ilmaantuikin majuria kutsumaan lähetetty adjutantti seurassaan
keskikokoinen upseeri, jolla oli yrmeät kasvot ja niissä ylöspäin
taivutetut viikset. Tulija astui pöydän luo, pysähtyi ja teki kunniaa.
Kenraali vastasi tervehdykseen ja kääntyi sitten neidon puoleen.
"Neiti Kircher", sanoi hän, "sallikaa minun esitellä majuri
Schneider..."
Tarzan ei odottanut jatkoa. Asettaen kätensä ikkunalaudalle hän
loikkasi huoneeseen keskelle keisarin hämmästyneitä upseereita. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli pöydän luona ja pyyhkäisi kädellään lampun suoraan
kenraalin syliin. Koettaen välttää kärventymistä tämä kaatui taaksepäin
lattialle tuolineen kaikkineen. Kaksi adjutanttia syöksyi apinamiehen
kimppuun, joka tarttui ensimmäiseen ja heittää hujahutti hänet toista
kohti. Tyttö oli hypähtänyt tuoliltaan ja puristautui seinää vasten.
Muut upseerit huusivat vartiostoa ja apua. Tarzan halusi päästä käsiksi
vain yhteen, jota ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään. Vapauduttuaan
hyökkääjistä vähäksi aikaa hän tarttui majuri Schneideriin, heitti
hänet olkapäilleen ja katosi ikkunasta niin nopeaan, että hämmästyneet
läsnäolijat tuskin tajusivat mitä oli tapahtunut.
Yksi ainoa silmäys näytti että vartijan paikka yhä oli tyhjä, ja hetkeä
myöhemmin hän taakkoineen oli erään heinäkasan varjossa. Majuri
Schneider ei ollut päästänyt yhtään ääntä siitä yksinkertaisesta syystä
että kurkkunsa oli lujissa pinteissä. Nyt Tarzan hellitti otettaan niin
paljon, että mies sai vetäistä henkeään. "Jos äännähdät, niin tukin
taas kurkkusi", sanoi hän. Varovasti ja loppumattoman kärsivällisesti
vältettyään kaikki vaarat Tarzan kulki viimeisen vartioston ohi.
Pakottaen vankinsa kulkemaan edellään hän yhä samosi länteen päin,
kunnes myöhään illalla kulki rautatien poikki, jolloin alkoi tuntea
olevansa melkein turvassa ilmitulemiselta. Saksalainen oli kironnut,
mutissut itsekseen, uhkaillut ja kysellyt, mutta hänen saamansa ainoa
vastaus oli uusi pistos Tarzanin terävästä sotakeihäästä.
Tarzan ei tähän mennessä vielä ollut ajatellut koston yksityiskohtia.
Nyt hän alkoi miettiä rangaistuskeinoa. Vain yksi asia oli varma -- sen
piti päättyä kuolemaan. Kuten kaikilla urhoollisilla miehillä ja
uskaliailla pedoilla ei Tarzanilla ollut mitään taipumuksia
kiduttamiseen, mutta tämä tapaus oli ainutlaatuinen hänen elämässään.
Perinnäinen oikeustajunta vaati silmän silmästä, ja hänen valansa vaati
enemmänkin. Totta tosiaan, tuon olion piti kärsiä samoin kuin se oli
Tarzanin vimmastuneen käsityksen mukaan antanut Jane Claytonin kärsiä.
Tarzan ei voinut toivoakaan tuottavansa miehelle yhtä suuria
kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut, sillä ruumiillinen tuska ei
milloinkaan vedä vertoja sielullisen kidutuksen piinalle.
Koko pitkän yön apinamies ajaa hoputti lopen väsynyttä ja nyt toden
teolla pelkäävää majuria. Vangitsijan yrmeä vaikeneminen kävi hänen
hermoilleen, jospa hän vain puhuisi jotakin! Yhä uudestaan Schneider
koetti pakottaa tai houkutella edes yhden sanan häneltä, mutta tulos
oli aina sama -- äänettömyys sekä vihainen tuskaisa pisto keihään
kärjestä. Schneider vuoti verta, ja joka jäsen oli arka ja kipeä. Hän
oli niin viimeisillään uupumuksesta, että hoiperteli joka askeleella ja
usein kaatui tuon hirveän ja mistään piittaamattoman keihään
pakottaessa hänet heti taas nousemaan.
