selitti hän. "Mutta ette voisi käyttää niitä. Ne eivät voi tarpeeksi
kauan keskittyä yhteen ainoaan tehtävään. Jos kertoisin niille tästä,
niin ne innostuisivat kovin lyhyeksi ajaksi -- muutamien mielenkiintoa
voisin pitää ylläkin niin kauan, että saisin ne tänne ja selittäisin
niille tehtävän, mutta pian niiden mielenkiinto olisi mennyttä, ja kun
kipeimmin niitä tarvitsisitte, käyskentelisivät ne ehkä metsässä
kuoriaisia etsimässä sen sijaan että vartioisivat paikkojaan. Niillä on
lapsen rnieli -- ja siksi ne pysyvätkin sinä, mitä ovat."
"Nimitätte niitä manganeiksi ja itseänne tarmanganiksi -- mikä on
erotus?" kysyi majuri Preswick.
"_Tar_ merkitsee valkoinen", vastasi Tarzan, "ja _mangani_ on iso
apina. Nimeni, jonka sain Kerchakin joukolta, merkitsee valkonahka.
Ollessani pieni lapsi otaksun ihoni todella näyttäneen sangen
valkoiselta kasvattiäitini Kaalan mustaa turkkia vasten, ja siksi ne
nimittivät minua Tarzan tarmanganiksi. Teitäkin ne nimittävät
tarmanganeiksi", hän hymyillen lopetti.
Capell naurahti. "Se ei suinkaan ole mikään moite, Greystoke", sanoi
hän, "ja totta totisesti, olisipa kunnon ja kelpoisuuden merkki, jos
kykenisi tarmanganin osaa näyttelemään. Mutta entä suunnitelmanne?
Yhäkö arvelette voivanne tyhjentää meitä vastapäätä olevan vihollisen
juoksuhaudan?"
"Vieläkö gomanganit pitävät sitä hallussaan?" kysyi Tarzan.
"Keitä ovat gomanganit?" kysyi eversti. "Siellä on yhä
alkuasukasjoukkoja, jos niitä tarkoitatte."
"Juuri niitä", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat isoja mustia
apinoita -- neekereitä."
"Mitä aiotte tehdä ja mitä tahdotte meidän tekevän?" kysyi Capell.
Tarzan astui pöydän luo ja pani sormensa kartalle. "Tuossa on
vakoilupaikka", sanoi hän, "siellä heillä on konekivääri. Käytävä
yhdistää sen juoksuhautaan tässä kohden", puhuessaan hänen sormensa
siirtyi paikasta toiseen kartalla. "Antakaa minulle pommi ja
kuullessanne sen räjähtävän vakoilupaikalla antakaa miestenne hitaasti
lähteä poikki rintamain välisen vyöhykkeen. He saavat kuulla meteliä
vihollisen juoksuhaudasta, mutta heidän ei tarvitse kiirehtiä, ja mitä
tahansa he tekevät, se heidän on tehtävä rauhallisesti. Voitte myös
varoittaa heitä, että minä ehkä olen juoksuhaudassa enkä välitä tulla
ammutuksi tai puhki pistetyksi."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Capell käskettyään erään upseerin antaa
Tarzanille käsikranaatin. "Yksinkö tyhjennätte juoksuhaudan?"
"En aivan yksin", vastasi Tarzan yrmeästi hymyillen, "mutta joka
tapauksessa tyhjennän sen, ja sivumennen sanoen voivat miehenne tulla
vakoilupaikalta tunnelin kautta, jos niin haluavat. Siis noin puolen
tunnin kuluttua, eversti", ja hän kääntyi menemään.
Matkalla leirin läpi hänen muistiinsa juolahti, epäilemättä edellisen
käyntinsä mieleen tuomana, upseeri, jonka ohi oli kulkenut everstin
luota lähdettyään, ja nyt hän myös tunsi nuotiotulen silloin valaisemat
kasvot. Kuitenkin hän epäillen pudisti päätään. Ei, niin ei voinut asia
olla; mutta kuitenkin nuoren upseerin piirteet olivat samat kuin neiti
Kircherin, saksalaisen vakoilijan, jonka oli nähnyt saksalaisten
päämajassa tuona iltana, jolloin oli siepannut majuri Schneiderin
kenraalin ja esikunnan nenän edestä.
