samalla notkea ruskea ruumis tupsahti heidän joukkoonsa. Kädet kävivät
nopeasti pistoolien hanoihin, mutta muuta liikettä ei ollut. Ensin he
katselivat ihmetellen tuota heidän keskessään seisovaa miltei alastonta
valkoista miestä, jonka uhkeilla lihaksilla, alkeellisella puvulla ja
aseistuksella valo leikki, ja sitten kaikkien silmät kääntyivät
everstiin.
"Mikä paholainen te olette?" pääsi upseerilta.
"Apinain Tarzan", vastasi tulija.
"Oh, Greystoke!" huudahti majuri ja astui esiin käsi ojennettuna.
"Preswick", muisti Tarzan tarttuessaan ojennettuun käteen.
"En tuntenut teitä heti", puolustihe majuri. "Viime kerralla
tavatessamme näin teidät Lontoossa iltapuku yllä. Melko erotus -- totta
totisesti, teidän on myönnettävä se."
Tarzan hymyili ja kääntyi upseeriin päin. "Kuulin keskustelunne", sanoi
hän. "Olen juuri tullut saksalaisten rintamalta. Ehkä voin auttaa
teitä."
Eversti katsoi kysyvästi majuri Preswickiä, joka äkkiä tajusi tilanteen
ja esitti apinamiehen komentavalle upseerille ja tovereilleen. Sitten
Tarzan kertoi lyhyesti mitä hänen kotonaan oli tapahtunut.
"Ja nyt siis tulitte tänne yhtyäksenne meihin?" kysyi eversti.
Tarzan pudisti päätään. "En vakinaisesti", vastasi hän. "Minun on
taisteltava omalla tavallani, mutta minä voin auttaa teitä. Milloin
vain tahdon, voin mennä saksalaisten rintamalle."
Capell hymyili ja pudisti päätään. "Ei se ole niin helppoa kuin
luulette", sanoi hän. "Viime viikolla menetin kaksi hyvää upseeria,
jotka yrittivät sitä -- ja he olivat kokeneita miehiä, parhaimmat koko
vakoiluosastosta."
"Onko se vaikeampaa kuin päästä englantilaisten rintamalle?" kysyi
Tarzan.
Eversti oli vastaamaisillaan, kun uusi ajatus näytti juolahtavan hänen
mieleensä, ja hän katsahti hämmentyneenä apinamieheen. "Kuka toi teidät
tänne?" kysyi hän. "Kuka laski teidät vahtien ohi?"
"Olen juuri tullut saksalaisten ja teidän rintaman poikki ja kulkenut
leirinne läpi", vastasi hän. "Lähettäkää ottamaan selville, näkikö
kukaan minua."
"Mutta kenen kanssa te tulitte?" kyseli yhä Capell.
"Yksin", vastasi Tarzan ja oikaisten itsensä täyteen mittaansa sanoi:
"Kun te sivistyneet miehet tulette viidakkoon, olette kuin kuolleet
elävien joukossa. Manu-apina on tietäjä teihin verrattuna. Ihmettelen,
että ollenkaan säilytte hengissä -- vain teidän lukumääränne, aseenne
ja järkeilykykynne pelastavat teidät. Jos minulla olisi muutamia satoja
teidän järjellänne varustettuja isoja apinoita, voisin ajaa saksalaiset
valtamereen niin nopeasti kuin heidän jäännösjoukkonsa ikinä ehtisivät.
Onneksi teille eivät mykät pedot kykene yhteistyöhön. Jos ne siihen
kykenisivät, olisi Afrikka ainiaaksi vapaa ihmisistä. Mutta voinko
auttaa teitä? Tahtoisitteko tietää, missä sijaitsee useita
konekivääriasemia?"