Vasta aamulla sai Tarzan päätöksensä tehtyä, ja se tuli hänelle kuin
innoitus ylhäältä. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen, ja hän etsi
heti sopivan lepopaikan, sillä hän tahtoi, että vankinsa olisi
valmistunut kohtaloaan vastaanottamaan. Edessä oli puro, jonka yli
Tarzan oli kulkenut edellisenä päivänä. Hän tiesi, missä siinä oli
juomispaikka, jossa siis myös todennäköisesti oli helppo saalis
saatavissa. Käden liikkeellä varoittaen majuria olemaan aivan vaiti hän
suuntasi matkan ääneti purolle. Polulla hän näki muutamia peuroja,
jotka juuri olivat lähtemäisillään vedestä. Hän työnsi Schneiderin
polun toisella puolella olevaan pensaikkoon ja kyykistyi itse hänen
viereensä odottamaan. Majuri katseli äänetöntä jättiläistä
hämmästynein, pelokkain silmin. Juuri sarastavassa valossa hän ensi
kerran saattoi hyvin tarkastella vangitsijaansa ja vaikka hän oli jo
aikaisemmin tuntenut ihmetystä ja kammoa, eivät nuo tunteet olleet
mitään verrattuina hänen nyt kokemaansa.
Kuka ja mikä oli tuo alaston valkoinen villi? Hän oli kuullut hänen
puhuvan vain kerran -- hänen varoittaessaan häntä olemaan ääneti -- ja
silloin hän oli puhunut erinomaista saksaa ja äänessä oli ollut
sivistyksen hienostama sointu. Hän katseli häneen kuin sammakko
käärmeeseen, joka on nielemäisillään sen. Hän näki nuo sirot jäsenet ja
sopusuhtaisen ruumiin liikkumattomana kuin marmoripatsaan Tarzanin
kyräillessä uhkean lehvistön peitossa. Ei värähtänyt yksikään lihas
eikä hermo. Hän näki peurojen pahaa aavistamatta tulevan verkalleen
polkua tuulen yläpuolelta. Hän näki erään uroksen menevän ohi -- vanhan
peuran -- ja sitten nuoren ja rehevän tulevan väijyksissä olevaa
jättiläistä vastaan. Samassa Schneiderin silmät pullistuivat ja kauhun
huuto oli vähällä päästä hänen huuliltaan, kun näki ketterän pedon
sivultaan loikkaavan suoraa päätä nuoren peuran niskaan ja kuuli noilta
ihmishuulilta villipedon metsästyskarjahduksen. Eläin kaatui, ja Tarzan
vankineen sai lihaa. Apinamies söi omansa raakana, mutta salli
saksalaisen tehdä tulen ja keittää omansa. Molemmat makailivat myöhään
iltapuoleen ja lähtivät sitten taas matkaan, joka pelotti Schneideriä,
hän kun ei tietänyt sen määrästä. Epätietoisuus ahdisti häntä toisinaan
siihen määrin, että hän ihan pyyteli Tarzanilta selitystä seikkailuun,
mutta ääneti apinamies yhä samosi ja heti hoputti häntä, kun hän
vähänkin viivästeli.
Oli jo kolmannen vuorokauden puolipäivä, kun he vihdoin pääsivät
perille määräpaikkaan. Kiivettyään jyrkkää kalliota ja käveltyään vähän
matkaa he pysähtyivät äkkijyrkän reunalle, ja Schneider katsahti alas
ahtaaseen rotkoon, jossa kasvoi yksi ainoa puu pienen puron rannalla ja
jossa harvaa ruohoa pisti esiin kivikatteisesta maasta. Tarzan viittasi
häntä laskeutumaan reunan yli, mutta saksalainen peräytyi. Silloin
apinamies tarttui häneen ja työnsi hänet yrmeästi kohti reunaa. "Lähde
laskeutumaan", sanoi hän. Tämä oli toinen kerta, jolloin hän oli
puhunut kolmen päivän aikana, ja ehkäpä juuri tämä pahaenteinen
vaikeneminen oli synnyttänyt majurissa enemmän pelkoa kuin
keihäänkärki, niin alati valmis kuin se olikin.
Schneider katseli kauhistuen yli kallionpartaan, mutta oli kuitenkin jo
yrittämäisillään, kun Tarzan pidätti hänet. "Minä olen loordi
Greystoke", sanoi hän. "Se oli minun vaimoni, jonka sinä murhasit
wazirien alueella. Nyt ymmärrät, miksi sieppasin sinut kiinni. Ala
laskeutua."
