TAKATALVI

1.

Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu

paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen

päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu

oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja

ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää.

Viljat oli aikoja sitten korjattu--ne, joita halla ei ollut korjannut--

puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty

rakennuksen alle.

Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen

lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin

niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan

Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa,

mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä

näyttänyt.

Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat

kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun

tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin

ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä

herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta

ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla

mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta

vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän

tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli

kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi

se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat

syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua

syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.

Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä

pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli

viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin

hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua,

ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta

siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä

käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko

hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta... Usein tahtoivat tulla mieleen

nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen

kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään

voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä

lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.

Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa.

Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden

tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden

seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin

Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti

häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain

penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna

aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut

mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että

hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.

Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä

surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli

kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:--»Enhän minä sitä

yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»--

»Kun saisit sen vain alkuun--jos kirjoittaisit sille maisteri

Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»--»Eiköhän hänellä ole muuta

parempaakin tehtävää.»--»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan

takaisin, vaikka lupasi.»--Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan

eikä nostanut päätään.--»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt»

sanoi hän.

Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät.

Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan

ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut

huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin

postia.

Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla

joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän

teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli,

kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä

meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä

vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton

kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää

kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello

soi kahden virstan päässä!»--heittää vähän vaatetta ylleen ja menee

sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle,

minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa

vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä

seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.

Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se

oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan

lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa

itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä

huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma

siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja

tuon tuostakin hän huokasi:

--Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi

ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta

yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert--

enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin

pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.

--Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse--

setä ja ne semmoiset.

--Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!

--Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla

ihaillaan--ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi

niin monella muullakin alalla voinut menestyä.

--Kuka ihailee?

--Kaikki Laurin toverit.

--Laurin toverit ... matki ruustinna.

--Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa

kaikki mamman Laurille laittamat eväät.

--Niin, niin naurakaa te vaan.

--Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.

Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä.

Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät

odottaneet kirjeitä keneltäkään.

--Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin

tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.

Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.

--Saihan mammakin, keneltä se on?

--Tädiltä se vain on.

--Miksei mamma lue?

--Ehdinhän minä sen vielä--mitä Lauri kirjoittaa?

Kaarina luki:

--»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat

eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä

siitä--»

--Jaa, jaa--

--»--ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas

poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana

tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte

vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon

kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain,

vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki

me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka

sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme,

että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri

tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima

on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan,

minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet,

mitä hän on _kirjoittanut_, mutta me olemme hänet _nähneet_ ja

_kuulleet_ hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»

--Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.

Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

--»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa.

Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone--»

--Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.

--»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä.

Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin

alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän

välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin

filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En

tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä

minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»

--Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan

jälkeen, sanoi Hanna.

--Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä?

sanoi ruustinna.

Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.

--Mikä se on? kysyi ruustinna.

--Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.

--Tuleeko siitä sittenkin juttu?

--Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.

Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen

isäänsä.

--Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.

--Ah niin,--ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.

Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin.

Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo--pidot olivat

nähtävästi olleet juuri heitä varten--ja siellä oli ollut koolla koko

kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella

tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä

Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af

heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti

täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima,

niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta.

Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista,

mikäli se _häntä_ koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään

loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että

Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi

illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta

kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä

suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin

tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut

juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen

tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden»

palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi

ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja

yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki

nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»

»Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston

opettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että

ylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos

se pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi

olla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan

myöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä

oppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen

kanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta,

kun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat

olla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.»

Kaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti

yht'äkkiä:

--Se ei voi olla mahdollista!--»Täällä huhutaan, että Saimaa olisi

uhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä

taholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että

kädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä

uskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä--ja samaa

mieltä ovat muutkin--aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen

enempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt,

että Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä

nuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.»

--So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten

hetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:

--Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi

ilmestyä.

Mutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:

--Missähän Robert-parkakin lienee?

--Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.

--Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa.--Eikö Lauri enää muuta

kirjoita?

--Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja

Anterolta.

Oli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota

Kaarina ei lukenut: »Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä

olin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta

osaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin.

Tarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja

kirjoitusta.»

* * * * *

Kului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut

talvi, ja nyt saapui posti aikanaan.

Tuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.

Hän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan

niin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. »Olimme

ensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien

toverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja

välinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei

heillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja

totilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia

mukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä

innostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka,

johon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä

selvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: »Onko

mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?» Kaikki olivat

sitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri

mieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on

mahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin

toiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi

ehdoksi.--Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti

kaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei

tulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina

asian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan

»lukemisia kansan hyödyksi», joissa kansantajuisessa muodossa

esitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä

edemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään

maailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että

vain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. »Jos minä osaisin

suomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin», sanoi

hän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi

vielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja

hän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset

suurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja

voipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut

isälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on

hurjuutta, hurjuutta!»

»Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen,

että hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria.

Minä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin

runoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se

olisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä

papereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio.

Siihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.»

--Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.

--Kyllä kai.

»Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut

lukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä

oikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä

jotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta

rautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle

aatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään

kauniimpaan: »Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin».--

»Aatelia?»--»Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista

»von»-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään

vierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista »-nen»-aatelia, joka

on rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.»--»Mutta se

kuuluu niin rumalta.»--»Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai

Härkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen

seinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan,

ja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on

kohoava kansan hartioilla».

--Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne ... naurahti rovasti.

--Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.

* * * * *

On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan

odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa

tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja

valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti

tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin.

Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti

taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle.

Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa

kirjeen.

--Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.

Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada

kuorta rikki.

Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden,

se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään

itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä

voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan,

mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä

vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä

häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat

hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus

ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on

hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että

suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä

kulttuurinsa kulusta... Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut

ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut,

että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta

päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin

innostua.--»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen

ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko

pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni

myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa--ja

ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja

vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»

--Enhän minä--, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.

Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille,

professorskalta ruustinnalle.

Lauri kirjoitti:

»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei

historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi

julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan

teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä

väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai

ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla

tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä,

mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi

torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä

omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on

riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee,

vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne

kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki

etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi

konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden

oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa

tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin

vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden

ei ole lupa--eikä tarviskaan--sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki

meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei

sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen

ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä

häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme,

tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun

ajattelenkin sitä--Saima lakkautettu!--niin käteni vapisee vihasta.

Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen

hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on

vapaiden.]--Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle--»

--Ai...

* * * * *

Professorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua

yhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä

esimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen

sopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin

lietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole

mistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien

ystäväinsäkään, mitään välittänyt. »Minä luulen, että on onni maalle,

että hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla

valittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma

syynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen

itsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko

maata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin

auktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa

näkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa

persoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja

tyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus

Pietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja

lakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi,

kaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret

yltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä

lyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt

oppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta

vain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa

ja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita

siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä

ryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt.

Suokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä

jotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut.

Kirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän

on, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu

selville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken

levottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi

välttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos

tytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin

toisiansa kuin meitä vanhoja.»

--En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.

--En minäkään, säesti Kaarina.

--Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.

--Se vielä puuttuisi, että me ... ei ikänä!

--»P. S.--Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva

oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei

katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on

kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain

valtiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla.

Jos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa

syytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi

tunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin,

niin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin

ikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat

voivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän

suostumuksellaan.»

Ei puhuttu hetken aikaan mitään.

--On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä

päivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.

--Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.

Kun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi

ruustinna rovastille:

--Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?

--Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi.--Vaikka kyllähän hänen

mielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.

* * * * *

Mutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin

Lauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa

huippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:

--Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.

--Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä

sukulaisikseni.

--Ketä?

--Setää ja tätiä tietysti.

--Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo

kauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa

heränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.

--Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen

vaatteensa menemään.

--Siksi, että ovat jumalattomia.

--Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,--ettei hän, vaikkei mitään

virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.

* * * * *

Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen

kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä

se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä

vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä

vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman

lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun

kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä

yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee?

Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen.

Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy

kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.--

»Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli

hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään

Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei

saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon

olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti

puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että

hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen

oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti

nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi ...

olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi

millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut

mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa... Nyt oli

nuorilla sama edessä... Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani

siihen soppaan...

Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla

tavalla... Ja _siitä_ hän kyllä voisi heille kirjoittaa.--Ja rovasti

ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja

tarttui kynäänsä.

Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole

politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi

kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee

tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta

mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että

oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella

kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia,

mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu

sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun

kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti,

demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä.

Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki

ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava,

ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi

ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin

totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus

suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta

käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei

ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla

arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja,

sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin

teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen

ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut

kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun

akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu

tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»

»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden

asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme

on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein

korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut.

Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä

himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa

tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että

tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden,

että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta,

ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin

pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa

suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»

Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli

lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan

nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä

ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin

hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen

oikeuksista ja velvollisuuksista.

2.

Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi,

palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun

ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä

kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt,

joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen

viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin

herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta

pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille

muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli

haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka

hän oli tutustunut äitiin--ollessaan kotiopettajana hänen hienossa

perheessään Turussa--kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen

entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty--kertoi

kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa

herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut

montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan

saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut,

mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli

perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä,

kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti

haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä,

toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava.

Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi

oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten

pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se,

kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit

pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas

tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa

Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi

meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla

synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi,

lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista

silmistä...

Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille

kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He

voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja

heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja

tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei

ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan... Ja hän oli

palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki

pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän

käsiään.

--Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on,

että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa.

Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.

He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista

koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä

lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.

--Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.

--Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä

kaikki?

--Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren

miehelähän kullaisestakin kodista.

--Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.

--Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.

--Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne

apulaiseksi.

--Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa

ollut, huokasi rovasti.

--Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.

Hetken päästä sanoi Kaarina:

--Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?

--Hanna-parka, sanoi rovasti.--Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia:

jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa

mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain

vieroittaa häntä meistä muista.

--En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.

--Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin

joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin--

tämmöisinä ihanina iltoina.

--En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on

lohdutuksensa löytänyt.

Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo

seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.

--Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen

yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen

portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on

kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.

--Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?

--Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous--

nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta

nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin

siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain

surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.

--Mistä se tulee?

--Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että

ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka

näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse

soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.

--Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi

Naimi.--Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin

pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin,

jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että

Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.

--Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.

--Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä

odottamassa?

--Ei, mutta postihan on tullut.

Lentäen riensi Naimi sisään.

Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.

--Mamma, onko minulle kirjettä?

--En tiedä.

--Mitä sinä itket, mamma? Mitä on...?

--Lauri on erotettu yliopistosta.

--Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.

--Lue itse ... ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.

Ruustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle

heitetyn kirjeen ja luki.

Se oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli

pannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja

sitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja

tömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan,

luultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn

katupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti

esiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri

Hagman. »Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla

huomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua.

Olen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta

puolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta

oikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut

syylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta.--Ikävintä asiassa

on se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki

ehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin

minun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole

salannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen

esiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman

lakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin

muillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa

määrässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri

ja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla.

Sillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky

on taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi

puhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän

vapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta.

Siihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä

hänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos

Suomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme

kiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka

valtioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä

salakarien sivu.»--Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen,

ettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja

vanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon

oli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli

paheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. »Sinun isällisten

tunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma

poikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on

aatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis

moraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet

relegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.»

Rovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta

sytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa

pois, uskaltamatta mitään virkkaa.

3.

Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja

maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen,

huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä

kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: _silentium_! Pieni kalpea

mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.

--_Silentium_! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja

silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset

pieksut.

--Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni

sanovan.

--Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään

Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.

--Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun

sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi.

Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin

kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi.

Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten

oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä,

meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä

on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia

sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se

on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja

vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa...

Kuului hyvä-huutoja.

--.... mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja

yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on

meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä

sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota

idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki

sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton

sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä

enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan

katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että

kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet

tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka

meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän--sillä minä en voinut

teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni

--teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat

samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero

sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen

osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu

paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette

kohdistaneet niitä henkilöihin...

--Kyllä niihinkin!

--Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.

Sille te tahdoitte huutaa »alas».

Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo

kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita

pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin,

että se näkyy!

--Alas meidän pikku tyrannit!

--Alas! Alas!

--Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä

ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee

aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä,

mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos

Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi

pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme

mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on

kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on

vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä

olla. Sen tulee sanoa, _mitä_ se tuntee ja _silloin_, kun se tuntee, ja

sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan

seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman

tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan.

Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka

käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja

kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?

--Puhut! jymähti joka taholta,--ja puhu lisää!

--Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän

tekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että

tässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä,

mitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi

--te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta,

rohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden

seuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja

ihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen--

Hän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain

pörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia

silmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi--kolme--viisi

miestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.

--Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta!

huusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.

--Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta.--Ole vaiti, elä puhu

semmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille

häikäilemättä vasten naamaa ... sanoit totuuden sanoja... Ole vaiti!

Maljasi!

Eikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut

olla mikään sankari eikä mikään marttyyri.

--Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta

kaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.

Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.

--Kiitos, toverit,--ette te hurranneet meille, vaan aatteelle--me

asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä

osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan--

te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii

samassa tahdissa--jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut

--mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat--Suomen kansa on vielä

nuori kansain joukossa--se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma

tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut--jos se siitä luopuu, jos

se jättää sen täyttämättä...

Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut

sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien.

Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa

ilmeessä...

Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa,

jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.

--Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme,

ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä...

Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa--ja veisuu kuului

yhä voimakkaampana.

--Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.

--Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys

kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.

--Hss ... jatka, Lauri!

Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa

ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.

--Suu kiinni, sanon minä!--ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin

veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut

hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja

hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.

--Herkesivätpäs rääkymästä, varikset...

Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla

oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran

mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen

kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:

--En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa...

--Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.

--Ei mitään tämän enempää.

--Maljasi sitten! Eläköön puhuja!

--Eläköön tai kuolkoon!--ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella

ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.

Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen

käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:

--Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille

mitään häiriötä tehneet.

--Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee

sinua.

--Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.

--Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.

Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.--Se oli oikein: Sitä ne

tarvitsivat nuo!--Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus

Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän

ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin

kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä

lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.

--Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu ...

vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte...

--Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?

--Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin...

Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.

--Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa

ovi, sanottiin sieltä.

Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin

auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.

--Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä

sanottavan.

Sitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi

painettiin kiinni.

4.

Antero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi

makaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin

samassa heräsi nahkasten sisältä.

--Missä me ollaan? kysyi Lauri.

He olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen

eteenpäin.

Lauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin

rekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.

--Olenko minä kauan nukkunut?

--Kaksi kievariväliä.

--Kun et herättänyt.

--Koetin, mutta et herännyt.

--Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.

--Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön

totuuden sankarit!

--Minä nukuin jo silloin?

--Etkä, vaan huusit mukana hurraata--itsellesi.

--Hyi saakeli!

Kului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:

--Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?

--Aioin kysyä sinulta sitä samaa.

--Kauniita totuuden sankareja me ollaan.

--Kuulitko sinä?

--Minkä?

--Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?

--Samaan kuin kuka?

--Pietistit.

--Vai niin.

He tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta

vaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi

lumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä

turkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.

--Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe,

että me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan?--kysymys tehtiin

toisessa kievarissa.

--Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.

Pitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:

--Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?

--En tiedä.

--Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään ... olit alussa päinvastoin

vastaan.

--Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin

esiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä

alkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti

vaarallisinta.--Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi

tapahtumaksi.

--Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan.--Mitähän meidän ukko

sanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se!

Jos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä

sietämättömäksi, niin lähden minne tahansa--vaikka Oton luo, lisäsi hän

hiukan epävarmalla äänellä.

Eikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.

--Vai niin, sanoi hän hetken päästä,--että pietistit sanoivat: kauniita

totuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen--

mennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että

niillä oli raamattu edessään--oli niinkuin olisi minulle joku

välähtänyt.

--Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?

--Elä edes sinä ivaa--

--Enhän minä ivaa.

--Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli

kaikesta oikeastaan surkea fiasko.

Hän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero

oli vaiti.

Moneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon

muistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.

--Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat?--Minä

tarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö

siinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen

syrjävaikuttimia?

--Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä

me kuvittelemme.

--Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme,

olemme hukassa!

Anterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys

vain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut

jättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi

muulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?

Oli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli

virkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja

uskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin.

Siellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi

tulivat pois Helsingistä?--He eivät voineet vastata kaikkeen tai

vastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään

näille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä

Saiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle

lihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois

potkituita renttuherroja.

Tuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:

--Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui

usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin

meille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain

kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne

katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! »Katsokaa hänen kenkiään!

Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!»--Lönnrotistakin ne

puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain

paljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä

muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen

henki.

Antero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän

tuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se

oli puhjennut, silloin... Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa

sielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli

kadottanut, sitä, mitä haki ... ei uskoa itseensä, ei suuntaa

toiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan,

hänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta

tarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän

tahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista,

jaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla

omien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla

ehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain

määrättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan

ilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä--aarteittensa laajetessa ja

kypsyessä--saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda

siveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä

Suomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja

piilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin

vanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen

renessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen

jatkoa, uskonpuhdistusta.

Hän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti

aavisti--tunsi enemmän kuin tiesi--mutta itsestään aatteidensa

koe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.

Hän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka

hänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään

kieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia,

jota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!

Ja sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä

ylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan.

Saapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana

hänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa.--

Ja seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän

kurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti

oikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta

hän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti.

Ja mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut

sen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä

vastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa,

huomionherättämisen halua?

Koko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä

oli alusta loppuun saakka joku väärä sävel... Kun saisi, kun saisi

itsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!

Mitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo--

muka! Eihän--kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä

kuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta... Kohta

kun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis.

Mutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle

sisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin

mennä yksin...

He olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät

kumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe--

teki tiliä hänkin elämänsä kanssa.

--Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin--sinun pitää kuunnella

minua, Antero!

Hän istahti vuoteen laidalle:

--Minä olen kunniaton ja kunnoton ... minä viettelin hänet, ja minä

jätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran

kirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani

niin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua

rangaistaan.

--Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.

--Kun vaan voisin! Ja minä voin...

Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi

vakuuttavalta.

--Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.

Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi

esiin hänen katumuksensa...

--Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.

--Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli

ajatellut.

Kuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä

vastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi

ärtyisästi:

--Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja

asialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä

myötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä

katurauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa.

Herroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista.

Vapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat...

Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.

Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.

Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi

saanut mieluisensa potkun--ja hyvin ansaitun.

5.

Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan

pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan

takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen

pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen

pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään

varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain

saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä.

Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.

Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi

toruen sanoa:--Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki--

--En minä, mamma, osaa mitään ajatella--on niin äärettömän--tervetuloa,

tervetuloa!--Tervetuloa, herra Hagman!

--Hss ... pappa tulee...

Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin

kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet

istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat

seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:

--Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli

oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.

--Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne,

pankaa turkkinne tänne!

--Pappa tulee...!

Lauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän

virkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi,

eikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin

hänellekin kätensä.

--Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan...

--Niin, tässähän sitä ollaan... Seistiin ja katsottiin...

--Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?

Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä

pakahtumaisillaan.

Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan

sisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen

kasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien

toisesta toiseen.

--Mars! Huuti! Ulos siitä!

Rovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla

kiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi

itsekin sille tielleen.