Eversti vakuutti heidän haluavan, ja hetkistä myöhemmin Tarzan oli
piirtänyt kartalle niiden kolmen sijoituksen, jotka olivat tehneet
vauriota englantilaisille. "Tuossa on heikko kohta", sanoi hän asettaen
sormensa kartalle. "Sitä pitävät hallussaan mustat, mutta eturintaman
konekiväärit ovat valkoisten hoidossa. Jos -- odottakaahan! Minulla on
suunnitelma. Voitte miehittää tuon juoksuhaudan omilla sotilaillanne ja
laskettaa sen oikealla oleviin hautoihin heidän omilla koneillaan."
Eversti Capell hymyili ja pudisti päätään. "Se kuulostaa kovin
helpolta", sanoi hän.
"Se _on_ helppoa -- minulle", vastasi apinamies. "Minä voin tyhjentää
tuon juoksuhaudan laukaustakaan ampumatta. Olen kasvanut viidakossa --
tunnen viidakon väen -- gomanganit yhtä hyvin kuin muutkin. Saatte
kuulla minusta taas ylihuomenna illalla", ja hän kääntyi lähteäkseen.
"Odottakaahan", sanoi eversti. "Lähetän kanssanne upseerin laskemaan
teidät rintaman läpi."
Tarzan hymyili ja lähti. Jättäessään päämajan luona olevan pienen
ryhmän hän sivuutti upseerin raskaaseen päällystakkiin kääriytyneen
pienen olennon. Kaulus oli pystyssä ja sotilaslakin lippa oli vedetty
syvään silmille, mutta apinamiehen kulkiessa ohi valaisi nuotio
hetkeksi tulijan kasvot, jotka Tarzan hämärästi muisti ennenkin
nähneensä. Epäilemättä joku Lontoossa tapaamani upseeri, arveli hän, ja
jatkoi matkaansa läpi englantilaisten leirin ja rintaman tarkkojen
vahtien tietämättä hänestä niin mitään.
Sen yön hän kulki pitkin Kilimandzharon rinteitä, vaiston nojalla
löytäen tien ja hän arvasi tapaavansa etsittävänsä jollakin metsäisellä
rinteellä ylempänä kuin hän oli käynyt matkatessaan tässä vähän
tuntemassaan osassa maata. Kolme tuntia ennen auringon nousua hänen
tarkat sieraimensa ilmoittivat, että läheisestä ympäristöstä löytäisi
haluamansa, ja niinpä hän kiipesi korkeaan puuhun asettuen muutamaksi
tunniksi nukkumaan.
NELJÄS LUKU
Kun leijona aterioi
Kudu, aurinko, oli korkealla taivaalla, kun Tarzan heräsi. Apinamies
oikoili jättiläisjäseniään, pyyhkäisi sormillaan paksua tukkaansa ja
hypähti sitten kevyesti maahan. Siekailematta hän taas lähti
hajuaistinsa avulla seuraamaan jälkiä, jotka johtivat syvään rotkoon.
Nyt hän liikkui varovasti, sillä hänen nenänsä kertoi saaliin olevan
sangen lähellä, ja äkkiä hän isolta puunoksaltaan näkikin Horta-karjun
ja monta tämän heimolaista. Ottaen esiin jousensa ja valiten nuolen
Tarzan jännitti aseensa ja tähtäsi tarkkaan kohti lauman suurinta
otusta. Apinamiehellä oli hampaissaan toisia nuolia, ja tuskin hän oli
yhden laskettanut menemään, kun jo asetti uuden jousenuomaan ja ampui
taas. Metsäsiat hätääntyivät heti eivätkä tietäneet, mistä vaara
uhkasi. Ensin ne seisoivat tyhmistyneinä, mutta alkoivat sitten hurjan
laukan sinne tänne, kunnes kuusi heistä makasi kuolleina tai kuolevina,
jolloin muut röhkien ja vingahdellen lähtivät villiä vauhtia paikalta
ja katosivat nopeasti tiheikköön.
