet
silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista
liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti
ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään
leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa
keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat
valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki
Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa
hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen
kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa
hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen
vasen jalkansa jäi sen alle.
Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja
tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa
pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki
väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen
hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena.
Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon
kasvoille -- hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja
sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin
tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona
päästi uhkaavan murinan.
Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt -- eikä koskaan
ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli
-- pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin
mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että
korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi
myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi.
Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin.
Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi
viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän
tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille -- hän vain
anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin.
Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä
tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa.
Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää
jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen
pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan
ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän
nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että
se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan
pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana,
noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi.
Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat
murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja
pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan
läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen
toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty!
Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut,
niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään
sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin
leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon,
asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä
maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin
raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito
kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto.
Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi
karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä
kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen
povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä.
Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä
hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön
toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä
mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa
keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas
englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä
jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts
haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin
tärkeitäkin tietoja.
Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja
minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle.
Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin
ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin
tunnusmerkki -- haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on
oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla
varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt.
Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen --
koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja
vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te,
mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään -- sen pitää vielä lisäksi
tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta
hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden.
Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan
Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja
vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös
tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen
pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut
vielä leijonan päästä haihtunut.
Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä
vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta
se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli
valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen
pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko.
Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi,
Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee
viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko,
kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene,
Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin
laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja
karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan
sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään -- mutta se
peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena
tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta.
Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä
virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?"
"En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta."
"Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan
Numaa pidätellyksi näin."
Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin
kyynärvartensa nojaan.
"Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille.
Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä
säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon
maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen.
"Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan.
"Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu
kipeältä."
"Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani --
älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona
hyökkää."
Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi
hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti,
seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä
tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti
saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi
ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain
kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen,
sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se
laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään.
Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas
lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin
silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi
tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi
kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain
hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä.
"En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin
niin lähellä kuolemaa -- sellaista kauheaa kuolemaa -- se lamautti
minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä?
Se oli ihmeellistä -- ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää
petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?"
"Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua."
Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella
häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis -- se oli
kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan,
pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä
englantilaisille.
Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja
pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä
aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen -- nuoruutensa
timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka
oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei
ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta.
"Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä.
Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi
hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa,
vaan puristi häntä entistä tiukemmin.
"Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?"
"Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö.
"Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan
teidät Numan kynsiin."
"Tekisittekö todella sen?" kysyi neito.
"Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on
vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni."
"Aioitteko siis surmata minut?"
"Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta
voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?"
"Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö.
"Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!"
Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He
menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään
saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän
mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään;
mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä.
"Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän
vaitiolon jälkeen.
"Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten
leirissä", vastasi Tarzan.
Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo.
Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa
pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä
komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet
perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli
vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä,
sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi
ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei
voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän
katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja
moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan
ylväs kuningas olisi voinut kadehtia.
Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän
ei voisi sitä tehdä -- mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki
täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti
aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä
tämä vaipui polulle.
KUUDES LUKU
Kosto
Tuntia myöhemmin sattui metsästämässä oleva Sheeta-pantteri
katsahtamaan siniselle taivaalle, missä Ska, korppikotka, hitaasti
liiteli ja laateli pensaikon yllä noin mailin matkan päässä alatuuleen
päin. Melko pitkän ajan sen keltaiset silmät seurasivat tarkkaan tuota
julmaa lintua. Se näki Skan nousevan ja laskevan, ja näistä liikkeistä
Sheetan viidakkotieto luki jotakin, josta te ja minä epäilemättä emme
olisi päässeet perille.
Metsästävä kissaeläin arvasi, että maassa Skan alapuolella oli elävää
lihaa -- joko peto saalistaan syömässä tai kuoleva eläin, jonka
kimppuun Ska ei vielä uskaltanut käydä. Kummassakin tapauksessa voisi
Sheeta saada lihaa ja niin tuo varova kissa teki pitkän kaarroksen
astellen rasahduksetta pehmoisine käpälineen, kunnes liitelevä
petolintu ja sen väijymä saalis olivat joutuneet tuulen yläpuolelle.