Saksalainen loi häneen ylpeän loukkaantuneen silmäyksen. "Minä en ole
surmannut vaimoanne", huudahti hän. "En tiedä mitään koko
tapauksesta..."
"Ala laskeutua!" kivahti Tarzan kohottaen keihäänkärkeä. Hän uskoi
miehen valehtelevan eikä sitä ihmetellyt. Schneider tahtoi selitellä.
Apinamies pisti häntä keihäällä, jolloin upseeri ryömi yli reunan ja
aloitti vaarallisen laskeutumisen.
Tarzan seurasi ja avusti häntä yli pahimpien paikkojen, kunnes vihdoin
olivat vain joidenkuiden jalkojen päässä rotkon pohjasta.
"Nyt ole hiljaa", varoitti apinamies. Hän osoitti sisäänkäytävää, joka
näytti vievän rotkon etäisessä nurkassa olevaan luolaan. "Tuolla on
nälkäinen leijona. Jos voit päästä puuhun, ennenkuin se saa sinut
kiinni, niin edessäsi on useita päiviä, jolloin saat nauttia elämästä;
mutta sitten kun olet käynyt liian heikoksi pysyäksesi puussa, saa
Numa, ihmissyöjä, sinusta viimeisen ateriansa." Hän työnsi Schneiderin
viimeiseltä jalansijalta maahan. "Nyt ala juosta", sanoi hän.
Karaisten luontonsa saksalainen lähti juoksemaan kohti puuta. Hän oli
pian saavuttamaisillaan sen, kun hirveä karjahdus kuului luolan suulta
ja miltei samalla kovin laihtunut, nälästä villiintynyt leijona
loikkasi luolasta päivänvaloon. Schneiderilla oli vain muutamia metrejä
jälellä, kun leijona pyyhälsi yli kentän hänen kimppuunsa, Tarzanin
heikko hymyn väre huulilla katsellessa kilpajuoksua. Schneider voitti
hädin tuskin ja kiivetessään kalliota ylös Tarzan kuuli pettyneen
leijonan karjahduksia ja ihmisen kiivaasti syyttäviä vastalauseita.
Jyrkänteen reunalla apinamies kääntyi ja katsasti takaisin rotkoon.
Ylhäällä puussa saksalainen oli tarrautunut kiinni oksaan, jolle oli
päässyt. Alhaalla oli Numa -- odottaen. Apinamies kohotti kasvonsa
Kudun, auringon, puoleen ja hänen voimakkaasta rinnastaan nousi
jättiläisapinain villi voiton karjahdus.
KOLMAS LUKU
Saksalaisten rintamalla
Tarzan ei ollut vielä täysin kostanut. Ollessaan saksalaisten leirissä
Pare-vuorilla, jotka ovat vähän itään Saksan Itä-Afrikan ja Englannin
Itä-Afrikan välisestä rajasta, hän oli kuullut tarpeeksi käsittääkseen,
että englantilaisille sota kävi sangen onnettomasti. Ensin hän ei tästä
ollut paljoakaan välittänyt, sillä hänen vaimonsa kuoltua se ainoa
vahva side, joka yhdisti hänet sivistysmaailmaan, oli katkennut ja hän
oli mielessään julistautunut irti koko ihmissuvusta, pitämättä itseään
enää ihmisenä, vaan apinana.
Suoritettuaan tilinsä Schneiderin kanssa niin tyydyttävästi kuin
suinkin kykeni, hän kiersi Kilimandzharon ja metsästeli vuorista
mahtavimman pohjoisilla liepeillä, sillä hän oli huomannut, että
armeijoiden lähettyvillä ei ollut mitään riistaa. Jonkun verran
mielihyvää hänelle tuotti tavan takaa ajatuksissaan loihtia esiin kuva
majurista, jonka oli jättänyt yksinäiseen puuhun korkeaseinäiseen
rotkoon nälkiintyneen leijonan luo. Hän saattoi kuvailla miehen tuskaa,
kun hän heikkoni nälästä ja piinaavasta janosta ja samalla tiesi
aikaisemmin tai myöhemmin nääntyneenä putoavansa maahan, jossa odotti
luurangonlaiha ihmissyöjäpeto. Tarzan mietti, olisiko Schneiderillä
uskallusta käydä hakemaan vettä purosta, jos Numa jättäisi rotkon ja
menisi luolaansa. Sitten hän kuvaili villiä kilpajuoksua takaisin
puuhun, kun leijona hyökkäisi sieltä saaliinsa kimppuun, kuten se
varmaan tekisi, sillä soturi ei kuitenkaan pääsisi purolle
synnyttämättä ainakin vähän ääntä, joka heti herättäisi Numan huomion.
