TALTTUMATON TARZAN
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä ("Tarzan the Untamed") suomentanut
Lauri Karila
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.
SISÄLLYS:
I. Sodan pakkotilanteita
II. Leijonan luola
III. Saksalaisten rintamalla
IV. Kun leijona aterioi
V. Kultainen medaljonki
VI. Kosto
VII. Veren teho
VIII. Tarzan ja isot apinat
IX. Pilvistä pudonnut
X. Villien vallassa
XI. Lentokone löytyy
ENSIMMÄINEN LUKU
Sodan pakkotilanteita
Hauptmann Fritz Schneider laahusti väsyneesti pimeän metsän synkässä
pilarikossa. Hiki pisaroi pitkin hänen pallonpyöreätä päätänsä ja
helmeili poskilla ja leveällä niskalla. Hänen luutnanttinsa marssi
hänen vierellään, kun taas aliluutnantti von Goss johti jälkijoukkoa;
mukanaan kourallinen väsyneitä, perin uupuneita askareja hän saatteli
kantajia, joita mustat soturit valkoisten päällikköjensä esimerkkiä
noudattaen hoputtivat jokseenkin kovakouraisesti.
Kun hauptmann Schneiderin ylettyvillä ei ollut yhtään kantajaa, purki
hän äkäänsä lähinnä olevia askareja vastaan, kuitenkin jonkun verran
varovasti, sillä miehillä oli panostetut kiväärit -- ja nuo kolme
valkoista miestä olivat yksin heidän kanssaan Afrikan sydämessä.
Hauptmannin edellä marssi puoli hänen komppaniaansa, hänen takanaan
taas toinen puoli. Jonon etunenässä hoippui kaksi alastonta, toisiinsa
kaulatammella kytkettyä alkuasukasta, joiden tehtävänä oli opastaa
retkikuntaa, tahtoivatpa he sitä tai eivät, sillä tämä kaikki tapahtui
vastapuhjenneen suursodan pakkotilassa syksyllä 1914. Oppaat olivat
vieneet sotilasosaston harhaan, aarniometsän loputtomiin sokkeloihin,
ja piti koettaa kovuudella herättää heidän harrastustaan tai taltuttaa
mahdollista juonitteluaan, jos sitä oli vastoinkäymisen syynä. Toivoen
ehkä sattuman ohjaavan oikealle tolalle oppaat väittivätkin tuntevansa
seudun ja niin he yhä johtivat joukkoa pitkin synkän metsän
mutkittelevaa riistapolkua, jonka viidakon villit asujamet olivat
lukemattomien sukupolvien aikana polkeneet syväksi ja kuoppaiseksi.
Tätä tietä Tantor-elefantti matkasi piehtaroimistantereeltaan
kaukaiselle vesipaikalleen. Täällä Buto, sarvikuono, uinaili huoletonna
yksinäisessä majesteettiudessaan ja täällä öisin isot kissansukuiset
pedot tassuttivat pehmeillä käpälillään kaikkea kaartavan tiheän
lehväkaton alla kohti lakeata tasankoa, missä sijaitsivat heidän
anteliaimmat metsästysalueensa.
Tämä tasanko se äkkiä ja odottamatta avautuikin heidän eteensä, jolloin
oppaiden alakuloiset sydämet alkoivat sykkiä uutta toivoa. Täällä
kapteenikin päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä monipäiväisen
tarpomisen jälkeen noissa miltei läpipääsemättömissä tiheiköissä?avara
ruohoaavikko siellä täällä piipoittavine puistikkoineen ja kaukaa
häämöittävine mutkittelevine vihreine pensaikkoineen, joka tiesi siellä
virtaavaa jokea, tuntui eurooppalaiselle todelliselta taivaalta.
Kapteeni hymyili hyvillään, lausui toivorikkaan sanan luutnantilleen ja
alkoi sitten tutkia tasankoa kenttäkiikarillaan. Edes ja takaisin se
pyyhkäisi pitkin tuota aaltoilevaa maata, kunnes vihdoin pysähtyi
miltei maiseman keskikohtaan lähelle joen vihreäreunaisia rantoja.
"Onni on puolellamme", sanoi Schneider seuralaisilleen. "Näettekö?"
Luutnantti, joka myös tutkisteli omalla kiikarillaan, kohdisti sen
samaan paikkaan, joka oli kiinnittänyt hänen päällikkönsä huomion.
"Näen", sanoi hän. "Siellä on englantilainen farmi. Sen täytyy olla
Greystoken, sillä mitään muuta ei ole tässä osassa Englannin
Itä-Afrikkaa. Osuipa tosiaan hyvin, herra kapteeni."
"Pääsemme engelsmannin kimppuun aikoja ennenkuin hän on saanut tietää
maansa olevan sodassa meidän kanssamme", vastasi Schneider. "Kokekoon
hän ensin Saksan rautakättä."
"Toivottavasti hän on kotona", sanoi luutnantti, "niin että saamme
viedä hänet mukanamme, kun ilmoittaudumme Krautille Nairobissa. Herra
kapteeni Fritz Schneiderille käy todella hyvin, jos hän tuo muassaan
sotavankina kuuluisan Apinain Tarzanin."
Schneider hymyili ja pullisti rintaansa. "Oikeassa olette, ystäväni",
sanoi hän, "hyvin käy meille molemmille, mutta minun on matkattava
pitkälti, saavuttaakseni kenraali Krautin, ennenkuin hän ehtii
Mombasaan. Engelsmannit ovat viilettämässä aika vauhtia Intian
valtamerelle."
Mieleltään virkeämpänä tuo pieni joukko lähti yli tasangon kohti
huolellisesti rakennettuja ja hyvin hoidettuja loordi Greystoken
farmirakennuksia. Mutta heitä odotti kuitenkin pettymys, sillä ei
Tarzan eikä hänen poikansakaan ollut kotona.
Lady Jane, joka ei mitään tietänyt Englannin ja Saksan välisestä
sotatilasta, toivotti mitä ystävällisimmin upseerit tervetulleiksi ja
uskottunsa Wazirin kautta antoi määräyksen valmistaa pidot vihollisen
mustille sotureille.
* * * * *
Ollen kaukana idässä oli Apinain Tarzan lähtenyt nopeasti kohti
farmiansa.
Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut,
ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan
hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet
turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia
sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden
ja karaistujen metsänkävijäin kulku.
Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja
sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen
tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli
muuttunut alastomaksi apinamieheksi.
Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo
yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena,
vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla
ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella.
Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti
ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi
aavat tasankopaikat -- se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa
tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin.
Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki
hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt
suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki.
Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet
silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain
Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia
olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai
lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin
lehvälinnoihin.
Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen,
räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä
äkätessään vanhan vihollisensa hajun.
Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen
läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen
pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut
hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut
Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas
tiesi hänen ohikulustaan.
Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa,
kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka
voimakkaat tahansa hänen lihaksensa -- hän oli kuitenkin kuolevainen.
Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan
sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui,
ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat
kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien
väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen
puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen
määränpäänsä.
Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja
ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi
kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat
tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin
kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan.
Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä
taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty,
seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden.
Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa
jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat
eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta
puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt,
ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään
mitään.
Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen,
sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen
aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain
Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui
talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen
eteensä.
Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus.
Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat
sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset
majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä
kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten
kuolleitten ruumiiden yllä.
Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen
kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon.
Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven
hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen
Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli
ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana.
Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan
ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja
ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen
ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen
mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken
kolmen uskollisen palvelijan ruumiit.
Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin
Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää
hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla.
Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen
kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin.
Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti
mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja
astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä
kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja
jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja
seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi
eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut
elämää, nuoruutta ja rakkautta.
Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa
yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien
aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan
tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen
käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän
sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset
syvyydet.
Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama
sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon
suorittajat.
Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei
olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan
vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui.
Äänetönnä, hellävaroen ja hartaana hän hautasi ruusutarhaan, joka
kerran oli ollut Jane Daytonin ylpeys ja ilo, tuon muuttuneen
ruumisparan ja sen viereen rotevat mustat soturit, jotka niin turhaan
olivat henkensä uhranneet taloa suojellessaan.
Talon toiselta puolen Tarzan löysi äsken tehtyjä hautoja ja niistä hän
etsi lopullista todistetta siihen, kutka olivat hänen poissaollessaan
ryhtyneet tähän silmittömään taistelunujakkaan, luultavasti jonkun
hyväätarkoittavan mustan harkitsemattomasta laukauksesta syntyneeseen.
Hän kaivoi esiin noin kymmenen saksalaisen askarin ruumiit, joiden
univormuissa huomasi sen komppanian ja rykmentin merkit, joihin he
olivat kuuluneet. Tämä riitti apinamiehelle.
Hän palasi vielä ruusutarhaan ja meni kuolleittensa haudalle, jossa
kumartunein päin jätti heille viimeiset äänettömät jäähyväiset.
Auringon hitaasti laskiessa lännen huojuvien metsien taa, hän kääntyi
verkalleen tielle, jota pitkin olivat poistuneet hauptmann Fritz
Schneider ja hänen joukkonsa.
Hänen kärsimyksensä oli puhekyvyttömän pedon -- mykkää, sanatonta,
mutta silti yhtä vihlovaa. Ensi huumassa suunnaton suru turrutti hänen
ajatuskykynsä -- kärsimänsä menetys valtasi hänen aivonsa siihen
määrin, että niihin mahtui vain yksi ainoa ajatus: Hän on
kuollut! Kuollut! Kuollut! Yhä uudestaan ja uudestaan tämä lause
yksitoikkoisesti kumisi hänen aivoissaan tuottaen synkkää alati
uudistuvaa tuskaa hänen jalkojensa koneenomaisesti seuratessa polkua ja
hänen alitajuntansa pitäessä joka aistia hereillä viidakon aina
väijyviä vaaroja vastaan.
Asteittain surusta tunkihe esiin toinen tunne ja se niin todellinen ja
kosketeltava, kuin olisi se hänen vierellään kulkeva kumppani. Se oli
Viha, ja se se toi hänelle jonkun verran lohtua ja huojennusta. Kun se
sai hänet vakaasti valtoihinsa, hän pysähtyi, kohotti kasvonsa kohden
Goroa, kuuta, ja vannoi äänettömän kostovalan vihollisille, joiden tulo
oli näin hirveän kehityksen saanut.
Miltei heti tämän jälkeen hän tunsi tyydytystä, sillä missä tätä ennen
tulevaisuus ammotti tyhjyyttään, siellä hän nyt näki mahdollisuuksia,
joiden pohdinta tuotti hänelle ellei onnea niin kuitenkin surun
vaimennusta, sillä olihan hänellä nyt suoritettavana suuri työ, joka
veisi hänen aikansa.
Karistettuaan päältään sivistyksen pinnalliset tunnusmerkit oli Tarzan
myös tunteissaan ja älyssään jälleen tullut villiksi pedoksi,
jollaisena oli kasvanut ja kehittynyt. Milloinkaan ei hänen
sivistyksensä ollut muuta ollut kuin pinnallista kuorta, johon hän oli
mukautunut, syystä että ajatteli siten tuottavansa rakkaalleen enemmän
onnea. Itse asiassa hän oli aina syvästi halveksinut niin sanotun
kulttuurin ulkonaisia tunnusmerkkejä. Sivistys merkitsi Apinain
Tarzanille vapauden kaikinpuolista vähennystä -- toiminnan, ajatuksen,
rakkauden, vihan. Vaatteita hän vieroksui -- noita epämukavia,
ahdistavia kappaleita, jotka johtivat hänen mieleensä elämän, jota hän
oli noiden sivistyneitten olioparkojen nähnyt viettävän Pariisissa ja
Lontoossa. Vaatteet olivat sivistyksen edustaman ulkokultaisuuden
tunnusmerkit -- niiden käyttäjät muka häpesivät sitä, jota ne
peittivät, Jumalan kuvan kaltaiseksi luotua inhimillistä ruumista.
Tarzan tiesi kuinka hupsuilta ja typerän juhlallisilta alemman
luomakunnan jäsenet näyttivät sivistyksen laittamissa verhoissa, sillä
hän oli useissa Euroopan kiertävissä näyttelyissä nähnyt puettuja
eläinparkoja, ja hän tiesi myös, kuinka tuhmilta ihmisetkin niissä
näyttivät, sillä hänen kahtenakymmenenä ensi vuotenaan tapaamansa
ihmiset olivat kaikki olleet alastomia villejä kuten hän itsekin.
Apinamies ihaili hyvälihaksista sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista,
olipa se sitten leijonan, antiloopin tai ihmisen, eikä hän milloinkaan
ollut saattanut ymmärtää, kuinka vaatteita voitiin pitää kauniimpana
kuin puhdasta, kiinteätä, tervettä ihoa tai kuinka takki ja housut
voisivat olla sirommat kuin taipuisan ihon alla sievästi jännittyvien
lihasten hienot viivat.