Tarzan astui puusta, lopetti ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet, ja
ryhtyi sitten ruhoja nylkemään. Työskennellessään nopeasti ja sangen
taitavasti hän ei hyräillyt eikä vihellellyt kuten tavallinen mies
sivistysmaissa tekee. Lukuisissa tällaisissa pikku piirteissä hän erosi
muista ihmisistä, mikä luultavasti johtui hänen aikaisemmasta
viidakkokasvatuksestaan. Hänen kasvinkumppaninsa aarniometsän pedot
leikkivät vain kypsyys-ikään asti, harvoin sen jälkeen. Hänen
apinatoverinsa, etenkin urokset, kävivät vanhetessaan julmiksi ja
äreiksi. Elämä ei ollut leikintekoa niukan vuodenajan vallitessa --
yksilön oli oteltava saadakseen osansa ruuasta, ja kerran syntynyt tapa
jäi sitten eliniäksi. Ruuan hankkiminen tuli viidakon asujamen
elämäntyöksi, ja se on seikka, jota ei käy harjoittaminen kevein
mielin. Tarzan siis piti kaikkea työtä vakavana hommana, vaikka hän
vielä säilyttikin sen, minkä muut pedot vanhetessaan menettävät --
leikillisyyden tajun, jonka hän päästi valloilleen ollessaan sillä
päällä. Hänen huumorinsa oli nyreätä ja toisinaan kauheaa, mutta se
tyydytti häntä. Jos sitäpaitsi laulaisi ja viheltelisi työssään, ei
voisi siihen keskittyä. Tarzanilla oli kyky keskittää jokainen viidestä
aististaan niille kullekin kuuluvaan erikoistehtävään. Hänen
nylkiessään kuutta metsäsikaa hänen silmänsä ja sormensa työskentelivät
kuin ei koko maailmassa olisi muuta kuin nämä kuusi ruhoa, mutta
samalla hänen korvansa ja nenänsä toimivat muualla -- edellinen
tarkkaili koko metsää ja jälkimäinen nuuhki jokaista tuulenhenkäystä.
Hänen nenänsä se ensin keksikin Sabor-leijonattaren tulon, kun tuuli
hetkeksi vaihtoi suuntaa.
Yhtä selvästi kuin silmillään nähden Tarzan tiesi leijonattaren
vainunneen kuuden äsken tapetun metsäsian hajun ja heti lähteneen
tuulen suuntaa myöten niitä kohti. Hän tiesi hajun voimakkuudesta ja
tuulen nopeudesta, kuinka kaukana leijona vielä suunnilleen oli ja että
se lähestyi takaa päin. Hän oli lopettamaisillaan viimeistä sikaa eikä
pitänyt kiirettä. Viisi vuotaa oli lähellä -- hän oli varovaisuudesta
pitänyt ne yhdessä kasassa käden ulottuvilla -- ja tuuhea puu heilutti
alhaalla olevia oksiaan hänen yllään.
Hän ei edes kääntänyt päätään, tietäessään ettei peto vielä ollut
näkyvissä, mutta hän heristi kuitenkin samalla pikkaisen korviaan heti
havaitakseen, kun se olisi lähempänä. Saatuaan viimeisenkin nahan
nyljetyksi hän nousi. Nyt hän kuuli Saborin olevan takanaan
pensaikossa, mutta ei vieläkään kyllin lähellä. Kiirettä pitämättä hän
otti maasta kuusi vuotaa ja yhden ruhon ja leijonan ilmestyessä kahden
puunrungon välistä heilautti itsensä puuhun. Täällä hän ripusti taljat
oksalle, istui itse mukavasti toiselle selkä runkoa vasten, leikkasi
mukanaan tuodusta ruhosta takareiden ja ryhtyi nälkäänsä tyydyttämään.
Sabor sivahti muristen pensaasta, loi varovan katseen apinamieheen ja
laskeutui sitten lähintä ruhoa syömään.
Tarzan katseli sitä ja irvisti muistaessaan väittelyä, joka hänellä oli
kerran ollut erään kuuluisan villipetojen metsästäjän kanssa. Tämä oli
selittänyt eläinten kuninkaan syövän vain mitä se itse oli tappanut.