--No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu

sinulle.

--Naimi ... torui ruustinna.

Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan

ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä

tuulensa läpi jäätyneen mielen.--Heidän tekonsa oli oikea!--ja sillä

hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä

itseään moittinut ja muita tuominnut.

Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja

laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen

katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa

pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton,

kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein

luonnolliseen ääneen.

--No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin

puolesta.

Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli

mahdollista:

--Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?

--Minun täytyi, mamma, minun täytyi!

--Täytyi? Kuinka täytyi?

--Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.

--Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä

olisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita

särkemään.

--Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!

--Niin ainakin setä kirjoitti.

--Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.

--Niin, mutta kumminkin...

--Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?

--Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.

--Niinkuin sinä, mamma...

Ruustinna ei ollut kuulevinaankaan.

--Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että

se sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa...

--Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon

piimää!

--Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?--Minä

olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se

meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää

mennä mihinkään ja kutsua ketään...

--Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.

--Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat

varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.

--No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.

--Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät

sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee.

Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki

mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja

Robertkin siellä, missä lienee--tuskin elossakaan enää--kuka sen

tietää?

--Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.

--Hän on voinut sairastua uudelleen... Miksi tämä kaikki onnettomuus

nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?--Antakaa anteeksi, herra Hagman,

että minä näin,--mutta tehän ette syö mitään ... olkaa hyvä... Helander

tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet...

--Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä

toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.

--Ehkä eivät, ehkä eivät ... sinä olet niin kauhean arka niistä

heränneistäsi...

--Sillä minä tiedän... Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista,

kun mamma tietää...

--Ei se nyt se vielä mitään merkitse...

--Mikä niin? kysyi Lauri.

--No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta

kesällistä saarnaansa.

--Ohhoo, vai niin? todellakin?

--Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä ... siinä koko

juttu!

--Kuinka saattaa mamma semmoista!

--Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat...

--Elkää nyt taas siitä riidelkö...

Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin

ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi

pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja

Anteron kanssa.

--Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse.

Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja

ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.

--Välipä sillä...

--Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta

hyväksyy ... ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania

eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin

kaikesta!

Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja

reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta,

niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa

vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi

tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.

--No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?

--Juhannuksena.

--Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?

--Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.

--Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?

--Toivotaan.

Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin

kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin

Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään

nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin

huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan,

milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui

hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä

hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi.

Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei

kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut

nukkua uudelleen.

Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää

niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä

kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä

ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua,

mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä,

voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.

Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina

tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana

saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää.

Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään

ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.--Ja näinhän minun ei siis

tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää

ja omistaa!

Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi

ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt?

Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö

kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys,

mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka

sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut

täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!

Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan

häntä...

Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli

se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen

neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä

koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen

olisi tehnyt mieli polvistua--ensi kertaa elämässään--polvistua tuon

valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen

heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein

ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen

elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa

nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin

harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.

6.

Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä

milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden

rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu

notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan

ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt

häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei

toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi,

tahdoton tuuditettavaksi--olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka

iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä

elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa

määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä

onnensa portille?--olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?----

voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on

noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa,

niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu,

kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi,

että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa

pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään,

jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta--kuletettuna.

Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja

tähdettyi ja suureni ja laajeni.

Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen

ihanille rinteille ... en saapunutkaan.

Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa----ja tuolla palavatkin

salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat

annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.

Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut

tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee ... viekööt, johtakoot,

ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi

hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi:

»Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode

valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja

peitteeksi paksu kinos!»--niin lähtisin minä ... lähtisin! Siinä

makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä

muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin... Muisto, se se

juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon

se minun elinvoimani.

Naimi oli tahtonut häntä jäämään.--»Teidän täytyy. Te ette saa mennä,

minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja

mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin

teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä

häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja

sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.--

Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»--Ja minä jäin ja Naimi

oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin

kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka

viserrykseen minä tahdon herätä,--kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä

muista eikä tule takaisin... Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja

katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan

huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.

Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista,

rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä

häntä nyt enää pidätetty.

Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli

yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan,

kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu

laski.

--Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.

He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.

--Mikä talo tämä on?

--Karila.

Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi

tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän

ääressä lukemassa.

--No, voi toki! No, johan nyt... Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän

toki... Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun

kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää

raskaalla mielellä.

--Ei sopinut minun silloin.

--Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette

olisikaan tullut nyt... Tuota, mitä minä ... minä en nyt herätä ketään

... keitän itse vieraalle kahvit ... tuossa tuokiossa...

Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan.

Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia

muita kirjoja.

--No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta

tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja

tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.

--Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.

--Mikäkö paras paikka ... kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan

kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ...

en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen

pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen

päivä.

--On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.

--Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi

kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun

tukkineet?

--Totta se on.

--Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä

olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta

kerran se päivä sieltä vielä päästetään.

--Teillä on luja usko.

--Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen

tästä kirjasta.

Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut

tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä

Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka

kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa

kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.

--Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan,

silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.--Vai niin on, vai niin

on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille

itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?

--Sanokaa toki!

--Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän

kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se

_nyt_ sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain

ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen

ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi

kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta

et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi

kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa

etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on

voinut milloinkaan seisoa.

--Mistä te olette tuon viisauden saanut?

--Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?

--Niin se ehkä on.

--Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen

vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja

toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä

meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen

voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä

on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se,

maisteri!

Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet,

mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.

--Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta

kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

--Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.

--Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä

kaikkialla luettiin ja ihailtiin.

--Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.

Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä

askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia

hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen

huusi sisään:

--Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi...

--Täällä on herrasvieraita, Kaisa...

--Olkoonpa mitä tahansa!

Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

--Katsohan tuota ... vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole.

Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että

vieraskin pääsee levolle.

Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman

säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla

ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja

lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman

sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen

tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee

sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa!

Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni

kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin?

Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa

järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?

Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä

meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he

saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta

hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme

luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä

aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä

yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.

Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan,

etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen

estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista--ei ainoatakaan auttavaa

kättä!

Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli

hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. _Hän_, joka istuu

katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa

kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää

itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun

tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja

luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan

tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on

hetki lyönyt?

Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen

kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista

katsetta kenenkään silmissä.

Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja

hyödyksi!

Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin

samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin!

Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun

oppilaani tavallaan.

Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös.

Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja

auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.

7.

Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja

suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren

selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen

paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.--He olivat

päättäneet usein tavata toisiaan.

Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen

rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi

ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.--Jos aistitonta

aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä

sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän

minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä

kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten

ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa

kirkkautta ja suuruutta sieluuni... Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate

Israelin lapsillekin.

Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla

kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä

tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.

--Kenen on tuo talo tuossa saaressa?

--Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko

pihaan?

--Ajetaan vaan.

Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli

naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset

pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen--ja ilme herttainen ja

katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen

mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?

Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.

--Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.

Ukko katsoi silmälasiensa yli.

--Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä _nyt_

tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka.

Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes

olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,--ajattelin:

kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä

tultua. Tuo lasi, Otto!

--Ei ole talossa useampia kuin se yksi.

--Anna sitten kuppi.

--En minä välitä, sanoi Antero.

--Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit

saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin

sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy

heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan,

sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin

alla, vaikkei tiedä, saako se sen.

--Elä höpise, setä...

--Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?

--Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut

pois yliopistosta.

--Mitä puhut? Sepä hauska juttu.--Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään

sitä konjakkiasi, niin--heti tänne, kun on tämmöinen asia!

Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan

pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.

--Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.

Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai

Antero kertoa.

--No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin?

Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä

pojassa sittenkin jotain.

--Ei ole, sanoi Otto päättävästi.

--Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos

teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki.

Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa

niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?--

Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät

aina toimijain johtopäätökset.--Ja eikö niin, että teidät muutamat

uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas

Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin

Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa

hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään

solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!

Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi

päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta

palattiin aina pääasiaan.

--Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on

ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus!

Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se

oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot

vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin

ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä

seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain

vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.--Se oli hyvä sekin, että Saima

lakkautettiin.

--Hyväkö?

--Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei

ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat

kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!

--Niin, eihän kuitenkaan tiedä...

--Ethän vain katune.

--Kyllä melkein välistä.

--Kas niin, siinä sitä ollaan--se on sitä aitosuomalaista: tehdään

ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä

viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo

ehkä käynytkin.

--Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.

--Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta

aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn

pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.

Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:

--Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen

älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä

varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja

kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät

ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee

tietysti huudahtamaan: _c'est une misalliance! oh, mon Dieu!_--ja

pyörtymään--kun saisi olla näkemässä.--Niillä on suuret suunnitelmat.

Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat

arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.

Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea,

ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa,

mutta mennyt sitten samassa pois.

--Kuka tuo on? kysyi Antero.

--Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön

eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole

sanaakaan kirjoittanut.

--Tietävätkö siitä pappilassa?

--Se on kieltänyt kenellekään puhumasta ... Laurillekin ... kun eivät

he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne

oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,

8.

Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen

pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa

miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta,

edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva

harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä

kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja

kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki

yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois

hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä

tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt

penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut

yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän

nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta,

niin tehdyiltä.

Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa.

Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja

suomenkielestä,--siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen

renessanssiaatteestaan--oli sekin päähänpisto!--kaikki keskenjääneitä,

ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut

kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin:

Rajavaara--Pappila--Juhannuskokko--Seurat Ristivaaralla--Tulo takaisin

Kontolaan--ja siihen se oli loppunut _se_ runoelma! Lapsellista,

turhanpäiväistä kuvittelua!

Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki

epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus

Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut

tämän maanpaon--ei,--ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta,

uusi elämä, uusi työ--mutta mikä elämä, mikä työ?

Hän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos,

tapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei

hänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän

tarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota

surkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta

jota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja

lakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa

ja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja

sätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että

pani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen

kristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen,

että mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt

hän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään

oikein.

--Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi

aikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.

Hän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään,

nousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja

hanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää

kurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan.

Pitäisi mennä sisään,--mutta hiihtää kuitenkin ohi.

Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on

aamusta kulunut.

Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.

--Täällä sinä vain itseksesi istut.

--Täällähän minä... Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä

mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet?

Taikka kyllähän minä tiedän, _mistä_ sen saat, mutta _kuinka_ sen

sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.

--Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.

Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he

eivät voineet selittää. Mitä se oli ... oliko ollenkaan mitään muuta

kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!

Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha

kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli

vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa

voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä,

että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään

siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,--joka

hetki, joka päivä.

--Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?

Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.

--Mikä teitä naurattaa?

--Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.

--Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi

leikillä.

--Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?

Sitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi

saada sitä ainoaa, mitä halusi.

Jos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina

hän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa

kaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin

millekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa

päämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa--Jumalan suuri,

käsittämätön rakkaus! Niin todellakin--käsittämätön ja--olematon.

Eräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana

metsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin

pankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli

vienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei

ollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi

kukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.

--Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan

minä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.

Oli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen

puoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja

ne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa--suutelevat ruoskaa.

Hiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin

oman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala

kuitenkin aina auttaa.

Mutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli

kaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei

kukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten

eikä sentähden, että minua tarvittaisiin.

Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.

Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä

tähden? Enkö ole aina--rakastaessanikin, toivoessanikin--ajatellut omaa

iloani, omaa onneani?

Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen

tunteensa.

Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on

minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli

minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin

päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet

kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään

eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden

kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi,

niin minä lähden!

Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas

illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä,

hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin

harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä

olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin

erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi

ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä

vedellessään.

Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.

Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut?

Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?--tietämättään.

Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu

hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä

ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:

»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä

joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla

luettavaksi ja tutkittavaksi.»

Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli

arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta

hienolla kynällä, isän käsialaa.

»Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.»

»Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku,

Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua.

Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka

olisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos

syntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella

minä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä

itserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi

tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias

armahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet

ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja

niiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän

uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien

lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi

kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja,

armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut,

käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua

antamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja

vastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä

suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain

tahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota

kaikki, mitä sanon omakseni--sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni,

kaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman

tahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja

näihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni,

tee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi.

Anna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni

ja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että

Sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni

ja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama

henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä

Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee--sanalla sanoen, anna

minulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua

tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä

tiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.»

Myöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:

»Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää

ensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani,

mutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja

minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä

olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun

minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen

isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut,

mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa

Kristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea

itsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama

opas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.»

Taas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin

kirjoitettu?

»(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).»

»On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun

kohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää

jälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle

muuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä

ja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri,

niin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: »Joka ei ota vastaan Jumalan

valtakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.» Jos

sinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai

tahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin

ota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet

saanut vastauksen kaikkeen. Nyt en--»

Kynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut

hänen poikansa pelastus.

Anteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi,

mitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin

ja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli

hänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa

sanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.»

Antero luki sen vielä uudelleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen

poskiaan pitkin.

Viihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus

ja pinnistys oli poissa.--Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja

elämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun

käsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.

Kun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä

kannattanut. »Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi,

ei hän ikänä tule siihen sisälle.»

9.

Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka

kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.

* * * * *

En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on

tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on

tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen

valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen

oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa.

Sitä seuraan sivulleni katsomatta.

* * * * *

Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän

saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen,

ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.

* * * * *

Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? »Mitä te anotte minun

nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun

käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen

lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, _Totuuden

Hengen_, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä

tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne,

ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän

tykönne.»

Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne

olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.

* * * * *

Totuuden hengen!--siinä se on kaikki!

Olin hiihtämässä,--kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!

Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa

eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut

entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui

minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin

Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni

kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en

sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on

sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä

minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun

ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen

sitä antamaan.

* * * * *

Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.

Taavetin psalmi 107:

»Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet

asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa

nääntyi.

»Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän

hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat

asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden

ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan,

että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun

hyvyydellänsä.

»Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina

kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan

kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on

nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään

heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi

heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän

siteensä.--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen

ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän

särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.

»Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä,

he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja

paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta

kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja

hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he

huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän

hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he

tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.

--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen

ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.

»Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei

hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka

siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan

vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne

kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat

viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä,

ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta

itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän,

joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla

erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen

sukunsa niinkuin lammaslauman.

»Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää

tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran

moninaisen laupeuden.»

Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!

* * * * *

Mikä lohdutus osata rukoilla!

Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän

minullekin.

Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei

olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.

Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.

Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että

Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman.

Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa

kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta

kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista.

Kulkemista ja kompastumista,--pyrkimistä ja pysähtymistä,--

sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen

päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on

saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä

minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja

minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri

silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. »Uskotko, että

minä voin sinua auttaa?» kysyy hän. Ja _kun_ minä uskon--!

* * * * *

Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen

kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä.

Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se

on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden,

että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut

tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan

se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen

kasvatit kansan.

* * * * *

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa

kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan

kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut

kautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä

uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa

kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on

antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin

onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen

vapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen

uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on

ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen

passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa

kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan

vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden

ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai

niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen

henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja

lahoamasta.

* * * * *

Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien

joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä

eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.

* * * * *

Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys--kuinka

haluttavia semmoisinaan lienevätkin--ole välttämättömiä kansan

kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri

käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut

valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen

itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole

korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on

vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön

aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua

sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.

* * * * *

Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua

vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain

niistä--innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei

mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se

lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja

epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja

ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen

vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko

sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin

ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan

anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa

»pyhässä» innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen

y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja

tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä

voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.

* * * * *

Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa

epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja

sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin,

ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin

itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi

olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä

katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää,

eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä,

jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka

oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.

* * * * *

Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi

kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani

kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.

Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä

inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja

surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden--

vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin

tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä

näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva

välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.

* * * * *

Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä

kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni

tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani

taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä

mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen.

Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni

huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman

kädellä heitettiin takaisin.

Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan

ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.

Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut

olemassa.

Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi,

runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea--tehdä suurtöitä

omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.

Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa

vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään

merkitse.

* * * * *

Naimi--minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko

käteni vielä,--Naimi--minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni,

värähtääkö ääneni.

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen

iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät

erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä

ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!

Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!

Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!

Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana

kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!--Ja uneni minä näin

rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni

siinä levätä, ainiaan!--Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään

on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

* * * * *

Minun on mahdoton käsittää,--että runoilija voisi olla ilman uskontoa.

Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut

mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat

runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian

valitusvirret--koko raamattu--Jumalan välittömän tai välillisen

inspiratsionin tuotteita.

* * * * *

Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä

selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat

tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän

suruissansa.

* * * * *

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä.

Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme

pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän

uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

* * * * *

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän

tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin

ilman uskontoa?

* * * * *

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja

mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja

surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

* * * * *

»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään

toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla

ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus,

mikä horjumaton usko!

10.

Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän

tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta

niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella

puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa

kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä,

jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri

mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi

Karoliina:--»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»

Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona.

Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän

luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli

tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin

herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se

teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella

Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin

hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei

olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen

kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan

hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja

lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili... Jos sillä

ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin

yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.

Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo--

että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se

vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.

Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle

tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli

puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen

ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin

nähneensä, mutta ei muistanut missä--hän näki itsensä niiden seurassa,

mutta katseli itseään kuin vierasta.

Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen

ihmeen ääni se oli?

Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään

vain keveät hiihtovaatteet.

--Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain

ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!

Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli

potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn

pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista

sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein

luonnollisista lähteistä.

--Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin

kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun

tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan,

sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua,

mutta enhän minä--ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää

tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin

asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle

asettua--ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli!

Onko sinulla juotavaa?

Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:

--Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun

täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä

oikeastaan sitten toimitat?

Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista

sydämellään.

--Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin

mäntyyn?

--Kaikki!--Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja

panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin

jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy

kaikki--sinun ja minun ja joidenkuiden muiden--me yllytimme, me teimme

tyhmyyksiä--ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan

ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa... Vai ei?

Menkööt helvettiin!

--Mitä sinä oikein--?

--No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat

kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että

ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on

muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja

määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!

Anteron lukiessa sanoi Lauri:

--Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa!

Siinä on terästä siinä hennossa varressa.

--Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero

laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän

syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin

ainakin osaksi.

--Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten

tunsin ja ymmärsin--enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen

tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet

hut!

--Kuinka sinä sillä tavalla voit?

--Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja

pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet

olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»--

»Sinunko?»--»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti

käytöksestäsi kuvernöörille!»--»Ja minä annan sinulle heti raportin

ainetta--tuoss' on!»--ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin:

vet hut!--Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä

aika lailla, en muistakaan kaikkea.--Mikset sano mitään?

--Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.

--Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?

--Tulitko hiihtäen koko matkan?

--Hiihtäen tulin.

--Kävitkö Ottolassa tullessasi?

--En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?

--Ilman vain.

Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä

rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen

kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista

laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.

--Mikä kirja se on, jota luet?

--Raamattu se vain on.

--Vai niin, mitä sinä sitä luet?

--Luenhan vain kerran sitäkin.

Hetken kuluttua Sanoi Lauri:

--Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan

yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?

--En tiedä, ennenkuin mietin.

--No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä--raukaisee

niin.

Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti

ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui

Lauri vielä.

Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata

Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää

se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani,

vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen,

että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties

on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»

Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.

--Voi sentään, sanoi hän.--Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa,

jos se oli kokonaan meidän syymme.

Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli

huonetta oli melkein pimeä.