Sivistyksestä Tarzan oli löytänyt ahneutta, itsekkyyttä ja julmuutta
paljon enemmän kuin mitä tiesi olevan villissä viidakossa, ja vaikka
sivistys olikin antanut hänelle puolison ja useita rakastettuja ja
ihailtavia ystäviä, ei hän silti ollut milloinkaan omannut sitä samoin
kuin te ja minä, jotka tiedämme muusta vähän tai ei mitään. Niinpä hän
siis tunsikin helpotusta nyt lopullisesti luopuessaan siitä ja
kaikesta, mitä se edusti, palaten jälleen viidakkoon ja sen
vaatetukseen: lantioverhoon ja aseisiin.
Hänen isänsä metsästyspuukko riippui hänen vasemmalla kupeellaan, hänen
jousensa ja nuolikotelonsa olivat hänen selässään ja rintansa sekä
toisen olkansa yli hän oli kietonut pitkän ruohoköytensä, jota ilman
hän olisi tuntenut olevansa yhtä alasti kuin te, jos yhtäkkiä
joutuisitte vilkasliikenteiselle kadulle housusillanne. Raskas keihäs,
jota hän toisinaan piteli kädessään toisinaan taas heitti pitkän
nahkahihnan varaan selkäänsä riippumaan, täydensi hänen aseistuksensa
ja varustuksensa. Hän kaipasi kuitenkin timanttikoristeista
medaljonkia, joka sisälsi hänen äitinsä ja isänsä kuvat ja jota hän
aina oli kantanut, kunnes ennen avioliittoaan oli antanut sen Jane
Claytonille ikuisen uskollisuutensa merkiksi. Tämä oli aina siitä
lähtien pitänyt sitä yllään, mutta Tarzan ei ollut löytänyt sitä
häneltä, niin että hänen kostotoimensa nyt koskivat myös tuota
anastettua korua.
Keskiyön seuduilla Tarzan tunsi pitkän matkansa alkavan väsyttää ja
huomasi, että hänenkin lihaksillaan oli rajoituksensa. Takaa-ajossaan
hän ei ollut erikoisesti pitänyt kiirettä, vaan sitä ankarammin
askaroinut ajatuksissaan, kerran lujasti päätettyään vaatia
partioretkeläisiltä enemmän kuin silmän silmästä ja hampaan hampaasta.
Sisäisesti kuten ulkonaisestikin oli hän palautunut pedoksi, joiden
elämässä ajan pituudella tai lyhyydellä ei ole mitään merkitystä.
Villieläin panee merkitystä vain _nykyhetkelle_ ja koska aina on ja
aina tulee olemaan vain nykyhetkeä, on loputtomasti aikaa tehtävien
suoritukselle. Apinamies luonnollisestikin tajusi ajan rajoitukset
jonkun verran paremmin, mutta eläinten tavoin hän liikkui ylevän
mietteliäänä, kun ei mikään tapahtuma saanut häntä nopeaan toimintaan.
Kun hän kerran oli omistanut elämänsä kostolle, tuli tämä
kostoajatuksissa eläminen hänen luonnolliseksi olotilakseen eikä
miksikään satunnaiseksi tapahtumaksi, ja näin ollen hän varasi
tehtävälleen runsaasti aikaa. Ettei hän ollut levännyt jo aikaisemmin,
johtui vain siitä, ettei hän tuntenut mitään väsymystä, hänen mielensä
kun olivat kokonaan vallanneet surun ja koston ajatukset. Mutta
huomattuaan olevansa väsynyt hän nyt etsi viidakon jättipuun, joka jo
aikaisemmin oli suonut hänelle suojaa useampana kuin yhtenä
aarniometsän yönä.
Taivaalla nopeasti purjehtivat tummat pilvet peittivät tavan takaa
Goron, kuun, valoisat kasvot ja varoittivat apinamiestä uhkaavasta
myrskystä. Viidakon syvyyksiin pilvien varjot heittivät niin sakean
pimeyden, että se oli miltei kosketeltavissa -- pimeyden, joka olisi
kauhistanut teitä ja minua, pimennoista kun kuului ajoittain lehtien
kahinaa ja oksien rapinaa, ajoittain taas kaikki vaipui kuolon
hiljaisuuteen, jolloin tylsinkin mielikuvituksessaan näkisi hiipivien
petojen jännittäytyvän kohtalokkaaseen hyökkäykseen. Mutta kaikki tämä
ei Tarzania huolettanut, vaikka hän silti oli alituisesti varuillaan.
Toisinaan hän kevyesti hypähti lehvistön alatasanteelle, kun jokin
sisäinen tunne ilmoitti hänelle Numan väijyvän aivan hänen polullaan,
toisinaan taas juoksi hieman syrjään, kun Buto, sarvikuono, tulla
jyräsi häntä kohden pitkin tuota kapeaa syväkuoppaista polkua, sillä
apinamies vältti turhaa riitaa, niin äkkivalmis kuin olikin kamppailuun
välttämättömyyden siihen vähänkin pakottaessa.
Hänen heilauttaessaan itsensä etsimäänsä puuhun, oli kuu jo peittynyt
raskaisiin pilviin ja puiden latvat huojuivat hurjasti alati yltyvässä
tuulessa, jonka pauhu tukahdutti viidakon muut äänet. Tarzan kiipesi
ylös kohti vankkaa haaraa, jonka varaan hän aikoja sitten oli laittanut
pienen lavan puun oksista. Nyt oli jo aivan pimeä, vieläpä
sysisynkempää kuin aikaisemmin, sillä miltei koko taivas oli paksujen
mustien pilvien peitossa.
Äkkiä villimies jäi kuuntelemaan, ja hänen sieraimensa laajenivat hänen
haistellessaan ilmaa ympärillään. Sitten hän äkkiä kissannopeana ja
notkeana hypähti kauas huojuvalle oksalle, kiipesi ylös läpi pimeyden,
heittäytyi taas uudelle oksalle ja sitten vieläkin ylemmälle. Mikähän
niin äkkiä sai hänet jättämään jättipuun rungon ja lähtemään nopeaan ja
varovasti oksien sekaan? Te tai minä emme olisi nähneet mitään -- emme
edes tuota pientä lavaa, joka hetki sitten oli ollut aivan hänen
yläpuolellaan, mutta joka nyt oli hänen alapuolellaan -- mutta hänen
heilauttaessaan itsensä sen yläpuolelle olisimme kuulleet
pahaaennustavan murinan ja kuun hetkeksi tultua esiin olisimme
hämärästi nähneet sekä lavan että sillä olevan tumman esineen, joka
olisi ilmennyt Sheetaksi, pantteriksi, kun silmämme olisivat tottuneet
näkemään hämärissä.