Vahtien viime linjan ohi päästyään Tarzan nopeasti kävi paikalle, minne
oli jättänyt Numan. Hänen lähestyessään peto makasi, mutta nousi
apinamiehen tullessa. Matala vaikerrus pääsi sen kuonokopan peittämästä
suusta. Tarzan hymyili, sillä hän huomasi uudessa äänessä miltei
rukouksen sävyn -- se kuulosti enemmän ruokaa anovan nälkäisen koiran
kuin ylpeän eläinten kuninkaan ääneltä.
"Kohta saat tappaa -- ja syödä", mutisi hän isojen apinain kielellä.
Hän irroitti nuoran puun ympäriltä ja Numa vierellään lähti hiipimään
rintamien väliin. Sieltä ei kuulunut paljoakaan kivääriammuntaa ja vain
joku kranaatti silloin tällöin todisti tykistön olevan toinen toistaan
vastassa olevien linjojen takana. Kun molemmin puolin ammutut kranaatit
putoilivat juoksuhautojen taa, ei niistä ollut vaaraa Tarzanille, mutta
niiden ja kiväärien rätinä vaikutti ilmeisesti Numaan, joka vapisten
painautui Tarzania vasten, ikäänkuin turvaa etsien.
Varovasti nuo kaksi petoa lähestyivät saksalaisten vakoilupaikkaa.
Toisessa kädessään Tarzanilla oli englantilaisten antama pommi,
toisessa leijonan talutusnuora. Vihdoin Tarzan näki aseman muutamien
metrien päässä. Hänen tarkat silmänsä keksivät vahtisotilaan pään ja
olat. Apinamies piteli lujasti pommia oikeassa kädessään. Silmillään
hän mittasi välimatkan, kyykistyi, nousi ja heitti pommin, heti sen
jälkeen paneutuen pitkälleen maahan.
Viisi sekuntia myöhemmin kuului hirveä räjähdys vakoilupaikalta. Numa
hätkähti ja koetti päästä irti, mutta Tarzan piteli sitä lujasti ja
hypähtäen seisaalleen lähti juoksemaan eteenpäin, vetäen Numaa
perässään. Paikalle tultuaan hän näki vain vähän todistuksia siitä,
että se ollenkaan oli ollut miehitetty, sillä vain joitakuita
lihansiruja oli jäänyt. Miltei ainoa vahingoittumaton esine oli
konekivääri, jota hiekkasäkit olivat suojelleet.
Ei ollut hetkeäkään kadotettavissa. Apua ehkä jo tuli tunnelin kautta,
sillä saksalaisten juoksuhautavartijoiden piti tietää, että
vakoilupaikka oli tullut hävitetyksi. Numa epäili seurata Tarzania
kaivantoon, mutta apinamies ei nyt sietänyt mitään viivytyksiä, vaan
veti hänet yrmeästi sinne. Heidän edessään oli tunneli, joka johti
rintamien väliseltä alalta saksalaisten juoksuhautoihin. Tarzan työnsi
Numaa eteenpäin, kunnes sen pää oli miltei kokonaan aukossa, kääntyi
sitten ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä,
otti konekiväärin alustalta ja sijoitti sen aukon suulle. Tämän jälkeen
hän astui taas Numan luo ja leikkasi veitsellään poikki sen etukäpäliä
verhoavien säkkien sidenuorat. Ennenkuin leijona tiesikään, että sen
hirveät aseet olivat taas käyttökelpoisia, oli Tarzan leikannut poikki
talutusnuoran ja poistanut pääpussin sekä töyttien sitä takaa työntänyt
sen osaksi tunnelin suusta sisään.