Tarzanilla oli paremmat tiedot, sillä hän oli nähnyt Numan ja Saborin
aterioivan raatoakin.
Täytettyään vatsansa apinamies kävi käsiksi vuotiin, jotka kaikki
olivat isoja ja vahvoja. Ensin hän leikkasi niistä puolen tuuman
levyisiä hihnoja. Saatuaan niitä tarpeeksi neuloi hän yhteen kaksi
vuotaa, joiden reunoihin sitten pisteli läpiä aina kolmen, neljän
tuuman päähän toisistaan. Pujoteltuaan nahkanauhat näiden reikien läpi
hän sai ison vetonuoralla varustetun säkin. Samaan tapaan hän laittoi
jälellä olevista vuodista neljä samanlaista säkin tapaista, ja
tähteeksi jäi vielä useita nahkakaistoja.
Kaiken tämän tehtyään hän heitti Saboria isolla mehukkaalla hedelmällä,
ripusti loput sianlihat puun oksalle ja lähti viisine säkkineen pitkin
lehvistön keskitasannetta lounaista kohti. Hän meni suoraan rotkolle,
jonne oli vanginnut Numa-leijonan. Hyvin salaa hän lähestyi kallion
reunaa ja tirkisti sen yli. Numaa ei näkynyt. Tarzan haisteli ja
kuunteli. Hän ei voinut kuulla mitään, mutta hän tiesi, että Numan
täytyi olla luolassa. Hän toivoi sen nukkuvan -- -- paljon riippui
siitä, ettei Numa häntä huomaisi.
Varovasti hän ryömi yli reunan ja varoen aiheuttamasta pienintäkään
ääntä alkoi laskeutua rotkon pohjalle. Hän pysähtyi usein ja teritti
tarkat silmänsä ja korvansa rotkon kaukaisessa päässä noin sadan jalan
päässä olevaa luolaa kohti. Hänen lähestyessään kallion juurta vaara
suuresti lisääntyi. Jos hän voisi päästä maahan asti ja ehtiä puolet
matkasta kohti rotkon keskellä kasvavaa puuta, tuntisi hän olevansa
verrattain turvassa, sillä vaikka Numa silloin ilmaantuisikin, pääsisi
hän turvaan joko kalliolle tai puuhun. Jos kallioon pitäisi turvautua,
olisi sitä kavuttava ylös noin kolmekymmentä jalkaa, mitä varten olisi
tarpeen ainakin kahdenkymmenen jalan ennakkomatka, sillä kallion
tyvessä ei ollut juuri hyviä paikkoja käsiä ja jalkoja varten -- hänen
olikin ollut juostava sitä ensimmäiset kaksikymmentä jalkaa kuin orava
tuona kertana, jolloin oli voittanut Numan. Hänellä ei ollut mitään
halua koettaa sitä uudestaan, elleivät ehdot olisi ainakin yhtä
suotuisat, sillä edellisellä kerralla oli vain muutama tuuma erottanut
hänet Numan raatelevista kynsistä.
Vihdoin hän seisoi rotkon pohjalla. Hiljaa kuin ruumiiton henki hän
läksi kohti puuta. Hän oli jo puolitiessä, eikä Numaa vieläkään
näkynyt. Hän tuli revitylle rungolle, josta nälistynyt leijona oli
syönyt kuoren, vieläpä lisäksi kynsinyt palasia itse puusta, eikä Numaa
vain näkynyt. Vetäessään itsensä puun alaoksalle hän alkoi ihmetellä,
oliko leijona ollenkaan luolassa. Olisikohan se särkenyt kivivallin,
jonka Tarzan oli laittanut vapauteen johtavan käytävän suulle? Tai
oliko Numa kuollut? Apinamies epäili viimeistä otaksumaa, sillä hänhän
oli vain muutamia päiviä sitten jättänyt sille kauriin ja hyenan koko
ruhot -- ei se olisi voinut menehtyä niin lyhyessä ajassa, kun lisäksi
rotkon poikki juokseva puronen tarjosi sille yllin kyllin juomaa.