Vastaukseksi kissaeläimen murinaan kuului apinamiehen syvältä rinnasta
tuleva matala ja yhtä uhkaava murina, -- varoitus, joka kertoi
pantterin luvatta tunkeutuneen toisen asuntoalueelle. Mutta Sheeta ei
ollut ollenkaan halukas lähtemään tiehensä. Sähisevä kuono ylöspäin
kääntyneenä se tuijotti yllään olevaa ruskeaihoista tarmangania. Sangen
verkalleen apinamies kulki oksaa myöten rungon juurelle, kunnes oli
aivan pantterin yläpuolella. Miehen kädessä oli hänen aikoja sitten
kuolleen isänsä metsästyspuukko -- ase, joka ensin oli nostanut hänet
yli metsän petojen. Hän toivoi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä
käyttää, sillä hän tiesi, että viidakon riidat ratkaistiin useammin
hirveällä murinalla kuin taistelulla -- täälläkin kuten muualla piti
paikkansa mahtailu, vain rakkauden ja ravinnon tärkeissä asioissa
käytiin toinen toistensa kimppuun hampain ja kynsin.
Tarzan nojautui puun runkoon ja kumartui lähemmäs Sheetaa.
"Varas!" huusi hän. Pantteri nousi istumaan ja irvisti hampaitaan vain
muutaman jalan päässä apinamiehen herjauksia heittelevästä suusta.
Tarzan murisi kauheasti ja hotaisi pantteria päin puukollaan. "Minä
olen Apinain Tarzan", ärjyi hän. "Tämä on Tarzanin pesä. Mene tai tapan
sinut." Vaikka hän puhui suurten apinain viidakkokieltä, ei Sheeta
liene ymmärtänyt sanoja, mutta se tiesi varsin hyvin, että tuo karvaton
apina tahtoi pelottaa hänet tiehensä hyvin valitulta vartiopaikalta,
jonka ohi yön aikana todennäköisesti kulkisi syötävää riistaa.
Salamannopeasti pantteri kavahti pystyyn ja suuntasi paljastetuin
kynsin kiusaajaansa kohden kauhean iskun, joka olisi voinut hirveästi
repiä apinamiehen kasvot, jos se olisi osunut. Mutta se ei osunut,
sillä Tarzan oli Sheetaakin nopeampi. Pantterin mätkähtäessä nelin
käpälin lavalle, Tarzan sieppasi keihäänsä ja tavoitteli sähisevää
kuonoa Sheetan torjuessa tutkainta, ja molemmat jatkoivat äristen ja
muristen vertahyydyttävää kaksinlaulantaansa.
Raivoon ärsytettynä pantteri äkkiä päätti saada kynsiinsä rauhansa
häiritsijän, mutta koettaessaan hypätä Tarzanin oksalle, oli sillä aina
vastassa terävä keihäänkärki ja joka kerta lavalle takaisin pudotessaan
se sai ilkeän pistoksen johonkin arkaan paikkaan. Viimein raivo vei
voiton järjestä, ja se kapaisi pitkin runkoa oksalle, jolla Tarzan
seisoi. Nyt molemmat seisoivat samalla tasolla silmätysten ja Sheeta
kuvaili jo mielessään yhdellä iskulla saavansa sekä kostonhalunsa että
nälkänsä tyydytetyiksi. Tuo karvaton apinaeliö pienine hampaineen ja
mitättömine kynsineen olisi avuton hänen vallassaan. Raskas oksa painui
noiden kahden pedon painosta Sheetan varovasti ryömiessä sitä pitkin ja
Tarzanin möristen peräytyessä. Tuuli oli paisunut myrskyksi, niin että
metsän suurimmatkin jätit huokaillen taipuivat sen edessä, ja oksa,
jolla nuo kaksi silmäilivät toisiaan, nousi ja laski kuin hyrskyjen
heittelemä alus. Goro oli mennyt aivan piiloon, mutta salaman viiltävät
viivat valaisivat tavan takaa viidakkoa paljastaen huojuvalla oksalla
tapahtuvan alkuaikaisen raivonnäytelmän julmaa kulkua.
Tarzan peräytyi houkutellen Sheetaa yhä loitommas oksalle ja käyden
samalla entistäkin varovammaksi. Keihäänpistojen raivostuttamana
pantteri astui yli varovaisuuden rajojen. Nyt se oli jo joutunut
paikalle, missä ei juuri muuta voinut tehdä kuin huolehtia
jalansijastaan, ja tämän hetken Tarzan valitsi hyökätäkseen. Päästäen
karjahduksen, joka sekaantui ukkosen jylinään, hän hypähti kohti
pantteria, joka saattoi kynsäistä vain yhdellä käpälällä ja senkin
turhaan, toisilla kun oli pysyteltävä kiinni oksassa. Mutta Tarzan ei
tullut yhdenkään käpälän ylettyville, vaan loikaten yli uhkaavien
kynsien ja loksahtavien hampaiden tupsahti istumaan Sheetan selälle ja
siinä samassa upotti puukkonsa vihollisen ruskeaan kylkeen. Silloin
Sheeta tuskan, vihan, vimman ja luonnon ensimmäisen lain pakotuksesta
yltyi raivohulluksi. Kähisten ja kynsien se koetti päästä käsiksi
selässään ratsastavaan apinaolioon. Hetken se hoippui hurjasti
häälyvällä oksalla, tarttui siihen epätoivon vimmalla ja koetti
pelastaa itsensä, mutta pudota mätkähti sitten alas pimeyteen Tarzanin
yhä pysytellessä sen selässä. Ei sekunniksikaan apinamies ajatellut
hellittää kuolettavaa otettaan vastustajastaan. Hän oli ryhtynyt
kuolinkamppailuun ja uskollisena aarniometsän alkeelliselle vaistolle
-- viidakon kirjoittamattomalle laille -- toisen tai molempien oli
kuoltava ennen taistelun loppua.
Kissan tavoin Sheeta tuli maahan neljälle käpälälleen, apinamiehen
painon musertavasti puristaessa koko sen ruumista maata vasten ja pitkä
puukko yhä hautautuneena sen kylkeen. Kerran vain pantteri koetti
nousta, mutta vaipui heti takaisin maahan. Tarzan tunsi sen
jättiläislihasten laukeavan. Sheeta oli kuollut, Apinamies nousi, laski
jalkansa voitetun vihollisensa ruumiille, kohotti päänsä jylisevää
taivasta kohti ja salamoiden välähtäessä ja rankkasateen vihmoessa
päästi ilmoille urosapinain villin voitonkarjunnan.
Saavutettuaan tarkoituksensa ja ajettuaan vihollisen alueeltansa Tarzan
keräsi sylillisen isoja lehtiä ja kiipesi märälle vuoteellensa.