Mutta tämäkin huvi kalpeni, ja apinamies huomasi yhä enemmän alkavansa
ajatella kaikenlaisissa raskaissa vastoinkäymisissä taistelevia
englantilaisia. Nuo ajatukset saattoivat hänet painamaan päänsä alas ja
murahtelemaan, ja koko seikka kiusasi häntä paljonkin, sillä hänestä
oli sittenkin vaikea unohtaa olevansa englantilainen, vaikka tahtoikin
olla vain apina. Ja lopuksi hän ei enää voinut sietää ajatusta, että
englantilaiset olivat vaarassa hänen turvassa metsästellessään lyhyen
jalkamatkan päässä.
Tehtyään päätöksensä hän lähti saksalaisten leirille päin. Hänellä ei
ollut päässään mitään hyvin harkittua suunnitelmaa, hän tiesi vain,
että kun kerran olisi sotakentän lähettyvillä, hän keksisi kyllä
keinoja häiritäkseen saksalaisia. Hänen tiensä kulki rotkon ohi, jonne
oli jättänyt Schneiderin, ja luonnollisen uteliaisuuden houkuttelemana
hän kapusi kalliolle ja astui rotkon partaalle. Puu oli tyhjä eikä
Numa-leijonastakaan ollut merkkiäkään. Hän otti maasta kiven ja heitti
sen rotkoon, missä se vieri aivan luolan suulle. Heti leijona ilmaantui
aukkoon. Mutta kuinka toiselta näyttikään tämä verrattuna siihen isoon
kiiltäväkarvaiseen petoon, jonka Tarzan pari viikkoa sitten oli sinne
teljennyt. Nyt se oli kurja ja laihtunut ja hoippui kävellessään.
"Missä on saksalainen?" huusi Tarzan. "Oliko hän hyvää syömistä vai
luukasa puusta pudotessaan? Et suinkaan päästänyt häntä karkuun?"
Numa murisi. "Näytät nälkäiseltä, Numa", jatkoi apinamies. "Varmaan
olet ollut tuhon partaalla, kun olet syönyt kaiken ruohon
asuinpaikaltasi, vieläpä kuorenkin puusta niin pitkälle kuin olet
ulottunut."
Hetkeä myöhemmin hän äkkiä yllätti puun alla nukkuvan Bara-kauriin ja
nälkäisenä tappoi sen nopeasti ja kyykistyi syömään. Hänen kalutessaan
viimeistä palaa kädessään olevasta luusta hänen herkkä korvansa kuuli
salavihkaista tassutusta selkänsä takaa, ja sinnepäin kääntyessään hän
näki Dango-hyenan hiipivän kimppuunsa. Murahtaen apinamies otti
pudonneen oksan maasta ja heitti sen kohti luihua petoa. "Laputa
tiehesi, raatojen syöjä!" huusi hän; mutta se kun oli nälkäinen sekä
iso ja voimakas, ärisi se vain ja kaarteli häntä ikäänkuin etsien
sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Apinain Tarzan tunsi Dangon jopa
paremmin kuin tämä itse. Hän tiesi että tuo nälän villiinnyttämä eläin
kokosi rohkeuttaan tehdäkseen hyökkäyksen ja että se oli luultavasti
tottunut ihmisiin, josta syystä se ei häntä kovinkaan pelännyt, ja
niinpä hän siis otti esiin raskaan keihäänsä ja pani sen viereensä,
koko ajan jatkaen syöntiään ja pitäen tiukasti silmällä hyenaa.