Tarzan aikoi jo lähteä puusta luolaa tutkimaan, kun hänen mieleensä
juolahti säästää vaivojaan houkuttelemalla Numa esiin. Niinpä hän siis
mielijohdettaan totellen päästi matalan murinan. Heti kuului luolasta
ääntä ja sekuntia myöhemmin villisilmäinen laiha leijona syöksähti
esiin valmiina käymään vaikkapa itse paholaisen kimppuun, jos se vain
olisi syötävä. Nähdessään Tarzanin kyyköttävän puussa hyvälihaisena ja
raikkaana se joutui kuvaamattoman raivon valtaan. Sen silmät ja kuono
todistivat tuon puussa kyyköttäjän olevan syynä sen tukalaan tilaan
sekä lisäksi hyvää syötävää. Raivoisasti se yritti kiivetä puunrunkoa.
Pari kertaa se hypähti niin korkealle, että oli saada käpälillään
kiinni alimmasta oksasta, mutta putosi sentään taas takaisin maahan.
Kerta kerralta se raivostui yhä enemmän. Sen murina ja karjahdukset
kuuluivat lakkaamattomina ja kauheina Tarzanin irvistellessä ja
herjatessa sitä viidakon solvauksilla siitä, ettei kyennyt pääsemään
häneen käsiksi. Ajatuksissaan hän oli hyvillä mielin siitä, että Numa
yhä tuhlasi jo ennestään riutuneita voimiansa.
Vihdoin apinamies nousi ja otti esiin köytensä. Huolellisesti
järjestäen köyden kiemurat vasempaan ja ottaen silmukan oikeaan
käteensä hän asetti jalkansa kahdelle kutakuinkin samalla tasolla
olevalle oksalle ja samalla puristautui lujasti puun runkoa vasten.
Siellä hän seisoi haukuskellen Numaa, kunnes peto taas alkoi hypellä
häntä kohti, jolloin hän nopeasti heitti silmukan sen kaulaan. Nopsa
kädenliike tiukensi sen, ja kun Numa putosi takaisin, niin vain sen
takajalat pääsivät koskettamaan maata, sillä apinamies piteli sitä
köyden varassa ilmassa.
Liikkuen varovasti pitkin oksia Tarzan kuljetti Numan niin kauas, ettei
se voinut repivillä kynsillään ulottua runkoon, sitoi sitten köyden
pään kiinni, pudotti viisi siannahkasäkkiään maahan ja hyppäsi alas
puusta. Numa repi raivoisasti etukäpälillään ruohoköyttä. Se saattoi
milloin tahansa saada sen poikki, minkä vuoksi Tarzanin oli toimittava
nopeasti.
Ensin hän veti suuremman säkin yli Numan pään ja sitoi sen vetonuoralla
leijonan kaulan ympäri; sitten hänen onnistui suurin vaivoin ja ollen
vähällä tulla rikki revityksi kiskoa remmeillään pedon neljä jalkaa
yhteen ja kytkeä ne siihen asentoon.
Leijonan vastustus oli nyt miltei loppunut -- se olisikin tukehtunut
pian, mutta kun se ei kuulunut tarmanganin suunnitelmiin, kiipesi hän
puuhun, irroitti köyden ja laski leijonan maahan, jonne itsekin
hyppäsi höllentämään Numan kaulasilmukkaa. Sitten hän veti esiin
metsästyspuukkonsa ja leikkasi Numan päätä peittävään siannahkaan
silmäaukot, jotta leijona voisi nähdä ja samalla saisi tarpeeksi ilmaa
hengittääkseen.