Levitettyään kokoomansa lavalle hän paneutui makuulle peittäen itsensä
jälellä olevilla lehdillä sadetta vastaan ja vaipui sitten heti uneen
huolimatta tuulen vinkumisesta ja ukkosen jyrähtelystä.
TOINEN LUKU
Leijonan luola
Sade kesti kaksikymmentäneljä tuntia valuen miltei koko ajan rankkoina
kuuroina, niin että kun se vihdoin lakkasi, oli Tarzanin kulkema
jälkilatu huuhtoutunut pois. Kärsien kylmää ja kaikkea epämukavuutta
hän nyt raivasi itselleen pääsyä läpi tiheän ja likomärän viidakon.
Hytisten ja juttua pitäen Manu-apina haukuskeli häntä vettä tippuvasta
puustaan, mutta pakeni hänen lähestyessään. Pantterit ja leijonatkin
antoivat äkäisen tarmanganin kulkea rauhassa ohitseen.
Kun toisena päivänä aurinko alkoi taas paistaa ja kun avoin laaja
tasanko antoi Kudun koko lämmön virrata Tarzanin viluiseen ruskeaan
ruumiiseen, parani siitä koko hänen mielialansakin; mutta yhä hän
sentään oli vielä yrmeä ja hapan tuossa samotessaan etelään, jossa
toivoi taas osuvansa saksalaisten jäljille. Hän oli nyt Saksan
Itä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli kiertää Kilimandzharon
länsipuolella olevat vuoret, joiden jylhät huiput eivät häntä ollenkaan
houkutelleet, ja sitten kääntyä pitkin vuoriston etelärinnettä itää
kohti Tangaan vievälle rautatielle, sillä hän tiesi päätellä
saksalaisten todennäköisesti pyrkivän juuri sinne.
Kaksi päivää myöhemmin hän Kilimandzharon etelärinteiltä kuuli
kanuunain jylinää kaukaa idästä. Iltapäivä oli ollut harmaa ja
pilvinen, ja hänen kulkiessaan pitkin ahdasta solaa alkoi harvalleen
sataa rapista hänen paljaille olkapäilleen. Pudistaen päätään ja
muristen tyytymättömänä hän alkoi silmillään etsiä suojaa, sillä hän
oli saanut tarpeekseen kylmästä ja märästä. Hän halusi kiirehtiä
jyliseviä ääniä kohti, sillä hän tiesi saksalaisten siellä taistelevan
englantilaisia vastaan. Hetkeksi hänen rintansa paisui ylpeydestä hänen
ajatellessaan olevansa englantilainen; sitten hän tuimasti keikautti
niskaansa. "Ei!" mutisi hän, "Apinain Tarzan ei ole englantilainen,
sillä englantilaiset ovat ihmisiä, Tarzan sitävastoin on tarmangani."
Kunpa englantilaiset eivät olisi ihmisiä, vaan _isoja valkoisia
apinoita_ kuten hänkin.
"Huomenna", ajatteli hän, "lähden sinne etsimään vihollisia", ja ryhtyi
sitten heti hakemaan itselleen myrskyn suojaa. Äkkiä hän huomasi
matalan ja kapean aukon, joka näytti olevan sisäänkäytävä solan
pohjoisessa seinämässä sijaitsevaan luolaan. Paljastetuin puukoin hän
läheni varovasti paikkaa, sillä hän tiesi, että jos se oli luola, olisi
se epäilemättä jonkun eläimen majapaikka. Sisäänkäytävän suulla oli
monia erikokoisia kallionlohkareita kuten kaikkialla siellä täällä
pitkin vuoren juurta ja hän ajatteli niillä sulkea luolan suun ja siten
saada itselleen rauhallisen lepopaikan yöksi. Raivotkoon vain myrsky
loppuun asti, Tarzan odottelisi sen tyyntymistä mukavassa ja kuivassa
suojapaikassaan. Lähemmäksi tultuaan hän vielä huomasi kylmävetisen
purosen lorisevan ulos aukosta.
Luolan suulla Tarzan polvistui ja haisteli maata. Matala murahdus pääsi
hänen suustaan ja hänen ylähuulensa koukistui paljastaen kulmahampaat.
"Nutria!" mutisi hän, mutta ei jäänyt arvelemaan. Numa ei ehkä olisi
kotona -- hän ottaisi selon asiasta. Sisäänkäytävä oli niin matala,
että apinamiehen oli pakko käydä kontalleen, ennenkuin sai päänsä
aukkoon. Mutta sitä ennen hän sentään katseli, kuunteli ja nuuhki joka
suuntaan takanaan, sillä sieltä käsin hän ei halunnut mitään
epämieluisia yllätyksiä.
Hänen ensi silmäyksensä luolaan osoitti sen olevan kapean tunnelin,
jonka toisesta päästä kuulti päivänvaloa. Tunnelin sisäpuoli oli siksi
valoisa, että apinamies helposti huomasi sen olevan tyhjän tällä
hetkellä. Varovasti edeten hän alkoi ryömiä kohti toista päätä täysin
tietoisena vaarasta, jos Numa ilmaantuisi hänen eteensä. Mutta Numaa ei
näkynyt, ja apinamies pääsi vihdoin avoimelle paikalle, missä nousi
huomaten olevansa kalliokuilussa, jonka seinät kohosivat ilmaan miltei
aivan äkkijyrkkinä. Solasta tuleva tunneli johti kallion läpi tähän
avaraan umpinaiseen halkeamaan. Paitsi tuota ahdasta aukkoa ei ollut
muuta pääsymahdollisuutta rotkoon, joka oli noin sata jalkaa pitkä ja
viisikymmentä leveä ja jonka vesi näytti kovertaneen pitkien
ajanjaksojen kuluessa. Pienoinen Kilimandzharon ikuiselta lumelta
lähtevä vesijuova vieläkin virtasi kallioseinää alas rotkon yläpäässä,
keräytyen kallionjuurella lammikoksi, josta puro luikersi alas
tunneliin ja sieltä solaan. Yksi ainoa puu rehevöi rotkon keskellä, ja
siellä täällä soraisen maan kivien välissä viheriöi muutamia
sitkeäkortisia ruohomättäitä.
Ylt'ympäri lojui isoja eläinten luita, joiden joukossa useita
ihmiskalloja. Tarzan kohotti kulmiaan. "Ihmissyöjä", mutisi hän, "ja
merkeistä päättäen se on vallinnut täällä pitkän aikaa. Tänä yönä Tarzan
ottaa haltuunsa ihmissyöjän linnan ja Numa karjukoon ja muriskoon
ulkopuolella mielensä mukaan."