Silloin Numa ryhtyi vastustukseen, mutta sai heti takakoipiinsa terävän
piston Tarzanin puukosta. Hoputtaen sitä yhä eteenpäin apinamiehen
vihdoin onnistui saada se niin pitkälle tunneliin, ettei sillä ollut
muuta valittavaa kuin mennä eteenpäin tai peräytyä kohti pistävää
puukonterää. Nyt Tarzan leikkasi pois säkit suurista takakäpälistäkin
ja asettaen olkansa ja veitsensä kärjen Numan takapuolta vasten sekä
kaivaen varpaansa pommin murentamaan maahan alkoi työntää kaikin
voimin.
Tuuma tuumalta Numa eteni. Nyt se murisi, mutta alkoi sitten
karjahdella. Yhtäkkiä se loikkasi eteenpäin, jolloin Tarzan tiesi sen
vainunneen lihan tuoksun edessään. Vetäen konekivääriä perässään hän
seurasi nopeasti leijonaa, jonka karjumisen ja pelästyneitten ihmisten
huudot hän saattoi selvästi kuulla.
Julma hymy vääristi apinamiehen huulia. "He surmasivat wazirini",
jupisi hän.
Tarzanin tultua juoksuhautaan ei ketään näkynyt ensimmäisessä
mutkauksessa, ei seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa. Vasta
neljännestä hän tapasi nurkkaan puristautuneina kymmenkunnan miestä ja
Numan, joka hyökäten miesten kimppuun ja repien niitä kynsillään ja
raateluhampaillaan riehui kuin julmuuden ja nälän ruumiillistuma.
Miesten yhteensulloutuminen ratkesi viimein, kun he kamppaillen
hurjasti toistensa kanssa, yrittäessään välttää tuota lapsuudestaan
asti pelkäämäänsä petoa, koettivat paeta edelleen. Toiset kiipesivät
yli taka-, toiset yli etuvarustuksen, valiten mieluummin rintaman
välisen alueen vaarat kuin leijonan kynnet.
Englantilaisten hitaasti lähestyessä saksalaisten juoksuhautoja he
tapasivat kauhistuneita neekereitä, jotka juosten suoraan heidän
käsiinsä olivat sangen halukkaita antautumaan. Että yleinen sekasorto
oli päässyt vallalle saksalaisten juoksuhaudoissa tiesivät
rhodesialaiset hyvin ei ainoastaan yliloikkarien kauhistuneesta
ulkomuodosta, vaan myös huudoista ja kirouksista, jotka kantautuivat
heidän korviinsa. Eräs äänistä kummastutti heitä enin, sillä se ei
mitään muuta niin muistuttanut kuin vihaisen leijonan raivoisaa
murinaa.
Heidän vihdoin päästyään juoksuhautaan kuulivat englantilaisten
etummaisimmat joukot konekiväärin äkkiä alkavan rätistä ja näkivät
valtavan leijonan, leukapielissä kirkuva mies, loikkaavan varustuksen
taakse ja katoavan pimeyteen. Vasemmalla puolellaan he taas näkivät
poikkikäytävässä Apinain Tarzanin, joka konekivääristään lasketti
kuulasateen pitkin saksalaisten juoksuhautaa.
Kaikista ensin saapuvat rhodesialaiset näkivät vielä jotakin muutakin
-- vankkakasvuisen saksalaisen upseerin, joka sukeltautui kuopasta
apinamiehen takaa. He näkivät hänen sieppaavan hylätyn pistinkiväärin
ja hiipivän vaarasta näköjään mitään tietämättömän Tarzanin kimppuun.
He lähtivät juoksemaan ja huutelivat varoituksia, mutta tässä hornan
hälinässä ja konekiväärin papatuksessa heidän äänensä ei kantanut
perille asti. Saksalainen hyppäsi suojavallille, hänen kätensä
kohottivat kivääriä työntääkseen pistimen Tarzanin paljaaseen niskaan,
mutta siiloin tämä liikahti kuin Ara, salama.
Ei se ollut ihminen, joka hyökkäsi upseerin kimppuun lyöden syrjään
terävän pistimen kuin oljenkorren lapsen kädestä -- se oli villipeto ja
pedon karjahduskin pääsi hänen huuliltaan, hänen kääntyessään ja
nähdessään ahdistajansa univormussa osasto- ja rykmenttimerkit, jotka
olivat samat kuin hänen kotinsa polttajien.