Tämän tehtyänsä Tarzan sitoi muut säkit Numan pelottava-aseisiin
käpäliin. Takakäpäläin säkkejä hän ei ainoastaan tiukentanut
vetonuorilla, vaan vielä kiinnitti ne tanakasti remmeillä polvitaipeen
yläpuolelta. Samanlaiset sukkanauhat hän laittoi etujaloille. Näin oli
Numa-leijonasta tullut vaaraton kuin Bara-kauris.
Nyt Numa osoitti eloon palautumisen merkkejä. Se haukkoi ilmaa ja
ponnisteli, mutta sen neljää jalkaa pitelevät siannahkaremmit olivat
monet ja vankat. Tarzan katseli tätä menoa ollen vakuutettu varustusten
sitkeydestä. Numan mahtavien lihasten vuoksi oli kuitenkin aina vaara
tarjolla, että se ponnistautuisi irti siteistään, jolloin kaikki
riippuisi Tarzanin säkkien ja nuorien lujuudesta.
Saatuaan taas jonkun aikaa hengittää luonnollisesti Numa karjui
ilmoille raivonsa ja vastalauseensa sekä rimpuili hetkisen
titaanimaisen hurjasti, mutta kun leijonan kestävyys ei ole mitenkään
suhteellinen sen kokoon ja voimaan, väsyi se pian ja makasi hiljaa.
Taas uudestaan ryhtyessään karjumiseen ja vapautumisyrityksiin sen piti
vielä lisäksi alistua ottamaan nuora kaulaansa. Tällä kertaa se ei
kuitenkaan ollut silmukka, joka voisi tukahduttaa hänet, vaan
tavallinen talutusnuora paikoillaan pysyvine solmuineen.
Nuoran toisen pään Tarzan kiinnitti puuhun ja leikkasi sitten
vikkelästi poikki Numan jalkoja yhdistävät remmit, samalla nopeasti
juosten syrjään, pedon hypähtäessä pystyyn. Hetkisen leijona seisoi
haritetuin jaloin, nosti sitten vuoronperään käpäliään, pudistellen
niitä rajusti, jotta Tarzanin niihin kiinnittämät oudot jalkarievut
heltiäisivät. Lopuksi se alkoi käpälöidä päänsä yli sidottua säkkiä.
Seisoen keihäs koholla apinamies tarkoin seurasi Numan yrityksiä.
Kestäisivätkö säkit? Sitä hän todella toivoi. Vai olisiko koko hänen
vaivannäkönsä ollut turhaa?
Kun pää- ja jalkasiteet kestivät kaikki irroittamisyritykset, raivostui
Numa. Se vieritteli itseään maassa puuskuen, purren, kynsien ja
karjahdellen, se nousi jaloilleen ja hypähteli ilmaan, se hyökkäsi
Tarzanin kimppuun, mutta oli pakotettu äkisti pysähtymään köyden
kytkiessä sen puuhun. Silloin Tarzan astui sen luo ja lyödä sivalsi
sitä keihäänvarrella pääkuoreen. Takajaloilleen nousten Numa iski
apinamiestä kohti, saaden takaisin korvallisellensa töytäyksen, joka
pani sen horjahtamaan. Uudistetusta hyökkäyksestä oli seurauksena vain
uusi nöyryytys. Neljännen yrityksen jälkeen eläinten kuninkaalle näytti
valkenevan tieto, että oli kohdannut mestarinsa. Sen pää ja häntä
taipuivat maata kohti, ja Tarzanin lähestyessä se peräytyi, tosin vielä
muristen.