Tutkistellessaan ympäristöään apinamies oli edennyt koko pitkälle
rotkoon ja seisoessaan puun luona hän hyvillään mietti saavansa
tunnelista kuivan ja rauhaisan lepopaikan yöksi. Hän kääntyi nyt
sisäänkäytävään, tukkiakseen ulkoaukon kivilohkareilla Numan paluun
varalta; mutta juuri samassa hänen herkkä korvansa kuuli jotakin, joka
jähmetytti hänet patsaaksi ja sai tiukasti tuijottamaan tunnelin
suuhun. Hetkeä myöhemmin ison mustaharjaisen leijonan pää ilmaantui
aukkoon. Keltaisenvihreät silmät tähystivät pyöreinä ja räpyttämättä
suoraan tunkeilevaa tarmangania, ja matalan murinan päästessä syvältä
rinnasta huulet menivät irviin ja äkeät raateluhampat paljastuivat.
"Dangon veli!" huudahti Tarzan suuttuneena siitä, että Numa saattoi
tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa hyvästä yölevosta. "Minä olen
Apinain Tarzan, viidakon herra. Täksi yöksi olen asettunut tänne --
mene!"
Mutta Numa ei mennyt. Päinvastoin se päästi ilmoille uhkaavan
karjahduksen ja tuli muutamia askeleita Tarzania kohden. Apinamies
sieppasi kiven ja mättäsi sen kohti sähisevää kuonoa. Leijonan
luonnosta ei koskaan voi olla varma. Tämäkin saattoi kapaista pakosalle
heti ensi hyökkäyksen merkistä -- Tarzan oli aikoinaan täten
hätkäyttänyt montakin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kivi iski
Numaa keskelle kuonoa, joka on kissaeläinten arka paikka, mutta sen
sijaan, että olisi lähtenyt pakoon, se muuttui hillittömän raivon ja
tuhovimman välineeksi. Sen häntä kaartui ylös kankeana ja pystynä ja
hirveästi karjahdellen se ryntäsi pikajunan nopeudella tarmanganin
kimppuun. Ei hetkeäkään liian aikaisin Tarzan päässyt puun luo ja
heilahtanut sen oksille, ja siellä hän istua kyykötti herjaten eläinten
kuningasta, joka raivokkaana muristen ja kiljuen kierteli hänen allaan.
Nyt satoi jo todentakaa, mikä lisäsi apinamiehen epämukavuutta ja
tyytymättömyyttä. Hän oli kovin vihoissaan, mutta koska ennenkin vain
suora välttämättömyys oli saattanut hänet hengenvaaralliseen otteluun
leijonan kanssa, jonka hirveitä lihaksia, painoa, raateluhampaita ja
kynsiä vastaan hän voi panna vain nopeutensa, ei hän nytkään edes
ajatellut laskeutua puusta ja ryhtyä epätasaiseen ja hyödyttömään
kamppailuun, jonka palkkiona olisi vain vähän enemmän ruumiillista
mukavuutta. Niinpä hän siis vain värjötteli oksallaan sateen yhä
virratessa ja leijonan tassutellessa alapuolella ja luodessa häneen
tavan takaa myrkyllisiä silmäyksiä.
Tarzan mittaili jyrkkiä seiniä nähdäkseen, olisiko niissä mitään
pelastusmahdollisuutta. Tavallista miestä ne olisivat pelottaneet,
mutta kiipeämiseen tottunut apinamies keksi niissä useita jalansijan
paikkoja, jotka tosin olivat epävarmoja, mutta joita pitkin pako
sentään voisi hänen järkeilynsä mukaan onnistua, jos vain Numa hetkeksi
poistuisi toiseen päähän rotkoa. Mutta Numa ei sateesta huolimatta
tehnyt liikettäkään jättääkseen vartiopaikkansa, niin että Tarzan
lopulta vakavasti alkoi ajatella, eikö sittenkin olisi parempi koettaa
onneaan kamppailussa kuin pitemmältä jäädä puuhun kylmänä, märkänä ja
nöyryytettynä.
Mutta juuri hänen pohtiessaan sitä, Numa kääntyi äkkiä ja lähti
majesteettisena edes taakseen vilkaisematta kohti tunnelia. Samassa kun
hän katosi, Tarzan pudottautui kevyesti puusta ja mennä loikki kuuminta
vauhtiaan kallioseinää kohti. Leijona taas oli tuskin päässyt
tunneliin, kun jo lähti takaperin sieltä, pyörähti ympäri kuin salama
ja hyökkäsi pakenevan apinamiehen perään. Mutta Tarzan oli päässyt
hyvän matkaa edelle -- jos hän vain löytäisi käden- tai jalansijan
pystysuorasta kallioseinästä, olisi hän turvassa, mutta jos hän
hellittäisi otteensa märästä kalliosta, niin hänen tuomionsa olisi
selvä, sillä hän putoisi suoraan Numan kynsiin, jolloin suuri
tarmanganikin olisi avuton.
Kissan nopeudella Tarzan juoksi ylös kalliota kolmisenkymmentä jalkaa
ennenkuin pysähtyi löydettyään varman jalansijan ja katsoi alas Numaan,
joka hurjasti mutta turhaan yritti kiivetä kallioseinää päästäkseen
käsiksi saaliiseensa. Noin kaksikymmentä jalkaa maasta leijona kykeni
kiipeämään, mutta sitten se putosi takaisin. Tarzan katseli sitä hetken
ja lähti sitten varovasti nousemaan huippua kohti. Usein hänen oli
vaikea löytää tukikohtaa, mutta vihdoin hän veti itsensä yli reunan,
nousi, otti maasta kiven, jonka heitti Numaa kohti, ja lähti sitten
edelleen.
Löydettyään helppokulkuisen tien solaan hän oli jatkamaisillaan
matkaansa kohti vieläkin kestävää kanuunain jylinää, kun äkkinäinen
ajatus sai hänet pysähtymään hymyn väreen karehtiessa hänen huulillaan.
Hän kääntyi ja lähti nopeasti Numan tunnelin ulkosuulle. Tultuaan aivan
sen luo, hän kuunteli hetkisen, ja alkoi sitten nopeasti kerätä isoja
kivenlohkareita ja kasata niitä sisäänkäytävään. Hän oli jo miltei
sulkenut niillä aukon, kun leijona ilmestyi -- julma ja vihastunut
leijona, joka raapi ja kynsi kiviä samalla karjahdellen niin että maa
tärisi; mutta karjunta ei toki pelottanut Apinain Tarzania, sillä
Kaalan takkuisella rinnalla maaten hän oli sulkenut lapsensilmänsä
uneen menneitten vuosien lukemattomina öinä, jolloin koko kuorot
samanlaisia karjahduksia olivat olleet hänen tuutulauluaan. Oli tuskin
ollut päivää tai yötä hänen viidakkoelämässään -- ja melkein koko
elämänsä hän oli viettänyt viidakossa -- ettei hän olisi kuullut
nälkäisten tai vihastuneitten tai rakastuneitten leijonain karjuntaa.
Sellaiset äänet olivat Tarzanille samaa kuin teille auton toitotus --
jos olette sen tiellä, varoittaa se teitä, mutta ellette ole, huomaatte
sitä tuskin. Vertauksellisesti puhuen Tarzan ei ollut auton edessä,
sillä hän tiesi ettei Numa voinut päästä häneen käsiksi, ja niinpä hän
siis verkalleen jatkoi sisäänkäytävän tukkeamista, kunnes Numalle ei
jäisi pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos. Suoritettuaan työnsä hän
irvisti telkien takana olevalle leijonalle ja lähti sitten jatkamaan
matkaansa itään päin. "Siellä se on nyt ihmissyöjä, joka ei enää
ahmaise yhtäkään olentoa", tuumi hän itsekseen.
Sinä yönä Tarzan makasi erään kalliosta riippuvan ja siten suojaavan
kivenkielekkeen alla. Seuraavana aamuna hän taas lähti liikkeelle
pysähtyen vain tappaakseen saaliin ja tyydyttääkseen nälkänsä. Muut
aarniometsän pedot syövät ja sitten asettuvat makuulle, mutta Tarzan ei
koskaan antanut vatsansa ehkäistä suunnitelmiaan. Tässä oli yksi suuria
eroavaisuuksia apinamiehen ja hänen viidakko- ja metsätoveriensa
välillä. Päivän kuluessa ammunta milloin hiljeni milloin vahvistui. Hän
pani merkille sen olevan kiivainta aamuvarhain ja heti pimeän tulon
jälkeen, mutta yön aikana se miltei loppui. Toisen päivän iltapuolella
hän kohtasi rintamalle meneviä joukkoja. Ne näyttivät olevan sissejä,
sillä heillä oli muassaan vuohia, lehmiä ja alkuasukaskantajia, joiden
kuormina oli viljaa ja muita ruoka-aineita. Hän näki niiden kantavan
kaulakammitsaa, ja joukot oli pantu kokoon alkuasukassotilaista, joilla
oli saksalaiset univormut. Upseerit olivat valkoisia miehiä. Kukaan ei
huomannut Tarzania, joka kuitenkin parin tunnin aikana hiiviskeli
heidän parissaan. Hän tutki heidän sotilasmerkkejänsä ja näki, etteivät
ne olleet samoja jotka hän oli ottanut eräältä talonsa luona
kaatuneelta soturilta. Tämän havaittuaan hän taas erosi heistä ja
katosi tiheään pensaikkoon kenenkään häntä näkemättä. Hän oli kohdannut
saksalaisia, mutta ei niitä, jotka olivat surmanneet hänen vaimonsa, ja
niidenhän käsiinsä saaminen vain oli nyt hänen tarkoituksensa. Hän ei
käynyt sotaa eikä tullut ajatelleeksi, että kotoinen verinäytelmä oli
voinut olla taistelun vääjäämätöntä yleistuhoa.
Hänen tullessaan lähemmäksi rintamaa, kävivät joukot yhä lukuisammiksi.
Siellä oli kuorma-autoja, härkävaljakkoja ja pienen armeijan kaikkia
välineitä sekä myös haavoittuneita, jotka joko kulkivat tai
kuljetettiin rintaman taakse. Hän oli joku aika sitten mennyt rautatien
poikki ja arvasi, että haavoittuneet vietiin sinne kuljetettaviksi
pääsairaalaan, ehkäpä aina rannikolla sijaitsevaan Tangaan asti.
Oli jo hämärä hänen saapuessaan Pare-vuorten kätköön tehdylle isolle
leirille. Lähestyessään sitä takaa hän huomasi sen vain heikosti
vartioiduksi ja vartijat lisäksi huolimattomiksi, joten hänen oli
helppo pimeän tultua päästä sisään ja käydä väijymässä ja kuuntelemassa
telttojen takana, saisiko mahdollisesti jotakin johtoa löytääkseen
puolisonsa surmaajan.
Hänen pysähtyessään teltan sivulle, jonka edustalla istui
alkuasukassotilaita, hänen huomionsa kiintyi heti eräisiin
alkuasukasmurteella lausuttuihin sanoihin: "Wazirit taistelivat kuin
paholaiset, mutta me olimme parempia ja tapoimme ne kaikki ja siinä
tuoksinassa sai vaimokin surmansa kapteenin luodista; mutta oli myös
aliluutnantti von Goss aika poikaa."
Kuin petoeläin Tarzan kyräili julmana ja pelottomana teltan varjossa.
Mitä ajatuksia kulkikaan hänen villien aivojensa läpi? Ken tietää ne?
Kauneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ulkonaista raivon merkkiä,
kylmistä harmaista silmistä vain loisti tiukka vaarinotto. Äkkiä
sotilas, jonka Tarzan oli kuullut ensin puhuvan, nousi ja hyvästi
sanoen lähti poistumaan. Kymmenen jalan päästä hän astui apinamiehen
ohi ja jatkoi kulkuaan kohti leirin takaosaa, Tarzan perässä, ja
pensaikon takana hän hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Ei äännähdystäkään
kuulunut petomiehen hyökätessä saaliinsa selkään ja iskiessä sen
maahan, sillä samassa hän terässormillaan sulki soturin kurkun
ehkäisten jok'ainoan huudahduksen. Kaulasta hän sitten veti uhrinsa
pensaitten suojaan. "Älä päästä ääntäkään!" varoitti hän miehen omalla
murteella, hellittäessään otteensa.
Miesparka haukkoi ilmaa ja silmiään pyöritellen katsoi ylös nähdäkseen,
minkä olion valtaan oli joutunut. Pimeässä hän näki vain ylitseen
kumartuvan paljaan ruskean ruumiin, mutta kylläpä hän muisti hirveän
voiman, jolla mahtavat lihakset olivat salvanneet häneltä hengityksen
ja vetäneet hänet pensaikkoon kuin pikku lapsen. Jos joku puolustuksen
ajatus olisikin välähtänyt hänen mieleensä, oli hän siitä heti
luopunut, sillä hän ei liikahtanutkaan paetakseen.
"Mikä on sen upseerin nimi, joka surmasi naisen, kun wazirien kanssa
taistelitte?" kysyi Tarzan.
"Kapteeni Schneider", vastasi neekeri, kun taas kykeni ääntään
käyttämään.
"Missä hän on nyt?" kysyi apinamies.
"Täällä. Ehkä hän on päämajassa. Monia upseereita menee sinne iltaisin
saamaan määräyksiä."
"Vie minut sinne", komensi Tarzan, "ja jos minut keksitään, tapan sinut
heti. Nouse!"
Neekeri nousi ja opasti hänet kiertotietä takaisin leirille. Useat
kerrat heidän oli pakko kätkeytyä ohikulkevilta sotilailta, mutta
vihdoin he pääsivät suuren heinäpaalu-kasan luo, jonka takaa mustanahka
osoitti jonkun matkan päässä sijaitsevaa kaksikerroksista rakennusta.
"Päämaja", sanoi hän. "Pitemmälle ei voi mennä ilmi tulematta. Siellä
on paljon sotilaita."
Tarzan huomasi, ettei neekerin seurassa voinut mennä pitemmälle. Hän
kääntyi ja katsahti mieheen ikäänkuin pohtien, miten hänen kanssaan
menettelisi.
"Sinä autoit, kun rakennukset sytytettiin tuleen", syytti hän
matalalla, mutta silti yhtä pelottavalla äänellä.
Mustanahka vapisi jalkojen tuskin kannattaessa häntä. "Hän käski meidän
tehdä sen", puolusti hän itseään.
"Kuka käski?" tiukkasi Tarzan.
"Aliluutnantti von Goss", vastasi sotilas. "Hänkin on täällä."
"Hänet minä etsin käsiini", sanoi Tarzan julmasti. "Mutta äsken sinä
kerskuit hyvilläsi siitä kaikesta."
Mies hoippui. Oli kuin hän jo syytöksestä olisi lukenut
kuolintuomionsa. Sanaakaan virkkamatta Tarzan taas tarttui miehen
kurkkuun. Ei nytkään kuulunut äännähdystäkään. jättiläislihakset
jännittyivät. Käsivarret kohosivat nopeasti ilmaan ja niiden mukana
mustan soturin ruumis, joka kolmasti ilmassa kiepsahdettuaan putosi
tiepuoleen apinamiehen lähtiessä kenraali Krautin päämajalle päin.
Yksi ainoa rakennuksen taustalla seisova vartija oli esteenä. Tarzan
ryömi vatsallaan maata pitkin häntä kohden, käyttäen hyväkseen
suojapaikkoja kuten vain viidakon kasvattama peto kykenee. Kun vartija
katseli häneen päin, pysyi hän maahan painautuneena kuin kivi, kun tämä
katseli muuanne, lähti hän nopeasti eteenpäin. Pian hän oli
hyökkäykseen sopivan välimatkan päässä. Hän odotti, kunnes mies vielä
kerran käänsi selkänsä, nousi siinä samassa ja kahinatta hypähti hänen
kimppuunsa. Ei kuulunut nytkään äännähdystä, hänen kantaessaan vartijan
kuollutta ruumista kohti rakennusta.
Alakerta oli valaistu, yläkerta pimeä, ikkunoista Tarzan näki ison
huoneen ja sen takana pienemmän. Edellisessä oli useita upseereja.
Toiset liikuskelivat edestakaisin puhellen keskenään, toiset taas
kirjoittelivat kenttäpöytien ääressä. Ikkunat olivat auki, joten Tarzan
saattoi kuulla suuren osan keskustelua, mutta ei mitään sellaista, joka
olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Pääasiallisesti puhuttiin
saksalaisten menestyksistä Afrikassa sekä Saksan Euroopan-armeijan
mahdollisuuksista tunkeutua Pariisiin. Toiset väittivät keisarin
epäilemättä siellä jo olevan, kun ensimmäiset suuret taistelut olivat
olleet hyökkääjille niin voitollisia.
Pienessä takahuoneessa istui iso punanaamainen mies pöydän takana.
Joitakuita toisiakin upseereja istui vähän taempana, kahden seisoessa
kenraalin edessä, joka heiltä kyseli jotakin. Puhellessaan hän
hypisteli pöydällä edessään olevaa öljylamppua. Äkkiä kuului ovelta
koputus, ja adjutantti astui huoneeseen. Hän tervehti sotilaallisesti
ja ilmoitti: "Neiti Kircher on saapunut, kenraali."
"Käskekää hänet sisään", komensi kenraali samalla nyökäten hyvästelyksi
kahdelle edessään seisovalle upseerille.
Sisäänastuva neiti sivuutti heidät ovella. Pienessä huoneessa olevat
upseerit nousivat ja tekivät kunniaa neidin vastatessa kohteliaisuuteen
kumartaen ja vähän hymyillen. Hän oli sangen sievä neito. Ei edes
karkea likaantunut ratsastuspuku ja tomukerros hänen kasvoillaan voinut
salata sitä totuutta, ja hän oli nuori. Hän ei voinut olla yli
yhdeksäntoista.
Astuen pöydän luo, jonka takana kenraali seisoi, hän otti takkinsa
sisätaskusta kokoonkäärityn paperin ja ojensi sen kenraalille.
"Istukaa, neiti", sanoi hän, ja eräs upseeri toi tuolin. Ei yksikään
puhunut kenraalin lukiessa paperia.
Tarzan arvioi huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko eräs kapteeni
Schneider, sillä siellä oli kaksi kapteenia. Neidon hän ajatteli
kuuluvan tiedonanto-osastoon vakoilijana. Hänen kauneutensa ei häneen
vaikuttanut mitään -- hiventäkään arkailematta hän olisi voinut tehdä
vaarattomaksi tuon siron nuoren naisen. Mutta nyt hänellä oli
tärkeämpää työtä. Hän tahtoi saada käsiinsä Schneiderin. Vihdoin
kenraali katsoi ylös paperista. "Hyvä", sanoi hän neidolle ja sitten
eräälle adjutanteistaan: "Lähettäkää kutsumaan majuri Schneideriä."
Majuri Schneideriä! Tarzan tunsi niskakarvainsa pörhistyvän. Nyt hänen
vaimonsa surmaaja oli jo ylennettykin!
Adjutantti lähti huoneesta, missä alkoi yleinen keskustelu, josta
Tarzan pääsi selville, että Saksan Itä-Afrikan joukot olivat nykyään
voitolla englantilaisista. Apinamies seisoi niin edullisesti pensaitten
peitossa, että saattoi tarkastella huonetta sisälläolijain tai
ulkoatulijain näkemättä häntä. Joka hetki hän kuitenkin odotti
patrullin ilmaantuvan ja keksivän, että vahti oli poissa paikalta,
jolloin tietenkin heti pantaisiin perinpohjanen tarkastus toimeen.