Hän ei tuntenut mitään pelkoa, sillä pitkäaikainen tottumus tämän
villin maailman vaaroihin oli hänet niin parkinnut, että hän tasaisin
mielin otti vastaan mitä tahansa kuin jokapäiväisen tapahtuman, aivan
samoin kuin te alistutte niihin tiettyihin mutta silti yhtä tuhoaviin
vaaroihin, joita kohtaatte niin maaseudulla kuin väkirikkaissa
kaupunkipaikoissa. Ollen viidakon kasvattama hän oli valmis suojelemaan
saalistaan kaikilta tunkeilijoilta, kunhan vain siinä ei pannut liikaa
alttiiksi. Suotuisien olosuhteitten vallitessa Tarzan saattoi vastustaa
itse Numaa, ja jos hänen oli pakko etsiä turvaa paosta, teki hän sen
tuntematta mitään häpeää. Ei yksikään urheampi ja samalla viisaampi
olento ollut kierrellyt noita kesyttömiä aarniomaita, ja juuri
urheutensa ja viisautensa vuoksi hänen oli ollut mahdollista säilyä
elossa.
Dango olisi hyökännyt pikemminkin, mutta siitä sitä estivät apinamiehen
murahdukset, jotka ihmiskurkusta tulleina synnyttivät hämminkiä ja
pelkoa hyenan sydämessä. Peto oli ahdistanut naisia ja lapsia
alkuasukasten pelloilla ja öisin pelottanut heidän nuotiolla olevia
miehiään, mutta se ei milloinkaan ollut nähnyt ihmisolentoa, jonka ääni
muistutti enemmän vihaisen Numan kuin pelkäävän ihmisen ääntä.
Lopetettuaan ateriansa Tarzan oli nousemaisillaan ja heittämäisillään
Dangoa puhtaaksi kalutulla luulla ja aikoipa hän vielä lisäksi jättää
tälle loput saaliistansa, kun äkkinäinen ajatus saikin hänet heittämään
kauriinruhon selkäänsä ja lähtemään rotkolle päin. Muutamia metrejä
Dango seurasi häntä muristen, mutta huomattuaan, ettei saisi
herkullista lihaa edes maistaakaan, se heitti kaiken varovaisuuden ja
hyökkäsi. Ikäänkuin olisi saanut luonnolta silmät niskaansakin Tarzan
heti aisti uhkaavan vaaran ja heittäen Baran maahan kääntyi Dangoa
kohti keihäs koholla. Kauas taakse jännittyi oikea käsi ja syöksähti
sitten salamannopeasti eteenpäin hänen jättiläislihastensa ja koko
teräksisen ruumiinsa antaessa pontta heitolle. Keihäs irroittui kädestä
oikealla hetkellä ja lensi suoraan kohti Dangoa, jonka niskakuoppaan se
iskeytyi lävistäen koko ruumiin.
Vedettyään keihäänvarren hyenasta Tarzan heitti molemmat ruhot
selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa rotkolle. Siellä alhaalla makasi
Numa yksinäisen puunsa varjossa. Apinamiehen huudon herättämänä se
vaivalloisesti nousi jaloillaan ja heikkoudestaan huolimatta se murisi,
jopa yritti karjahtaakin nähdessään vihollisensa. Tarzan laski molemmat
ruhot liukumaan yli kallion reunan. "Syö, Numa!" huusi hän. "Voi
sattua, että tarvitsen sinua taas." Hän näki ruuan hajusta uuteen eloon
heränneen leijonan loikkaavan kauriinruhon kimppuun, ja sinne hän jätti
sen repelemään lihaa ja sullomaan sitä suurin palasin kauan nälkää
nähneeseen mahaan.
Seuraavana päivänä Tarzan saapui saksalaisten rintaman tienoille.
Metsäiseltä kallionkielekkeeltä hän katseli vihollisten vasenta
sivustaa ja taempana olevaa englantilaisten rintamaosaa. Paikaltaan hän
sai taistelutantereesta hyvän yleiskäsityksen, ja hänen tarkka silmänsä
keksi monta yksityiskohtaa, jotka huonompiaistiselta mieheltä olisivat
jääneet huomaamatta. Niinpä hän huomasi konekiväärien sijoituksia,
jotka taitavasti oli salattu englantilaisilta, sekä vakoiluasemia,
joita oli asetettu "ei kenenkään maalle" rintamien väliin.