Jättäen Numan makaamaan puuhun kytkettynä Tarzan meni tunneliin, jonka
toisesta päästä poisti kivivarustuksen, ja palasi sitten rotkoon,
astuen suoraan puuta kohti. Numa makasi siellä ja murisi uhkaavasti
Tarzanin lähestyessä. Apinamies sysäsi sen syrjään ja irroitti köyden
puusta. Sitten seurasi puolentunnin tuima ottelu Tarzanin koettaessa
ajaa Numaa edellään läpi tunnelin ja tämän itsepäisesti kieltäytyessä
siitä. Käyttäen uutterasti ja tehokkaasti keihästään pakotti apinamies
sentään lopulta leijonan kulkemaan edellään käytävään. Kun sinne asti
kerran oli päästy, kävi ongelma mutkattomammaksi, sillä Tarzan pysyi
tiukasti perässä, terävällä keihäänkärjellään pakottaen leijonaa
etenemään. Jos Numa vastusteli, sai se piston. Jos se peräytyi, oli
seurauksena julma tuska, ja kun se oli viisas, nopeasti oppiva leijona,
päätti se käydä tunnelin loppuun. Kun se siellä pääsi ulkoilmaan, aisti
se vapauden ja nostaen päänsä ja häntänsä lähti juosta kirmaisemaan.
Tarzan, joka vielä oli nelinryömin luolassa, tuli yllätettyä ja sai
tuossa epämukavassa asennossa mennä huristaa satakunta metriä pitkin
kivikkoa, ennenkuin sai Numan pysähtymään. Naarmuisena ja vihaisena
Tarzan nousi jaloilleen. Ensi hetkessä hän tunsi halua kurittaa Numaa,
mutta kun hän harvoin salli vihan voittaa järkensä, jätti hän pian sen
ajatuksen.
Opetettuaan Numalle ajoeläimenä olemisen alkeet Tarzan hoputti sitä
liikkeelle, ja niin alkoi viidakon aikakirjoissa ennenkuulumaton matka.
Loppuosa päivää oli tapahtumista rikas sekä Tarzanille että Numalle.
Suoranaisesta niskoittelusta leijona itsepäisen kiusanteon ja nyreän
tottelevaisuuden asteitten läpi päästyään lopulta kokonaan mukautui. Se
oli lopen väsynyt, nälkäinen ja janoinen, kun yö heidät yllätti. Mutta
ruokaa se ei saanut sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä Tarzan ei
vielä uskaltanut ottaa pois pääpussia. Jonkun aikaa pimeän tulon
jälkeen hän sentään leikkasi säkkiin suureiän ja antoi Numan sammuttaa
janonsa. Sitten hän sitoi sen puuhun, etsi itselleen syötävää ja
oikaisihe puun oksille vankinsa yläpuolelle, nukkuakseen muutamia
tunteja.
Varhain seuraavana aamuna he lähtivät jälleen matkalle itää kohti
kulkien Kilimandzharon eteläpuolella olevia matalia harjanteita.
Tavatessaan heidät viidakon eläimet kerran katsahtivat ja sitten
pakenivat. Numan jalanjälkien haju jo sinänsä olisi saanut monen pikku
eläimen pakoon, mutta aarniometsän hirveimmätkin asujamet tekivät
samoin nähdessään tuon kumman otuksen, joka haisi leijonalta, mutta
joka ulkonäöltään oli heille ennestään tuiki tuntematon ja jota lisäksi
kuljetti jättiläistarmangani.
Kaukaa tunnettuaan herransa ja mestarinsa hajun, johon sekaantui
tarmanganin ja Horta-karjun tuoksuja, laukkasi Sabor-leijonatar
ottamaan asiasta selvää. Tarzan ja Numa kuulivat sen tulon, sillä se
äännähteli valittavasti ja kysyen noiden kummallisten hajujen
herättäessä sen ihmettelyä ja pelkoa, sillä leijonatkin, kuinka
hirvittäviltä näyttävätkään, ovat useinkin pelokkaita, ja Sabor
sitäpaitsi hienomman sukupuolen jäsenenä luonnollisestikin myös
utelias. Tarzan otti esiin keihäänsä, sillä hän tiesi, että nyt oli
oteltava, jos mieli pitää saaliinsa. Numa pysähtyi ja käänsi häväistyn
päänsä lähestyvää naarasta kohti. Se päästi kurkustaan murinaa, joka
kuului miltei kissan kehräämiseltä. Tarzan oli pistämäisillään sitä
taas, kun Sabor samassa tuli näkyviin takanaan olentoja, jotka saivat
apinamiehen paikalla seisahtumaan -- neljä täysinkasvanutta leijonaa.
Jos Tarzan olisi ärsyttänyt Numan, olisi hän ehkä saanut koko lauman
kimppuunsa, ja siksi hän odotti nähdäkseen miten ne menettelivät.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta taistelutta luovuttaa Numaa,
mutta tuntien leijonat hän tiesi, ettei voinut olla varma, mihin ne
ryhtyisivät.
Leijonatar oli nuori ja siloinen, ja nuo neljä leijonaa nuoruutensa
kukoistuksessa -- sen uhkeampia hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Kolmella uroksella oli harvahkot jouhet, mutta neljännellä oli tuuhea
musta harja, joka sen majesteettisesti laukatessa esiin liehui
tuulessa. Naaras pysähtyi sadan jalan päähän Tarzanista, mutta
koirakset sivuuttivat sen ja pysähtyivät muutamia jalkoja lähemmäksi.
Niiden korvat olivat höröllä ja silmissä asui uteliaisuus. Tarzan ei
voinut edes arvailla, mihin ne ryhtyisivät. Leijona hänen vierellään
katsoi suoraan niihin ja seisoi nyt ääneti ja odottaen.
Äkkiä Sabor päästi uuden vingahduksen, johon Tarzanin Numa vastasi
kauhealla karjunnalla, loikaten suoraan kohti mustaharjaista leijonaa.
Tämän kummakuonoisen olion näkeminen oli liikaa sille; murahtaen se
pyörähti ympäri ja lähti pakoon kumppaniensa saattamana.
Numa yritti juosta perässä, mutta Tarzan piteli sitä hihnasta ja iski
sitä armotta keihäällänsä päähän, kun se koetti hyökätä hänen
kimppuunsa. Päätään pudistaen ja muristen leijona vihdoin taas lähti
kulkemaan, mutta kesti tunnin ennenkuin se pääsi äkeydestään. Se oli
peräti nälkäinen -- itse asiassa puolikuolemaisillaan -- ja siis kovin
huonolla tuulella, mutta niin perin pohjin oli Tarzanin oiva keino sen
kesyttänyt, että se nyt asteli hänen vierellänsä kuin iso
bernhardilaiskoira.
Oli jo pimeä heidän lähestyessään englantilaisten vasenta sivustaa;
vähän he olivat joutuneet viivyttelemäänkin erään saksalaisen
vartioston vuoksi, jota heidän oli täytynyt välttää. Jonkun matkaa
englantilaisten uloimmista etuvartioista Tarzan sitoi Numan puuhun ja
jatkoi yksin matkaansa. Välttäen vahteja ja vartiostoja hän
kiertoteitse tuli taas eversti Capellin päämajaan, jonne ilmaantui
kokoontuneitten upseerien eteen kuin kuulakkaasta ilmasta
aineellistunut henki.
Nähdessään, kuka tuo ilmoittamatta ilmestynyt tulija oli, he
hymyilivät, mutta eversti pyyhkäisi tukkaansa neuvottomana.
"Joku sietäisi tulla ammutuksi tämän vuoksi", sanoi hän. "Yhtä hyvin
voisin olla asettamatta vahteja, jos kerran niiden läpi voi päästä
livahtamaan mielensä mukaan."
Tarzan hymyili. "Älkää moittiko vartijoita", sanoi hän, "sillä minä en
ole ihminen. Minä olen tarmangani. Jokainen mangani, jos hän haluaisi,
voisi miltei mielensä mukaan tulla leiriinne, mutta jos ne olisivat
teillä vartijoina, ei kukaan heidän tietämättään pääsisi sisään."
"Mitä ovat manganit?" kysyi eversti. "Ehkä voisimme värvätä heistä
joukon."