Villipedon olivat hampaat, jotka pureutuivat upseerin olkaan, ja
kynnet, jotka tavoittivat hänen kurkkuansa. Ja sitten näkivät toisen
Rhodesian rykmentin pojat jotakin, mikä ei hevin hälvene heidän
muististaan. Apinamies nosti upseerin maasta ja pudisteli sitä kuin
Sabor-leijona saalistaan. Saksalaisen silmät pullistuivat kauhusta
hänen turhaan yrittäessään takoa nyrkkejään tuota voimakasta rintaa ja
päätä vastaan. Tarzan kohotti hänet väkevin käsin ylös ilmaan ja
paiskasi sitten mäsäksi maahan.
Rhodesialaiset ryntäsivät esille, hurraus huulillaan -- hurraus, joka
ei kajahtanutkaan ilmoille, vaan jähmettyi heille kurkkuun, sillä
samassa Tarzan laski jalkansa tapposaaliille, kohotti kasvonsa taivasta
kohti ja päästi urosapinan inhan ja kammottavan voitonkarjaisun.
Aliluutnantti von Goss oli kuollut.
Taakseen katsomatta Tarzan hyppäsi juoksuhaudasta ja oli hetken
kuluttua kadonnut näkyvistä.
VIIDES LUKU
Kultainen medaljonki
Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa
kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin
vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä
hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin.
Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun
Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat
laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien
neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti
vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä
saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen
hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta.
Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata
kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta
pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian
rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen
kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt
saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen
surmansa.
"Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä
he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet."
Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli
miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt
huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän
sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani
saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta.
Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen
vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä
englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan
hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle
kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten
leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä
-- hän oli vakoilija.
Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen
näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan.
Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia.
Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan
palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan
eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli
useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka
useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja
kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston
valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan
jonkun viidakon hengen.
"Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei
mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui
juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion
välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän
olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut
tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa
huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli
hänen kohtalokseen."
"Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän
kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi
veli otettiin -- se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut
aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin
tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului
Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona
samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider
arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään -- että se
tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän
sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti
Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi
sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi."
Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti
eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus,
Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen
kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta.
Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen
pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti,
kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin
keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin
revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi.
Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs
upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta
Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen
välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin
hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti
hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita.
Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta
upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan.
Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt
varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän
leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien
ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien
telttojen taa.
Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana.
Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä -- vain yhden
ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon
kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä.
Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä
ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen
viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut
tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan
nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin.
Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi
raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan.
"Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa -- minä tapan."
Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki
jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen
olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen.
"Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten
kysymyksiini. Mikä on nimesi?"
"Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen
taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet,
jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet.
"Mitä tahdot?"
"Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen
telttansa?"
"Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen
Wilhelmstaliin."
"En tapa sinua -- tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan
selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva
sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda
äläkä äännähdä."
Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä
livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin
ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia
Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin.
* * * * *
Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä --
viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä
paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja
Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä
kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten
tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli.
Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua
joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä
Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä
käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin
Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen
parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan.
Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun
taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi
turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se
ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa,
että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin
pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti
sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse.
Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen
jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse
kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä -- hänen olisi aikoja sitten
pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä
hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista
ahdistusta.
Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt
yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt
villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun
seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan
suunnasta -- hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle
synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään
-- eteenpäin hänen oli mentävä.
Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin,
mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta
pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon
hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat
pedot.
Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan
tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni
puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua
ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli
myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan
hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani
hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita,
joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi
palaa aamuun asti.
Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen
vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä
hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti
häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle
juomista.
Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli
vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään
ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä
vasten.
Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen
kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut
selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat
katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli.
Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli
hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville,
mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla.
Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja
pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa -- ei niistä
olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa
nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti
vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja
puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä.
Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin
aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja
syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä
leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä
vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon
ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä.