--Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin

vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.

--Kadutko siis?

--Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut

selvillä siitä, että teko oli väärä--ainakin mitä minuun tulee.

--Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita

vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta

puolustaa ja vääryyttä vastustaa?

Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.

--Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.

--Väärällä tavalla,--sitä sinä aina...

Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.

--Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko

muitakin jumalisia kirjoja...

--Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.

--Ei sinusta vain tulle pappi?

--Entäpä tulisikin.

--Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.

--Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.

--Eipä ei,--suo anteeksi!--Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän

on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut

minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni

kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja

vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla

osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän

se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee.

Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä

alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla

samalla pietisti--kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen

saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.

Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa

lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa

hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin

meni kysymään hänen asiaansa.

--Olisi kuollut kirjoitettava.

--Lapsiko vai aikainen?

--Lapsi.

--Milloin se kuoli?

--Eilen aamulla heti synnyttyään.

--Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?

--Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.

--Kenen oli lapsi?

--Olipahan muutaman yksinäisen tytön--sen Kontolan pappilan entisen

piika-Hetan.

--Onko isästä tietoa?

--Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.

Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän

muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.

Kun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin

itkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.

--Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.

--Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?

--Tiedän.

11.

Oli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan

sakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä

olevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse

ja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta

täynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja

aittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi

kaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu

juuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä

rauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys--sopusoinnussa hänen mielialansa

kanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu

linna.

Kun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne

sen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä

vastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin

ilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?

--Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen

nimipäivillä.

--Onko hän täällä?

--Ei, ne muuten vaan.

--Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.

--Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.

Muutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.

--Mutta minne Lauri jäi?

--Niin, tässä on teille häneltä kirje.

Hanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.

--Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti

tulemaan ... voi, voi...

Hanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että

hevonen valjastettaisiin.

Antero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli

siellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä.--Ne olivat nuo

ainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet.

Täällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole

olemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi

merkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja

rikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut

ja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa,

ovat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne

tulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä

lohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea

pappi...

Helander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli

rekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme

kasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa

kun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain

taskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli

niinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään

Honkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin

niinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.

Ruustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen

ympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee

samassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee

päättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja

kääntyy pois.

Silloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko

Hedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten

muutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä

jotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero

kuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:

--En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.

--Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu

ruustinna sanovan.--Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä

pois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!

Heidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä

kohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä

kaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita

ihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?

--Ka, täällähän on vieraita!

He tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat

hänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä

kirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat

yht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa

hänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät

mukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin

itseään ja omiaan--eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan

heihin.

Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja

säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut

sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?

Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.

--No, ja kuinka on oikein asiat?

--Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.

--Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?

--Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää,

huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»--ensin niin kovasti kuin jaksoi,

sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene--mene, mene»--

--Hän on nyt sairas ja kuumeessa.

--On siinä vielä muutakin...

--Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.

--En tiedä, mitä he tietävät--en luule, että tietävät. Mutta kun saavat

tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka,

eikähän sitä sovi kummastella.

--Kuule, Lauri ... sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että

he sen tekevät.

--Anna minun olla rauhassa!

--Suo anteeksi.

--Elähän mene ... elähän nyt suutu ... elä edes sinä jätä minua.

Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee!

Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen,

mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli

kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja

sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja--palvelin isänmaata! Kaunis

isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille,

Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!

--Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.

--Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne

eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti

nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä

sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he

sanovat.

--Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja

ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.

--Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin...

--Ettet rakasta Heddaa?

--Ja että rakastan Anettea.

He eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen

päivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi

Lauri häntä jäämään.

--Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.

--Jää nyt kuitenkin.

Lauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin

ja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan.

Silmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli

pörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.

Muutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää

ollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.

Silloin se purkautui.

--Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä _toivoin_

hänen kuolevan.

Sitten huudahti hän:

--Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?

--Siitä, mistä minäkin olen saanut--jumalansanasta.

--Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?

--Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.

--Mutta millä tavalla sinä olet saanut?

--Tahdotko kuulla?

Ja sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä

viimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset

Korpivaarassa--ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa

raamatun avulla kaikki selvinnyt--ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan

uusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat,

joista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman

avanneet.

--Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin

kirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään

mahda, niinkuin ei kukaan mahda.

Lauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:

--Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua

auttaa?

--Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.

Hetken päästä lisäsi Antero:

--Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän

kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi

ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa

itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken

avain.

--Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi.

Mitenkä minä voin, kun en voi?

--Jumala on sinua auttava.

--Jumala on auttava, matki Lauri taas.

Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat

levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut

unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan

pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten

hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut,

alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi,

istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein

jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.

12.

Päivät päästänsä--ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen--

istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään

pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta

tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:

--Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään.

Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä

ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi

sitä vielä ymmärtää.

--Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni

mitään ymmärrä.

--Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä

valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen

muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?

--Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli

sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina

semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.

Lauri miettii.

--Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin,

niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin

vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.»

Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan

alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin

edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies,

petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin.

Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden

takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä

tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa

painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen

hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka ... ja varsinkin

silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja

lukevan... Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi,

olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.

--Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.

Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:

--Jumala, vapahtaja, lunastaja--pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä!

Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!

--Niin se tekeekin.

Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:--Mutta

olenko minä, oletko sinä--me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan,

sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?

--Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme

oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa

ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen

käskyjen toteuttamisessa--ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne

ukot.

--Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy

saada puhutella Paavoa ja Helanderia.--Kuule, kuinka on mahdollista,

että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut

semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki

muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan,

papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano,

luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme

saaneet?

--Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on

kerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä

kauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään

muiden kanssa.

--Niin, niin...

Mutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:

--Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun

ei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En

tule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin

minä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän

eteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt

vielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.

--Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.

--Voitko sinä rukoilla?

--Voin.

--Minä en voi.

Hetken päästä huokasi Lauri:

--Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa

edessäni--voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta

osallisiksi.

--Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä

avatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen

kolmatta värssyä.

»Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen

rakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei

vanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen

laupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja

pyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen

Kristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että

me hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän

perillisiksi toivon jälkeen.»

--Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.

--Mikä kirja se on?

--Arndtin »Totinen kristillisyys.» Luenko?

--Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.

Antero luki:

»Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille

ulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme

itseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme

itserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista

maallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme

uskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että

ihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan

kokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää

itseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja

kaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja

kykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä,

se on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa,

vihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia

tekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen

ansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on:

silmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle

ristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota

paitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea

kääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi

ei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla.--

Siinä se on.--Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen

Galatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes...»

Lauri etsi sen ja luki:

--»Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en

silleen minä, vaan Kristus elää minussa...»

He istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.

Kuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja

veitikkamainen ääni kysyi:

--Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?

--Tulkaa vaan.

Naimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset

mukana.

--Mitä te täällä oikein toimitatte--yötä päivää?

--Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.

--Mitä te luette? Kalevalaako?

--Ei Kalevalaa.

--Snellmanin kirjoituksiako?

--Emme.

--Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?

--Raamattua.

--Ohoo...

Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he

olivat totisia ja juhlallisia.

--Häiritsemmekö ehkä?

--Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.

Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat

ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen:

tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain,

mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja

jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta,

kasvoilla teennäinen hymy.

Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:

--Ai, minulta unohtui sormustin--ja meni.

--Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?

--Ei.

--Luenko vielä?

--Niin, lue vaan.--Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja

myötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni,

mitään virkkamatta.

Naimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.

--Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?

--Minä luulen, että se oli »Arndtin Kristillisyys.»

--Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti

ruustinna.--No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi... Onko

se nyt heihinkin tarttunut ... ja vielä tartuttavat teihinkin ... se

nyt vielä puuttuisi...

Seuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun

Lauri ja Antero tulivat kirkosta.

--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.

--Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte

saaneet tekin olla sitä kuulemassa.

--Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.

--Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka

ihminen voi autuaaksi tulla.

Kaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi

tuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet

lukevan.

--Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä,

tuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.

--Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.

Illan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he

pihalla Naimin ja Kaarinan.

--Minne olette menossa? kysyi Lauri.

--Laamanniin ... tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita ...

pidetään hauskaa!

--Mitä niin?

--Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!

--Me menemme Honkaniemeen.

--Paljon hauskuutta!

Naimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja

huusi mennessään:

--Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!

13.

Helander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt

ihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota

tulijat olivat odottaneet: »Kuinka tämä on selitettävä?»

--Vieraat käyvät istumaan.

Honkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta,

ainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi

kamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se

tupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan

tupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi

pystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien.

Tervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He

asettuivat takan eteen jakkaroille.

Ei päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta

virkkoi:

--Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne,

sillä se oli mainio saarna.

Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten

avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa

valtaa:

--Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta

että se minua suuresti ilahduttaa.

--Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että

olen teitä yleensä väärin tuominnut--ja varsinkin mitä sanoin viime

kesänä saarnastuolista.

--No, sehän on ihmeellistä.

Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä

hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat

olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.

--Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein

vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte

oikeassa ja me väärässä.

--Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.

--Laurissa on mahtanut--minä sanon nyt Lauriksi--

--Niin, sanokaa vaan ... sano vaan.

--Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi

tapasimme toisemme.

--Ainakin minä toivoisin niin--

--Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo

pahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita

silloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä

toisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen

ohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä.

Minä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä

näyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi

pitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en

muistanut käskyä: »elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.»

--Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla

tuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.

--Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa

totuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta

muistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut.

Olin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein

samanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa

maisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan

maantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: »Minnekähän

joutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?» En saanut mitään

vastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se

välähti mieleeni, iski kuin salama.

--Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?

--En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun

aika joutuu.

--Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy

saada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita

minulle tie hänen tykönsä!

--Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.

--Niin on, se on totta se.

--Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran

antautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo

pyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.

--Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen

tyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.

--Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.

--Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean

olevan.

--Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä

mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni

pidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule

kulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin

minulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka

ovat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi

teidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.

--Minä tiedän sen, sanoi Antero.

He joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan

Ilpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat

omasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä

elämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he

väärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki

perustus heidän altaan oli temmattu pois.

--Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa

juhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen

herätystyöstään?

--Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein

liiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta

saa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin

monet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen

täytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate

voidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen

herätyksen muokata maa.

--Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?

--Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.

--Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut

hänen hartioiltaan.--Mutta sittenhän ei--ja hän aikoi sanoa, että

sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei

tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei

suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin

voisi välillisesti edistää.

Helander puhui edelleen:

--Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen

vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin

olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on

pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.

--Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.

--Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen

muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan

koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein

synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies

ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen

olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut

kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia

vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän

niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä

on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme

että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan

ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on

muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta

jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen

vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä

yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme

tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä

vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.

--Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero

huoaten ja naurahtaen.

Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:

--No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee,

mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä

rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten

kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä

rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä--

hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja

semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin

rikkaruohot maasta--niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa

muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen

voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus

ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä

totisesti.

--Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä

mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta

millä tavalla hän voi siitä päästä?

--Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan

sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla,

viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä

sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se

päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen

paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla

myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan

seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii

ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.

--Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten

puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai

jäätkö vielä tänne?

Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään

kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.

He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.

--Mitä aiot? kysyi Antero.

Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja

Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.

--Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta

odottamatta, muun sanomisen puutteessa.

--Ei ollut, vastasi Kaarina.

--Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.

--Eikö? Miksi?

--Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?

--Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että

kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet

ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja

vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja ... ja jos emme muutu

uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.

--Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.

--Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää

välittäisi.

--Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.

--Puhumme siitä joskus toiste.

--Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten

lähdimme teitä vastaan.

--Ei se puhumalla... ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.

Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti

valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät

pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä

kasvoja.

--Lauri? Sinäkö?

Hän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen,

hakien pimeästä hänen kasvojaan.

--No, missäs olet ollut?--Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka

äitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän

soinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän

oli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään

ollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen

hellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi

hetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan,

kääntyen samassa menemään:

--Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta

että minä--

Hän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä

aion hänet naida ... mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.

--Lauri!--kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä

suuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun

hätähuuto.--Lauri, kuule!... Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän

salin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan

kynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi

nyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä

nimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin

ja sieltä rovastin kamariin.

--Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen.

Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä,

mikä tässä on oikein.

14.

Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken.

Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä

niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli

vielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina

istui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.

Oli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka

kuitenkin olivat kaikkien mielessä.

Melkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja

viipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa

seisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän

luokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen

talonpoika.

Laurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko

seuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei

vain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen.

Lauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he

eivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki

salassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan

oli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.

Ruustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa

kumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan,

välillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen

takanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.

--Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut

kuin minä--ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli

toinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten

kauan puhaltanee nyt tämä tuuli.

Ruustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.

Tuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.

--Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.

--Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on

mahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä

sittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä

Laurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä »jumalallista»

kirkastusta.

--En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän

kanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.

--Mitä auttaa puhuminen...

--Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin

on sairastumassa samaan tautiin.

--Voithan sinä puhua heille.

--Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän

kuin toisessakaan.

Mies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero,

Lauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli

noutamaan omaansa tampuurista.

--Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.

Rovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:

--Vai niin, minne?

--Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä

edemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.

--Vai niin.

--Niin, hyvästi sitten.

He istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain

näkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista

ulos.

Rovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:

--Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo

pelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan.

Se on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta

pitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.

--Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.

--No, kas niin nyt...

--Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on

vain lapsi...

--Kaunis lapsi!

--Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.

--On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.

--Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.

--No mutta tiedäthän sinä, että minun on vaikea, aivan mahdoton heidän

kanssaan tuollaisista asioista puhua.

--Sinä sitten kuitenkin lopulta kiivastut, niinkuin Otollekin. Pian

vielä Laurikin lähtee. Olet hänelle, niinkuin ei häntä olisi

olemassakaan. Ja siellä hän nyt meneekin.

Rovasti kiivastui.

--Menköön ja kuta pikemmin sitä parempi! Tämä alkaakin jo olla liikaa.

Minä en todellakaan enää voi sallia, että minun poikani ei ainoastaan

häpäise ystäviäni ja omaisiani, vaan vielä yhtä julkisesti kuin

julkeasti liittyy vihamiehiini, jotka minua salaisesti ja julkisesti

solvaavat ja panettelevat seurakuntani edessä. Hänen pitäisi ymmärtää,

että se on sopimatonta ja epähienoa, jos hänellä on hiukankaan

arvonannon tuntoa.

--Enhän minä sitä suinkaan puolustakaan.

--Niin nyt sanot, mutta et tee mitään saadaksesi häntä sitä

ymmärtämään. Päinvastoin sinä palvelet häntä ja melkein hätiköit hänen

tähtensä, niinkuin hän olisi mikäkin marttyyri ja niinkuin me olisimme

jotenkuten syyllisiä eikä hän, joka kuitenkin...

--Olenhan minä nyt koettanut olla niinkuin sinä tahdoit, en tiedä

sitten, mitä se auttanee. Mutta senhän sinäkin nähnet, että hän kärsii

ja että hänen on vaikea olla--laihtuu ja kuihtuu ja miettii--

--Jaa, jaa, sanoi rovasti kärtyisesti.

Ruustinna ei tahtonut enempää väitellä. Rovasti oli noussut ja meni

huoneeseensa ja aikoi pukeutua lähteäkseen laamannin luo

jokaviikkoiseen peli-iltaansa.--Se oli nyt hänen ainoa huvituksensa,

pappa-paran. Luultavasti ja aivan varmaankin häntä nyt siitä moitittiin

täällä kotonakin eikä vain Helanderissa.--Ja nyt itki ruustinna sitä ja

itki samalla kaikkea muutakin surkeutta. Robertia myös, josta ei ollut

moneen aikaan mitään kuulunut. Hän otti esille hänen viimeisen

kirjeensä, jossa ei ollut mitään hänen terveydestään, mutta sitä

enemmän tuota pinnistettyä, melkein sairaloista innostusta hänen

tehtävänsä muka suuruudesta ja ihanteellisuudesta. Ilta alkoi hämärtyä

ja yhä hän siinä yksin istui ajatellen tämän maailman merkillistä menoa

ja kuinka kaikki oli pian muuttunut. Tuli siihen Kaarina, joka oli

istunut toisessa huoneessa ja kuunnellut.

--Mitä sinä nyt taas itket, mamma? Elä nyt turhia sure.

--Miksen surisi.

--Laurin ja Hagmanin tähden sinun ei ole tarvis surra. He ovat ehkä

onnellisempia kuin kukaan meistä.

--Kun minä nyt edes vähänkään ymmärtäisin, mitä se sitten on kaikki!

--Sinun pitäisi lukea heidän kirjojaan, sanoi Kaarina hetken päästä.

--En minä voi niitä synkkiä kirjoja ottaa edes käteeni, niiden mustat

kannetkin jo peloittavat minua.

--Sinun pitäisi ainakin kuulla heidän puhuvan.

--Mutta eiväthän ne puhu mitään.

--Kyllä Helander puhuu joka sunnuntai.

--Ja minun pitäisi mennä kuulemaan, mitä Helander puhuu! Kuinka hän

haukkuu ja halventaa pappaa! Ei ikimaailmassa.

--Ei hän enää sitä teekään.

--En minä voi mennä sitä miestä kuulemaan, vaikka hän enkelien kielillä

puhuisi. Se on hänen syynsä tämä kaikki.

--Mikä kaikki?

--No tämä kaikki, tiedäthän sinä.

--He etsivät totuutta ja pyrkivät sitä elämässään toteuttamaan, joka

asiassa.

--Mutta sitähän me kaikki muutkin.

--Siinä on se ero, että me tahdomme tehdä sitä omin voimin, mutta he

anovat apua muualta--ja saavatkin.

--Herra Jumala, sinähän puhut aivan samalla äänellä kuin Hannakin.

--Hanna on siitä löytänyt rauhansa ja onnensa, ja minä luulen, että ...

että--Hagman on myöskin.

Kaarinan ääni värähti niin merkillisesti, että ruustinna säpsähti.

Onnensako? Sitäkö se on? Sen puutteessako ne--? Sitäkö ne hakevat?

--Rauhansako? Ja onnensako? Ei ainakaan siltä näytä kuin he olisivat

sen löytäneet.

--Eivät he sitä tästä maailmasta etsikään.

Taas pulpahti itku ruustinnan rinnassa, tällä kertaa säälin ja osanoton

itku. Kaarina-parka, olisiko hänkin onnettomasti rakastunut? Ja kehen?

Ei kai muihin kuin Hagmaniin. Mutta miksei Hagman ole häneen?--Kun hän

oli voittanut itsensä niin, että voi taas ilman liikutusta puhua, sanoi

hän:

--Ehkä sinä sentään toisit minulle jonkun niitä niiden kirjoja, niin

katselisimme niitä yhdessä niin kauan kuin ovat poissa.

Kaarina laski ompeluksensa pöydälle, kääräisi saalin ympärilleen ja

meni pihan yli vanhaan tupaan.

15.

Kaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he

hänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet,

eivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita.

Mutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.

Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi

tahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla

kuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen

ja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin!--Vai eikö hän

hänestä ehkä senkään vertaa välitä?

Kerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä.

Kirkon ovella hän oli sanonut Marialle: »Kyllä me täällä maailmassa

oikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän

oikeastaan pitäisi.» Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta

ei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi

tahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron

kanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan

hän menee.

Oliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä

halveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan

hän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa

ikäänkuin lähempänä heitä.

Kuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään

tarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua

ovensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään.

Ainoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän

aikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja

luomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän

oli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän

päähän.--»Mikä kirja se on, jota sinä luet?» oli hän kysynyt.--»Et

taida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.»--»Miksi sinä niin sanot?»

oli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut,

mikä kirja se oli.

Oli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista

lämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata

paperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä

oli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui

tuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään

kouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli

kirjoitettu: »Jatkoa päiväkirjaan.» Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun

oli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:

* * * * *

Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla

yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen

läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen

johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein

pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää

vastausta, mutta minä teen niinkuin _luulisin_ Jumalan vastaavan, jos

hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto--se vanha. Mutta kun

se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta

ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.

Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus

tulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama

iskisi. »Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?»--»On!»--

Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!

En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja »hyviä

harrastuksia», en alentaa niiden »jalojen aatteiden» arvoa, jotka minua

ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään

käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat.

En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta

siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten

niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään

selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat

muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana--jopa heidän

persoonalliseen onneensakin.

Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa

mitään sisällistä tyydytystä.

* * * * *

Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo

ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä

syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme!

Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja

ankarana--minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa

juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä.

Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän

omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin

ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile

julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä,

lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä

rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen.

Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä

kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä

elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan

yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa.--On suuri

ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin

saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin

_on_ tapahtuva, että se _on_ toteutuva. »Menkää kaikkeen maailmaan

j.n.e.» Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä.

Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen

aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän

hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen

kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän

todellisuuden rinnalla!

* * * * *

Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et

sisältä, olit opittua, et elettyä.

Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi?

Apostoli, profeetta!--minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt

sinä taas hetken kuvittelit itseäsi »suureksi mieheksi.» Vanhaa

hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti.

Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!

* * * * *

Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on

papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla,

muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa

niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin

askeleitaan elämän tiellä.--Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja

tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää

tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan

etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää

autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi,

--niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen

edellytyksiä,--mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi,

vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään

voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa

kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista

innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran

viinimäessä!

Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota

elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä

jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset

rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.

Minulla oli se haave--toisessa tarkoituksessa, toista aatetta

ajaakseni--mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää

välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä--

etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa,

haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää

samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista

vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka

harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n--harrastaisin vielä

tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena,

en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun

en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja

sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.

* * * * *

Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle!

Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti

ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea

otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet

itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan

Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta

minä en palvele kuvaa.

En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella

vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon

Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on

kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei

perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut

vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen

toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet

pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä

voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin

leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä

hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä

tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.

* * * * *

Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan

tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden

liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan

viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.

Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa

harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen

helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat

tunteet.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja

samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä

on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän

on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se

siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja

kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.

* * * * *

Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa

Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti

sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan.

Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni.

Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon

vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna

taivaalliseen autuuteen--tekisi melkein mieleni kuolla silloin,

saadakseni juoda valon lähteestä.

* * * * *

Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se

oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.

Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois

todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen

paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden

toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin

Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden

ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut

sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän

teoksessaan ole löytänyt »kristillistä» runoutta. Runous on aina

tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei

koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin

pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään

hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.

En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään

eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta

elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen

ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on

kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.

Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta _syntyä_, meilläkin,

niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea

kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on

minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi,

niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi

kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan

henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se

herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta

niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo

ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten

tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme

kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen

korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä

Jumalan laissa: »Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi

_kaikesta_ sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_

mielestäsi.»

* * * * *

Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta

tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan

silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta

maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme,

maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä

olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille

sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa

henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset

kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.

* * * * *

Oi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse

sanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en

tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että

ylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni,

autuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja

rukoile minun puolestani.

* * * * *

Kun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen

ihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän

tunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.

--Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua

koskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa

häntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän

omallaan. Minä tahdon, ja minä voin!

Ja se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty,

niin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin

ruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä,

mihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet

silmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut.

Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa

paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.

Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut,--se onneton,

joka ei ollut hänestä välittänyt!--Kadehdinko minä tuota, johon hän on

sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.

Mutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole

tahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen

suurissa tehtävissään.

Ruustinna tuli sisään.

--Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.

--Mitä se oli?

--Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.

--Anna olla!--Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!

--Mikä?

--Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne--

ei meille,--vaan Helanderiin!

--Ja ne ottivat hänet Helanderiin!

--Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä

häväistä.

--Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.

--Sinäkin tietysti heitä puolustat.--Mutta kuinka minä voin nyt kertoa

tätä papalle?--Minne sinä menet?

--Minä menen Helanderiin.

--Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet

sinäkin.

--Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!

16.

Antero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko

itse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee

heitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.

--Mitä sitä ajelet? kysyy hän.

--Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi

Rajalainen.

--Vai näitä, mitä miehiä nämä on?

--Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.

--Ka, sehän se onkin.

--Tämä on Kontolan rovastin poika.

--Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla

sekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?

--Tahtoisivat teitä puhutella.

--Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?

--Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.

--Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille,

itseäni viisaammille.--Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä

lähteä heinään.

Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei

näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että

voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle

sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo.

Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen

uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi

hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan

hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.--»No,

tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!--siispä on Jumala sinutkin

kutsunut!--Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan

valkeuden.»

--Näinkö tämä nyt kävikin?

--Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?

--Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee

kotiin, mitä sitten sanoo.

He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta

lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat

porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki

toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.

Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.

--Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.

--Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään,

syntisen.--Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi

sointu.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä

laidalle.

--Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?

--Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.

--Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua

kummaa katsomaan?

--Sopiihan teidän heitä tutkia.

--No, kyllä minä eksamia annan.--Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän

tiukasti:

--Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn

hypätä--siitä varmaan, mistä aita alin?

--En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.

--No se hyvä, että edes sen tunnustat.

--Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.

--Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on

taivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että

toisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!

--Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni

parannettava.

--Vai parannettava--sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan

synny. Helvettiin sillä passilla pääset.

Ja jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:

--Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä

tahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna

olevasi?

Rajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta,

vaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo

olla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi

hiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut

kuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän

oli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen

oli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt

saanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan

ollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa

päästä kaikista kiusauksista--ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen

Jumalan kanssa.

Ilme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen,

mutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan

värähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:

--Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää

muuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi

peilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan

taivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän,

että jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi

iankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen

sinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa,

ryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia

kasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja

omistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot

itsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa

itsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään

voimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin

Jumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.

--Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa

istuneet äänettöminä.

--Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä

helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai

paras, että mennään paikalla.

Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.

--Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin

joutua?

--Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään

voivamme!

--Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä,

niin hän voi.

--Mistäs minä sen tiedän?

--Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.

--Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan

muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette

tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne

pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta

siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne

siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen

pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte

väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu

ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen

armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin

teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.

Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni,

innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja

ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli

puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä

oikein ymmärtänyt.

--Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie.

Sillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan

syntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran

edessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan

aina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan

juuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden

Herraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen

ruskottaa ja kointähti koittaa.--Kutsutut olette, vaan sekava on vielä

asianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette

vielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä

kulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin

kanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä,

täytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton.

Vaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran

kanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään

ehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.

--Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen

kääntyen,--mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin

ja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?

--En ymmärrä.

--Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.

--Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?

--Melkein heti paikalla, siinä samassa...

--Elähän, katsohan...

--Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin

kirkosta: »Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä

välähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.»

--Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.

--Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti

kohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.

--Kerro, kerro.

Lauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin

suhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen

olla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto

käskee?

--Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä

kysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä

luule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?

--Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin

ajatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.

Paavo hymähti:

--Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en

ole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa

korvissani soinut.

Oli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja

lohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä

saattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman

elämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan.

Hän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin

vuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne

aikoi poiketa, sanoi hän vielä:

--Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin

ensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota

syntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana

vetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa

teidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille

tulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja

kysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää,--mutta

olkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.

Juuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa.

Hän oli heränneen puvussa.

--Ka, lautamies, minnekä ajelet?

--Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian

tähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.

--Et vain oikeuteen mananne?

--En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.

--Niistäkö Ristivaaran seuroista?

--Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.

Paavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan

ohjista pidellen.

--Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun

syysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.

Ei Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka

reessä, toinen maassa.

--Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?

--Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.

--Kuka sen sanoi?

--Vallesmanni oli sanonut.

--Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.

Hevonen riipaisi rekeä.

--No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin

heittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.

Hän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:

--Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet

aikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat

synnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran

houkuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse,

eikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.

17.

Kun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja

Paavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:

--Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on!

--Hän käveli kiivaasti lattiaa.--Olen aivan toista mieltä kuin Paavo.

Ei tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe

kerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta

väistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme

sitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä

todistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät

kalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään

käräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja

niin teemme mekin!

--Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne

kokoontuu, hymähti Rajalainen.

--Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada

siihen valmiiksi?

--Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta

perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.

--Vaan kun pannaan perustus kallioon.

--Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.

--Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?

--Jospa minä otan.

--Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.

--Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi

Rajalainen hiljaisesti.

Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot

eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen

innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin

tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa

edestä.

Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander

kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.

--No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten ... kuinka hän otti

teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.

Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.

--Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?

--Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle

masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä

minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut

minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen

joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla

viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin

muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut

löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien.

Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes

mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on

minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt

niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä

perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä

nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty,

mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen

apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten,

että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta

ainoastaan silloin.

Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä,

päättävä ilme.

--Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.

Heidän mennessään sanoi Lauri:

--Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin

avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta

mitään tietää?

--Se on nyt tietty, että autan.

Hän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi

siinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.

Rovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain

kirkonkirjoista sanellen.

--Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli

Antero hänen sanovan.

--Mitä sinä puhut?

--Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.

--Ja kenen kanssa?

--Heddan.

--Ole nyt hulluttelematta, poika.

--Se on minun totinen aikomukseni.

Ruustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.

--Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.

--Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.

--Herra Jumala!--Lauri,--mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!

--Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?

--Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä

olet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä

kaikkia onnettomiksi.

--Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun

täytyy totella.

--Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla

palkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään

velvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä ... jaha,

nyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.

--Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä

toista kertaa solvaa!

--Hedda on syytön, sanoi Hanna.

--Ja mistä sinä tiedät?

--Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies,

ei hän voi muuten tehdä.

--Niin minustakin, sanoi Kaarina.

--Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika,

jo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät

ainakin tästä säästää.

--Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?

--En.

--Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.

--Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna.

Olet alaikäinen.

--Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain

toisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma

tietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta

sama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei

kuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut

papintutkinnon.

--Kaunis papinalku!

--Olai, elä nyt,--rukoili ruustinna.

--Mistä olet saanut sen päähänpiston?

--Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.

--Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen

ja Helanderin suun kautta?

--Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.

--Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne,

jotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!

--Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua

ymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole

milloinkaan tehnyt.

--Ole vaiti!

--Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä

käräjissä heränneiden syyttäjänä?

--Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos

heitä syyttäisinkin? Mitä sitten?

--Ei mitään, minä vain kysyn.

Rovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti

itkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti

tuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.

18.

--Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella

paikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.

--Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.

--Ja minne ne menevät?

--Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo

Korpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat

Korpivaaraan.

--Ja mitä ne siellä?

--Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä

Helsinkiin papintutkintoa suorittamaan.

--Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?

--Hän saa lainata Anterolta.

--Mistä sillä on lainata?

--Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.

--Vai niin.

--Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?

--Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät

ovat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää

enemmän Heddaa kuin Lauria.

Rovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin

ruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun

rovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet

takaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä

naimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin

suuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta

nyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen

jälkeen, mitä hän oli sanonut.

--Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?

--En luule.

--Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa

heidän isiänsä vastaan.

Ruustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet

selän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen.--Tästä se

nyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät

jauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden,

että tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo

heränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat

heränneitä! »Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!»--ja

osoittavat sormellaan. »Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi,

oikea Herran sankari.»--Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole

epäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet

häneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!

Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä!

Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa

mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy

käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut ...

säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana.

Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava

toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin

paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan

tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he

tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja

osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan.

Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole

villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät,

leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja

valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan,

silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin

kotirauhani!

Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua.

Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi

keinutuoliinsa.

Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin

käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä

se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä

ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla

tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi

on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja

häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa.

Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa

semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään

erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen

pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman

aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja

mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.

Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja

kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen

joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän

takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään

eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja

revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai

keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja

pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä

yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa

kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla

koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan

ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää... Panna minut nyt

tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen

tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille

tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa

itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin

antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen

rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata

omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa

valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä,

Snellmanin ystävä--minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä

pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä

ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan

pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi

minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani

vastalauseen?--Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin

johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion

poikani ajoin minä pois kotoani.--Saa nyt Jaakko veli taas partaansa

nauraa--selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.

Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa

kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada

kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi

ruustinnan luo.

--Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että

kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella

itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa

siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu

kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää

sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on

lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat

minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella,

toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin

asianhaarat vaativat.--En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin

totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole

heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja

paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se

pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä

voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä

keskustelemaan.

Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne

tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin

hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.

Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He

olivat jo lähtövalmiina.

--Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita

niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.

--Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin

kummallisempaa!

--Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.

--Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos

pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.

--Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.

--Tämänkö heränneiden vainonkin?

--No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle

kirjoittanut.

--Vai niin, vai niinkö?

--Jäisit nyt kotiin, Lauri--tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan

papan kanssa.

--En minä voi.

Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:

--Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä

heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä

olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me

voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama

vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin

kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas

mieleni--! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?

--Ei ollut.

--Ei, ei,--mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja

minun tekee mieli saamaan lisää!

He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.

--Tytöt, sanoi Lauri vielä,--ei mikään ole maailmassa ihmiselle

ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua

elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!

He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat

äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.

--Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.

19.

Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan

kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he

kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä

uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista

mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti,

joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan

tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.

--Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa

ruokasalin ovelta.

Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin

kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti

otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä

huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä

kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se

ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan

yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli

sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen

olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole

ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen

liike. Minä luen--

--Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.

--Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin.--Kyllä niiden

korvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja.

Me kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja

uskosta, toinen elämästä ... niinkuin kalat verkkoon ... äh, kun ne

tulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!

--Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee

antamaan.

--Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori

varatuomari.

--Eikö laamanni...?

--Ei, ja se on hyvä se.

Se oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään

siitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut

puuttua tämmöiseen juttuun?

--Setä pääsee minun hevosessani.

--Minä kävelen mieluummin.

--No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.

Rovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta

ei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta

samassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan

rekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan.

Naimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä

sisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.

--Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa--on hänkin nyt

seurassa.

--Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.

--Oma syynsä, sanoi Lauri.

--Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä

asiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei

tahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.

--Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu

osalliseksi semmoiseen?

--Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.

--Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse

katsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen

tyrkyttävät.

--Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.

Helander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja

naisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.

--Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.

--Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander

ylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.

--Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.

--On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he

tekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei

maailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan,

koska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä

rikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä

aivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta

odottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat

kiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on

osoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja

herrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros

ylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain

kuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät

vähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin

isonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy,

kuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki

olisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä

enemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta

sivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka

läheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä

menoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan

voi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti

kerran voi olla sille tarjottavana.

--Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin

tahtoo, sanoi Lauri.

--Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen,

sen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä

sen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka

voi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.

--Niinkuin te heränneet papit olette.

--En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet

ovat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin

eivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten

mielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen

keskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja

hapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että

niin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka

olisi voinut aavistaa, että tekin molemmat--en voi oikein vieläkään

uskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä

käräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin

maan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja

virkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää

ihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin

piirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain

voittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.

He olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt

liikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa

keskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle

takapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli

navettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä,

ja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien

asuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut

herrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi

kulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin

avutonna.

He menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja

tyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät

tukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin

yksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat

yhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on--aina oleva. Hän

ajattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi

kerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina

kaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.

--Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.

Mutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei

liikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin

ja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu,

tuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:

--Asianomaiset sisään!

Mutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin

vielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin

olijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä

käräjätupaan.

20.

Vastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja

talonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana

istuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat

vastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat

toisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen

seuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja

Antero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin

tungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja

vallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä

tietävinään.

Tuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden

auskultantti... Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä

nyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä

vanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa--uskostaan? Mutta ei

Antero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa

heikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti

kääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee

niitä.

--Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.

--Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.

Sadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.

Kääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa

tehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen

ilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin

antaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen

siitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut

esimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän

sanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia

kokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä.

Talollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten

pitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin

siitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli

väkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että

väkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan

sekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja

siis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana

mainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään

sekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.

--»Näiden syytösten valaisemiseksi»--lukee tuomari vielä, »katsomme

lopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja

häiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä

hämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja

perheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se

tuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten

auktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan.

Mihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä

ennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on

tungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä

alueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka

takaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen

pietististen erikoiskokousten pitämistä varten.»

Kun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös

hänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei

kuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.

--Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka

osoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi

ottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn

kanteen.

--Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä,

eikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on

kyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä

varalta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä

käsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole

tuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.

Tuomari kääntyi rovastin puoleen:

--Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun

kanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?

Hiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi

rovasti:

--Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei

sisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin

puolesta.

--Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.

Herratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen.

Vallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain

päätään.

--Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin

oikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi

vallesmanni, asettuen paikalleen.

--Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on

tuova esiin.

Se oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain

keskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle

jotain.

--Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto,

jonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen

Helanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena

pitämästään saarnasta.

--Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.

--Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta

perustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta

esiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä

luettaisiin.

Kun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.

--Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä

törkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen

korkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä.

Vaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan

edesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle

viaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut

pitävänsä pysyä syytöksessään.

Herrain päät pöydän takana taas kohosivat.

Tuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.

--Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi

Helander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia

kuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä

syytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että

olemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa

Ristivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta

sen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan

tekemä ilmianto--

--Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.

--Olkoon sitten lausunto--että se on pääasiassa oikea ja saarnani

sisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää,

vaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me

siis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.

--Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia

kuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.

--Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä:

maisteri Hagman ja--

--Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.

--Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä

haasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun

vireille panossa.

--Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.

--Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi

näyttäytyy, pastorska Handolinia.

--Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin

satutettuna.

--Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.

--Kenen kanssa se on tänne tullut?

--Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta

en luule sen muuten vaikuttavan asiaan.

Se herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin

miesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.

Todistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi

tuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.

Helander astui ensiksi esiin.

Myönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on

kannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan

erehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua

persoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion

alle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen

kuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan

paimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää.

Tahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut

tätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan

ilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän

omasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen

elämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta,

joka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään

sielunpaimenena.

--Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta,

jossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa

missä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani

tahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua

ja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa

kansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että

vallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin

pahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista,

joka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja

sen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että

olen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta

jos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut

käräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun

täytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei

vain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien

salojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku

ja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon

sentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja

vainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat

ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta

röyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän,

hänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja

nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada

vapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu

verellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa--

tämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä

vastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni,

vaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja

kanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan

enkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois

oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että

virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat

kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista

esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita

kaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt

rangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei

kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona

puhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini

ystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra

kokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä,

niin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta,

eikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään

häiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää,

kun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan

mitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat

sen meitä ruhjoaksensa nostaneet!--Eikä minulla ole muuta lisättävänä

kuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet

minulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä,

vapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän

pappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin

kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin

velvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että

suloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.

Kyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset

hartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja

tai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.

Vallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:

--Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta

vastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia

pitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.

--Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää?

kysyi tuomari.

--Ei ole.

--Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta

sanottavana?

Paavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin

aatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä

kumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen

silmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan,

kun hän virkkoi:

--Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme

lohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:

Rauha heidän pitää meille suoman,

vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna,

sillä Kristus on meidän voimamm',

Hän on meitä auttamaan tullunna.

Tuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:

--Onko muuta sanottavaa?

--Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa

oli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät

ilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain

yht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen

sisällisestä tempauksesta.

Näytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin

puolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas

takaisin, ennenkuin virkkoi:

--Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää

luonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt

kirkon aidan.

Iso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen,

tuiman näköinen, melkein uhkaava.

--Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.

--Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?

--Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit

saaneet kirkkoa.

--Purkiko Ilpolainen veräjän?

--Purki ja tukkesi sen myös.

--Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta

maansa yli?

--Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.

--Ja kuitenkin puritte veräjän?

--Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se

korvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.

--Totta siis kaikki, mitä kannetaan?

--Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.

--Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.

--Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että

emme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän

tahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa

huutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan

kuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille

penkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja

käytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on

häntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita

vaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.

--Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen...! huusi

Handolin.

Tuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:

--Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei

kuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana...

--Sanottu, mikä sanottu--ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.

--Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.

--Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt.--

Kutsukaa sisään kantajan todistaja.

Handolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun,

kutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään

väkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin

vapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin

heränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli

purkanut sen, mutta sulkenut sen myös.

--Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin

ollut? kysyi vallesmanni.

--Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä

aidanpanija tämä Ilpolan isäntä.

--Tallasivatko nämä niittyä mennessään?

--Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä

latoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä

enemmänkin.

--Onko todistajalta muuta kysyttävää?

--Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi

vallesmanni.

--Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.

Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen

tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.

--En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän

myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta

tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen.

Saanko sanoa vielä muutaman sanan?

--Jos se on yhteydessä asian kanssa.

--Luulisin sen sitä olevan.

--Olkaa hyvä.