Sitten se jokaista tuulenhengähdystä haistellen hiipi varovasti
eteenpäin eikä ollut pitkällekään päässyt, kun sen tarkat sieraimet jo
vainusivat ihmisen -- tarmanganin -- hajun.
Sheeta pysähtyi. Se ei ollut ihmisten saalistaja. Se oli nuoruutensa
kukoistuksessa, mutta aina aikaisemmin se oli välttänyt vihattua
ihmistä. Viime aikoina se oli jonkun verran tottunut niihin, kun sen
riistamaiden läpi oli kulkenut paljon sotilaita, ja kun nämä olivat
karkoittaneet suurimman osan Sheetan otuksia, olivat sen päivät olleet
laihoja ja nälkä oli kova. Liitelevästä Skasta päättäen oli tarmangani
avuton ja kuolemaisillaan, muuten se siitä ei välittäisi, ja Sheeta
saisi siis helppoa saalista. Näitä ajatellen peto taas lähti
liikkeelle. Äkkiä se työntyi läpi tiheän pensaikon, ja sen
keltaisenvihreät silmät tuijottivat polulla kasvot alaspäin makaavaa
miltei alastonta tarmangania.
Syötyään kylläkseen Numa nousi Bertha Kircherin hevosen ruholta,
tarttui sitä niskasta ja laahasi pensaikkoon, sekä lähti sitten itään
majapaikalleen, jonne oli jättänyt naaraansa. Ollen kovin täysi se
tunsi halua nukkua eikä ollut mitenkään sotaisella päällä. Se asteli
hitaasti ja majesteetillisesti eikä koettanutkaan käydä hiljaa ja
salassa. Hallitsija oli ulkona jaloittelemassa.
Silloin tällöin luoden kuninkaallisen katseen oikealle tai vasemmalle
se asteli kapeata riistapolkua, kunnes tien mutkassa sen sai äkkiä
pysähtymään näkemänsä Sheeta-pantteri, joka salavihkaisesti hiipi
kasvot alaspäin makaavan miltei alastoman tarmanganin kimppuun. Numa
silmäili tarkasti tuota liikkumatonta tien tomussa makaavaa ruumista.
Se oli _hänen_ tarmanganinsa. Matala varoituksen murina tuli sen
kurkusta, jolloin Sheeta, toinen käpälä jo Tarzanin selällä, kääntyi
äkisti katsomaan häiritsijää. Mitä tapahtui noissa villeissä aivoissa?
Kuka tietää? Pantteri näytti väittävän löytöä omakseen, sillä se murisi
kauheasti, ikäänkuin varoittaen Numaa jättämään hänet rauhaan. Entä
Numa? Oliko se tietoinen omistusoikeuden laista? Tarmangani oli hänen
tai hän tarmanganin. Eikö tuo Iso Valkoinen Apina ollut pannut häntä
valtansa alle ja lannistanut häntä ja antanut hänelle ruokaakin? Numa
muisti pelon, jota oli tuntenut tuota ihmisolentoa ja sen julmaa
keihästä kohtaan; mutta villeissä aivoissa pelko synnyttää pikemmin
kunnioitusta kuin vihaa, ja niinpä Numakin huomasi kunnioittavansa
olentoa, joka oli lannistanut hänet. Hän huomasi halveksimansa Sheetan
uskaltavan häiritä leijonan herraa. Kateus ja ahneus jo olisivat
saaneet Numan ajamaan Sheetan tiehensä, vaikkapa hän kylläisenä ei
olisikaan välittänyt lihasta, jonka täten ryösti heikommaltaan, mutta
tämän ohessa hän mahtavan päänsä pienissä aivoissa tunsi tarvetta
puolustaa tarmangania, ja tämä se ehkä sai Numan nopeasti ja muristen
käymään päin sylkevää Sheetaa.
Hetkeksi tämä piti paikkansa seisten siinä selkä kaaressa ja kuono
sähisten kuin iso tiikerintäplikäs kissa.
Numa ei ollut taistelupäällä, mutta sen nähdessä Sheetan, joka uskalsi
tehdä kiistanalaisiksi hänen oikeutensa, sen aivot leimahtivat tuleen.
Sen pyöristyneet silmät syöksivät vihaa ja sen aaltoileva häntä
jäykistyi, kun se hirveästi karjahtaen hyökkäsi heikompansa kimppuun.
Kaikki kävi niin äkkiä ja niin lyhyeltä matkalta, ettei Sheetalla ollut
aikaa kääntyä ja paeta, ja niin se puolustautui kynsien ja tavoitellen
vastustajaansa raateluhampaillaan. Mutta onni oli sille vastainen. Sen
vastustajalla oli suuremmat hampaat, voimakkaammat leuat, pitemmät
kynnet ja vielä lisäksi suurempi ruumiin painokin. Jo ensi yhteenotossa
Sheeta kaatua mätkähti ja vaikka se ehdoin tahdoin paneutui selälleen
ja jännitti voimakkaat takajalkansa aikoen repiä Numalta sisukset,
ehätti leijona aikaisemmin ja iski kauheat leukansa sen kurkkuun.
Taistelu oli pian ohi. Numa nousi itseään pudistellen ja seisoi sitten
hetken vihollisensa revityn ja raadellun ruumiin ääressä. Hänen oma
silo taljansa oli rikki, ja punainen veri pisaroi pitkin hänen
kylkeänsä. Vaikka kipu ei ollut suuri, vihastutti se häntä. Se tuijotti
kuollutta pantteria, ja tarttui sitten äkillisessä raivon puuskassa
siihen ja repeli sitä. Hetken päästä se lakkasi siitä, laski päänsä,
päästi yhden ainoan hirvittävän karjahduksen ja kääntyi sitten kohti
apinamiestä.
Lähestyttyään se haisteli sitä päästä jalkoihin. Sitten se pani
valtavan käpälänsä ruumiille ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Taas se
haisteli ruumista ja nuolaisi vihdoin karkealla kielellään Tarzanin
kasvoja, jolloin tämä avasi silmänsä.
Hänen yllään oli mahtava leijona, jonka kuuma hengitys tuntui hänen
kasvoillaan ja jonka karkea kieli nuoli hänen poskiaan. Apinamies oli
monta kertaa ollut lähellä kuoleman kitaa, mutta ei milloinkaan näin
lähellä, ja hän oli varma, että vain muutaman sekunnin kuluttua häntä
ei enää olisi. Kun hänen aivonsa olivat vielä lamaantuneet iskusta,
joka oli kaatanut hänet, ei hän heti tuntenut leijonaa samaksi, jonka
äsken oli tavannut.
Äkkiä kuitenkin asia valkeni hänelle ja sen mukana hämmästyttävä
tosiasia, että Numa ei näyttänyt aikovan syödä häntä -- ei ainakaan
heti. Hänen asemansa oli kohtalokas. Leijona seisoi hänen yllään
hajakäpälin. Apinamies ei siis voinut nousta sysäämättä leijonaa
syrjään, ja avoin kysymys oli, suvaitsiko se mitään sellaista. Ehkä se
myös luuli häntä jo kuolleeksi, jolloin jokainen liike todennäköisesti
herättäisi tuon ihmissyöjän tappamisvaiston.
Mutta Tarzania alkoi tilanne kyllästyttää. Hänellä ei ollut mitään
halua maata näin iät kaiket, etenkin kun tiesi, että vakoilijatyttö,
joka oli tahtonut halkaista hänen kallonsa, oli paraikaa kiireisellä
pakomatkalla.
Numa katseli häntä nyt suoraan silmiin ja se epäilemättä tiesi hänen
olevan elossa. Äkkiä se oikaisi päänsä ja ulisi. Tarzan tunsi tuon
nuotin ja tiesi, ettei se merkinnyt raivoa eikä nälkää. Rohkaistuneena
hän pani kaikki yhden kortin varaan.
"Liikahdappas, Numa!" komensi hän ja asettaen kämmenensä keltaiselle
olalle työnsi sen syrjään. Sitten hän nousi ja käsi metsästyspuukollaan
odotti, mitä seuraisi. Vasta tällöin hänen silmänsä sattuivat Sheetan
raadellulle ruumiille. Kuolleesta hänen silmänsä siirtyivät elävään ja
nähdessään ottelun merkit tämän taljalla hän äkkäsi, mitä oli
tapahtunut -- Numa oli pelastanut hänet pantterilta!
Se tuntui uskomattomalta, mutta merkit viittasivat selvästi siihen. Hän
kääntyi leijonaan, kävi pelotta tutkimaan sen haavoja, jotka huomasikin
pintanaarmuiksi, ja hänen näin ollessaan polvillansa Numan vieressä
hieroi tämä kutiavaa korvaansa hänen paljasta ja ruskeata olkapäätänsä
vasten. Sitten apinamies siveli suurta päätä, otti maasta keihäänsä ja
katseli, mitä tietä tyttö oli lähtenyt. Hän huomasi jälkien johtavan
itään ja hänen lähtiessään niitä seuraamaan saattoi jokin aavistus
hänet koettelemaan rinnallaan riippunutta medaljonkia. Se oli mennyt!
Ei harmin jälkeäkään näkynyt apinamiehen kasvoilla, leuat vain vähän
tiukentuivat. Varovasti hän koetteli takaraivoaan, johon tytön iskusta
oli kohonnut kuhmu, ja hetkeä myöhemmin hymy karehti hänen huulillaan.
Ei hän muuta voinut kuin myöntää tytön petkuttaneen häntä sievoisesti
ja että hermoja tarvittiin, kun siten lähti vain pistooli aseenaan
kautta poluttoman viidakon kulkemaan kohti kukkuloita, joille
Wilhelmstal oli rakennettu.
Tarzan ihaili rohkeutta, mutta rohkeus se teki tytön tavallista
vaarallisemmaksi, joten täytyi saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi.
Hän toivoi saavuttavansa hänet ennen Wilhelmstalia, ja niin hän taas
turvautui puissa matkaamiseen, jota hän saattoi jatkaa tuntikausia
väsymystä tuntematta.
Tyttö ei todennäköisesti ehtisi kaupunkiin vähemmässä kuin kahdessa
päivässä, sillä matkaa oli hyvinkin kolmekymmentä mailia ja osa siitä
mäkistä. Näitä juuri ajatellessaan kuuli hän junan vihellyksen idästä
ja tiesi siitä rautatieliikenteen jälleen olevan kunnossa. Jos juna
meni etelään, pysähdyttäisi tyttö sen, mikäli oli osunut oikealle
tielle. Hänen tarkat korvansa kuulivat kitinän, kun jarrut lyötiin
pyörien päälle, ja muutamia minuutteja sen jälkeen vihellysmerkinanto
komensi ne taas pois. Juna oli siis pysähtynyt ja sitten taas lähtenyt
liikkeelle ja Tarzan saattoi kumusta päättää sen pyyhältävän etelää
kohti.
Apinamies seurasi jälkiä rautatielle, jossa ne äkkiä loppuivat kiskojen
länsipuolelle, osottaen tytön nousseen junaan, aivan kuin hän oli
ajatellut. Muuta mahdollisuutta ei siis ollut kuin lähteä jälessä
Wilhelmstaliin, jossa hän toivoi löytävänsä sekä kapteeni Fritz
Schneiderin että tytön ja saavansa takaisin timanttikoristeisen
medaljonkinsa.