Hänen tarkkaavan katseensa tutkiessa toista mielenkiintoista paikkaa
toisensa jälkeen kuului alhaalta mäenrinteeltä kaiken kanuunanjyrinän
ja kiväärien rätinän joukosta yksinäisen pyssyn pamahdus. Heti hänen
huomionsa kohdistui paikkaan, jossa hän tiesi sala-ampujan olevan
kätkössä. Kärsivällisesti hän odotti seuraavaa laukausta saadakseen
varmemmin tietää ampujan paikan, ja kun se tuli, lähti hän alas jyrkkää
mäenrinnettä hiipien salaa ja äänettömästi kuin pantteri. Näennäisesti
hän ei tarkastellut mihin astui, mutta milloinkaan ei irtain kivi
lähtenyt vierimään eikä oksa taittunut -- oli kuin hänen jalkansa
olisivat olleet näöllä varustetut.
Sivuutettuaan pensasrykelmän ja tultuaan matalan kallion reunalle hän
äkkiä näki noin viisitoista jalkaa alapuolellaan saksalaisen soturin
makaavan pitkällään irtokivien ja lehvien suojassa, jotka kätkivät
hänet englantilaisten silmiltä. Miehen täytyi olla erinomainen ampuja,
sillä hän oli koko kaukana saksalaisten rintaman takana, josta ampui
yli toveriensa päiden. Hänen voimakas kiväärinsä oli kiikarilla
varustettu ja itsellään hänellä myös oli kaukoputki, jota hän juuri
paraikaa käytteli joko saadakseen selville viime laukauksensa tuloksen
tai löytääksensä uuden maalin. Tarzan katsahti nopeasti sitä
englantilaisten rintaman osaa, jota saksalainen näytti tutkistelevan,
ja hänen tarkka katseensa keksi monta erinomaista maalia näin korkealle
yli juoksuhautojen asetetulle kiväärille.
Ilmeisesti huomioihinsa tyytyväisenä saksalainen pani syrjään
kaukoputkensa ja asetettuaan kiväärinsä perän olkaansa vasten tähtäsi
tarkasti. Samassa hänen yläpuolellansa olevalta kalliolta juoksi esiin
ruskea ruumis. Ei mitään ääntä kuulunut, ja epäiltävää on, tiesikö
saksalainen edes, mikä olio hänen kimppuunsa hyökkäsi, sillä niin
nopeasti apinamies kiersi jäntevät sormensa hänen karvaisen kurkkunsa
ympäri. Hetkisen kesti turhaa vastustusta, jota seurasi äkkinäinen
herpaantuminen -- sala-ampuja oli kuollut.
Maaten kallioiden ja pensaiden suojassa Tarzan katseli eteensä leviävää
kenttää. Lähinnä olivat saksalaisten juoksuhaudat. Hän saattoi nähdä
upseerien ja miesten liikuskelevan niissä, ja melkein hänen edessään
hyvin kätketty konekivääri syöksi kuuliaan vinosti yli rintamain
välisen alan iskien englantilaisia sellaiselta suunnalta, että heidän
oli vaikea päästä perille sen sijoituksesta.
Tarzan katseli ajatuksissaan, samalla sormiellen kuolleen saksalaisen
kivääriä. Äkkiä hän ryhtyi tutkimaan kojeen koneistoa. Katsahdettuaan
taas saksalaisten juoksuhautoja hän muutti tähtäimen, asetti kiväärin
olkaansa vastaan ja tähtäsi. Tarzan oli oiva ampuja. Sivistyneitten
ystäviensä kanssa hän oli metsästellyt käyttäen ampuma-aseita ja
vaikkei hän koskaan ollut tappanut, paitsi itsepuolustuksessa ja
saadakseen ruokaa, oli hän huvitellut ammuskelemalla ilmaan heitettyjä
elottomia esineitä ja siten perehtynyt ampuma-aseiden käyttöön itse
sitä edes huomaamatta. Nyt hän metsästäisi. Hänen sormensa kosketti
liipasinta, kivääri teki tehtävänsä ja saksalainen sotilas kaatui
kojeensa ääreen. Kolmessa minuutissa Tarzan selvisi sen kiväärin
miehistä. Sitten hän kaatoi eräästä syvennyksestä nousevan upseerin ja
kolme hänen miestänsä. Tarzan varoi jättämästä näiden ammuttujen
lähelle ketään, joka voisi kysellä, kuinka saksalaiset saattoivat tulla
ammutuiksi omissa juoksuhaudoissaan, vaikka ne olivat täysin piilossa
vihollisilta.
Uudestaan järjestettyään tähtäimen hän ryhtyi pitkältä matkalta
ampumaan kaukana oikealla puolellaan olevaa konekivääri-osastoa, jonka
hän hävitti viimeiseen mieheen. Näin oli kaksi konekivääriä saatu
vaikenemaan. Hän näki miehiä juoksevan haudoissa ja ampui useita
heistä. Nyt saksalaiset huomasivat jotakin olevan hullusti -- että joku
taitava sala-ampuja oli löytänyt edullisen paikan, josta saattoi
selvään nähdä tähän osaan juoksuhautoja. Ensin he koettivat etsiä hänen
asemaansa rintamien välistä, mutta kun rintavarustuksen yli
periskoopilla tähystelevää upseeria iski takaapäin kuula, joka pään
lävistettyään putosi juoksuhaudan pohjalle, huomasivat he, että
etsittävä oli pikemminkin rintaman takana kuin sen edessä.
Eräs sotilas otti maasta kuulan, joka oli tappanut upseerin, ja silloin
vasta tässä ampumahaudassa alkoi todellinen kiihtymys, sillä kuula oli
ilmeisesti saksalaista tekoa. Kiiveten yli selkävaruksen sanansaattajat
kiirehtivät edes takaisin, ja äkkiä periskoopit suunnattiin yli oman
rintaman ja tarkat silmät etsivät kavaltajaa. Ei viipynyt kauan,
ennenkuin sala-ampuja keksittiin, ja Tarzan näki konekiväärin
suuntautuvan itseään kohti. Mutta ennenkuin se saatiin toimimaan, oli
sen miehistö kuoleman oma. Toiset miehet täyttivät kaatuneitten paikat,
ja samaan aikaan käännettiin kaksi muuta konetta häntä vastaan ja
pantiin käyntiin.
Huomaten, että leikki oli lopetettava, Tarzan ampui
jäähyväislaukauksen, jätti kojeensa ja hävisi mäille. Monen minuutin
aikana hän kuuli konekiväärien rätisevän ja ampuvan paikalle, jonka
juuri oli jättänyt.
"Nyt olen kostanut Wasimbun ja hänen toverinsa", hän ajatteli, "mutta
Janea en saa milloinkaan kostetuksi -- en milloinkaan."
Pimeän tultua hän kiersi molempien armeijain sivustat ja sivuutettuaan
englantilaisten vahdit tuli näiden rintamalle. Ei kukaan nähnyt hänen
tuloaan. Ei kukaan tietänyt hänen olevan siellä.
Toisen Rhodesian rykmentin päämaja oli kyllin kaukana rintaman takana
ollakseen verrattain turvassa vihollisilta. Valoakin sai olla, ja
eversti Capell istui puhellen upseeriensa kanssa kenttäpöydän ääressä,
jolle oli levitetty sotakartta. Iso puu levitti oksiaan heidän yllään
ja pöydällä tuikutti himmeä lyhty pienen nuotion palaessa lähellä
maassa. Vihollisella ei ollut lentokoneita eivätkä muunlaiset
vakoilijat olisi voineet nähdä näitä valoja saksalaisten rintamalta
asti.
Upseerit keskustelivat vihollisen suuremmasta lukumäärästä ja olivat
yksimielisiä siitä, etteivät englantilaiset kyenneet muuhun kuin
pitämään hallussaan nykyisen asemansa. He eivät voineet edetä. Jo nyt
he olivat joka hyökkäyksessä kärsineet vaikeita tappioita ja
ylivoimaisen vihollisen pakottamana heidän oli aina pitänyt peräytyä.
Saksalaisilla oli sitäpaitsi kätkössäkin olevia konekivääreitä, jotka
melko lailla huolestuttivat everstiä. Se ilmeni siitä, että hän
keskustelun kuluessa usein palasi niihin.
"Jokin sai ne vaikenemaan hetkeksi tänään iltapäivällä", sanoi eräs
nuoremmista upseereista. "Olin vahdissa tuohon aikaan enkä päässyt
selville mitä vehkeitä siellä oli, mutta näytti kuin olisi paholainen
päässyt irti heidän vasemmalla olevissa juoksuhaudoissaan. Yhteen
aikaan olisin voinut vannoa, että heidän kimppuunsa hyökättiin
takaapäin -- ilmoitin teille siitä, eversti, muistattehan? -- sillä
kuulat rakeilivat kohti heidän takanaan olevaa rinnettä. Saatoin nähdä
mullan pölyävän. En tiedä, mitä se olisi voinut olla."