--Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että

kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi

sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on

tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko

se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen

luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja

rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään

Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita

ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja

hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin

olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa

ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja

typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä

tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta

ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä

ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä

liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja

vuodattaa oman verensä kuiviin.

Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen

silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli

avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.

--Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan

panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut,

että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi

tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin,

niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä,

joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa

uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka

tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo

ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä

jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova

omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka

luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän

kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen

omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä

niiden luo pääsemästä.--Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni

surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin

iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin

muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys,

lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on

täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja

joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain

kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa

perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan

sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä

perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja

uudestasyntymisen tiellä.

Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut

häntä näkevinään eikä kuulevinaan.

--Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?

--Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani

päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin

myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.

--Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.

--On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo

olen sanonut sanottavani.

--Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.

Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille

kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista

sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki

päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna,

ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä

olkapäähän.

--Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin

näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat

tuomariinkin.

--Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.

Karoliina puristi hänen kättään.

--Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»

--En, sanoivatko ne todellakin niin?

Hänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne

todellakin verranneet häntä isään--hänen isänsä vanhat ystävät?

Olivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt

heihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?

Hänen täytyi saada viillytellä itseään, olla yksin. Hän lähti ulos

tuvasta, käyskenteli hetken aikaa ulkona tiellä.

Kun hän palasi takaisin käräjätuvalle, oli piha väkeä täynnä, ja toisia

tulvi ulos porstuan ovesta. Lauri näki hänen tulevan ja riensi häntä

vastaan:

--Tuomio on langennut, kaikki talonpojat, joiden luona on seuroja

pidetty, tuomittiin sadan ruplan sakkoon kukin.

--Sadan ruplan?

--Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin

joillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet

seuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.

--Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa

alistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä

pyysin häntä, kohautti vain olkapäitään.--Tuossa hän tulee!--Pappa,

oletko nyt tyytyväinen?

Rovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni

pois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.

Samassa kajahti virsi pihalta:

Jumala ompi linnamme,

varustus vahva aivan,

Hän aseemme on, kilpemme,

ajalla vaaran, vaivan.

Turha on oma voimamme,

ei voi se meitä auttaa,

mut pimeyden vallat me

voitamme Herran kautta.

Sotija verraton

its' Jeesus Kristus on,

Hän, Herra Sebaot,

helvetin joukkiot

lyö maahan, voiton saattaa.

Paavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.

--Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.

Hän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä

sattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki,

heränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut

koettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen

muiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä.

He eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.

--Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden

turva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me

huudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut,

eikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme.

Sinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka

siihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta

kuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa.

Tue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi

kautta.

Taas virisi virsi:

Se sana seisoo vahvana,

he ei voi sitä kestää,

kun kanssamme on Jumala,

ken meiltä voiton estää?

Jos vaikka henkemme, osamme,

onnemme hän veisi viekkaasti,

jää meille kuitenkin

Jumalan valtakunta.

--Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan

Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen

kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.

21.

Vallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa

totia juomassa ja korttia lyömässä.

--Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.

--Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain

kovempaan päin.

--Et luule laukeavan?

--Ei laukea, asetus on selvä.

--Saa nähdä, mitä Helander saa?

--Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta

ilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.

Kortit läiskyivät taas ... samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja

jonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.

--Nosta, Handolin!--Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut?--Oli

se nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan

itseäsi vastaan.--Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii,

kun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?

--Saatana!

--Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.

Handolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.

--Sekoita sinä!--ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.

--Ota ryyppy, niin se auttaa.

--Ei auta, nyt ei auta mikään.

--Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan,

ja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa

valossa Jaakko setä.

--Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!

--Ei kiitos.

--Etkö tee totia?

--En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni,

eikä ole tarviskaan.--Mitä te täällä oikein juhlitte?

--Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.

--Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.

--Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?

--Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin.

Oikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä

saavatkin... Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.

--Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait

sanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.

--Suus' kiinni! kähisi Handolin.

--Elä välitä tuon puheista, Handolin.

Jaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen

taskuissa, sikarin päätä pureskellen.

--Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on

nostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät

talonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.

--Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.

--En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.

--Puhu sitten.--Pata ässä!

--Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.

--Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin

tuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota

julistettu.

--Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?

--Minä puhun tosissani tällä kertaa.

--Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan.

Moiti siis lakia eläkä minua!

--Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.

--Oh, huut!

--Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan

vapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä

tiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan--heidän mieliksensä.

--Vielä kerran: oh, huut!

--Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele

kulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi--silmäsi epävarma

pohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.

--En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin

sinut ulos.

--Olisihan se argumentti sekin--tuomarilta.

--Elkää huoliko!--Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi,

niin tulet hauskemmalle päälle.

--Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang

lain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana

käräjäkirjurina olla kokemusta.

--Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että

se on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan

niissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien

valtain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty

valmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta,

toisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt--etkä

tiennytkään, eilen sen sanoit--mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan

silmää räpäyttämättä--utan att blinka!

Herrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä

ei hellittänyt:

--Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä

haukkua.

--No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun

tarjotaan!

--Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää

siitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä

esitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori

parraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo

Ruotsalaista,--tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran

profeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta,--

tuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia

pitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa

heiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista!

Malja sille.

--No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.

--Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.

--Pane pohjaan vaan!

--Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. _Vae victis!_ Herrat ovat

hyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.

--Emme annakaan.--Ruutua.

--Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin

komeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat

arvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa--nousivat ja nousivat

sitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat...

--Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.

--Viimeinen kohtaus pihalla--mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut

taulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon

valkoinen pää... En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo

heidän virtensä.

--Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni

ottaen kulauksen lasistaan.

--Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan...

--Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule

kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät

he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan

heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa

katsomaan, se olikin oikeastaan asiani...

Kortit lakkasivat läiskämästä.

--Mitä sanot?

--Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?

--Mutta sehän on hävytöntä!

--Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli

Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun

lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.

Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.

--Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja--mutta se

ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!

--Riitele, riitele.--Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!--Ehkäpä

herratkin ovat hyvät ... ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.

Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä

edestakaisin lattialla.

--Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä--kapinaa!

--Juu, kapinaa, revolutsionia.--Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät

kirkkoja, meillä niitä rakennetaan--se on sitä meidän vallankumousta

se.

--Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa...

--Pani, pani.

--Sata ruplaa?

--Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan

enemmän. Mutta lisää sinä!

--Kymmenen ruplaa ... oliko se siellä?

--Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja

laamannilaiset.--Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin

kaksi mahtavaa miestä--nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti--

olisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän

taa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein,

aivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla,--korkoa

kasvamassa!

--Ole tuossa nyt jaarittelematta...

--Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä

päinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan.

Hän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa--pyrkii

senaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra

tohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot,--molemmat ilman selkärankaa,

ilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa

byrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin

poikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta

kuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä

mene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.

Vallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.

--Se olisi hajoitettava se seurakokous ... vai olisiko ehkä viisainta

vielä jättää?

--Ehkä on parempi jättää...

Handolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:

--Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai--?

--Oli, oli.

--Ja paniko kymmenen ruplaa?

--Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä

lailla itseäsi uhmata.

--Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!

--Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.

--Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!

--Tee se!--Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina ...

Kaikki sinulle nauravat...

--Saatana, minä näytän!

--Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä ... istu alas, Handolin.

--Ei, minä menen ja minä näytän--

Handolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen

jälkeensä.

--Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?

--Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää--se pahahenki!

--Ethän sinä pysy seisoallasikaan ... missä on hevosesi? Otetaan

hevonen.

--En minä hevosta tarvitse.

He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän

hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää

vasten ja jäi siihen.

--Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.

--Minäkö?--Helvetti sentään.

Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja

joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:

--Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä ... katso sinä

minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä--eikä petä pääkään!

He kulkivat nyt käsi kädessä.

--Minulla on sydänvika, ja sentähden minä--minä--hengästyn ... se

tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää ... toivoisi kuolevan ...

anna, kun vähän puhallan.

--Et sinä jaksa ... käännytään pois.

--Sepä ilme ... kyllä minä taas... Se on minun kiusanhenkeni ... se

minun selkäni takana ... ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan

... kymmenen ruplaa ... mistä se on ne saanut?

--Onko se totta, että sinä sitä lyöt?

--Jeevelanamma ... minä lyön, minä raastan sen hiuksista... Mikä se on

tuo ... tuo valkea talo tuolla metsässä?

--Se on se heidän uusi kirkkonsa.

Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti

yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.

Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.

Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä

kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.

Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän

sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään,

vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.

Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu

penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä.

Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero

ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä

Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti

kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli

hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä,

niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.

Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois

käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja

kysyi:

--Ketä etsit?

--Missä on Karoliina? Pois, pois...

--Tässä minä olen.

Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli

pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään...

--Pois, pois...

Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä

älyttöminä pullahdellen.

--Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse

ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan

ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän

töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin

rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.

Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo

hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.

--Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.

Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi

tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas

menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis ... nemesis, huhhuh!»

Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille,

vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta

heihin vaikuttaisi.

Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli

kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.

--Kuka se on?

--Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä

pitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.

--Kuoli? Mitenkä? Kuinka?

--En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta ... en tiedä. Vaan se oli

ehkä nemesis...

--Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.

Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja

hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.

--Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.

--Onko mamma sairas? kysyi Lauri.

--Kuinka hän voisi muuta olla ... pahasta mielestä.

Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä

korttipöytänsä ääressä.

--Minne jätit pastorin?

--Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta

minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on

jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää

olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan

tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.

--Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!

--Ei, ihan totta ... nemesis ... huh!

Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

--Joku on hänet tappanut.

--Tappanut ... varmaankin tappanut ... _joku_ niin, tai joku

_toinen_.--

--Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.

Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen...

--... ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? ... ja pitää

välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen ... teoistaan vastaamaan?

siitä, että on esiintynyt tuomarina--omassa asiassaan?--Häh?

--Anna olla pilkkaamatta Jumalaa ... eikö sinulle ole mikään pyhää?

--Tuntuuko jo kaamealta? Häh?

Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.

Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.

--Nemesis ... nemesis ... tänään hän, huomenna sinä--tai minä.

Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.--Jos olisi sittenkin oikeamielinen

Jumala? Piru ties.--Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes

siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi

juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee

olla? Jos on jossain, niin tietää sen--missä. Ei saa siellä äijä

tippaakaan, ei niin tippaakaan--iankaikkisuudesta hamaan

iankaikkisuuteen.--Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika...--ja

Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella

pohjaan.

22.

Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon

siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta

pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla

suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.

Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne

odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä

ennen.

Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta

raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen,

viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt

auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän

sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja

innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun

silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat,

arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.

Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja

hiukan hajamielisillä naisilla on tapana...

Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta

huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita.

Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on

siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna

yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana

ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä

tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta

kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa

sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt

hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.

Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut

pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää...

Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä,

mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut

mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on

Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä

ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt.

Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä

alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri

tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...

Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli

hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut

tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!--

Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos

minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja

sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne,

suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän

velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette

hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä

vaadin--minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.

Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä

kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan,

niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään;

ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus

menee ulos, niin menee yksin--Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin

on herännyt--jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se

on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä

vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet,

monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat,

mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä

viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä,

jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät

ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin!

Naimikin, tyttö parka,--näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee,

että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona.

--»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»--»Ei ne mitään sano,

mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»

Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän

ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt

sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.

--Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa

niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:

--Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.

--Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?

--Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.

--Miksi pois?

--Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.

--Vai niin.

Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan

kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi

voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin--Naimin vuoksi. Ei sitä

nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen

tähden ei pitäisi tehdä...

Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on

aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian

saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee

työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä

palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain

taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä

kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.

Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko

hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.

--Tule sisään vain, mamma!

--No, kuinka sinä voit?

--Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen

pian ylös.

--Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.

--Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä

muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas

syksyllä lähden uudelle matkalle.

--Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat

istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.

--Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle,

jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa.

Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on

sen työn pieninkin tulos.--Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä--kuinka

on täällä kaikki?

--Kyllähän täällä on kaikki hyvin.

--Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.

--Mikä niin?

--Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.

--Jaa, sitäkö tarkoitat?

--Se oli kerran sanottava--minä nostin nyrkkini ylös ilmaan--ja hankeen

hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat

uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan.

--Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?

--Kyllä kai ne kohta tulevat--ne ovat olleet Korpivaarassa--Antero on

siellä pappina.

--Pappina?

--Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.

--Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta

aikooko Antero papiksi?

--Aikoo, ja Lauri myös.

--Ja Lauri myös?

Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa

ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea

häntä olkapäistä.

--Auta armias, kuinka sinä olet laiha!

Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.

--On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella

patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa

maata lumikinoksissa.

--Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?--No nyt minä ymmärrän.

--Ymmärrät yskän--niinkö? laski Robert leikkiään.

--Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen

tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota

minulla ei koskaan ole ollut--minulla on nyt suuri elämäntehtävä.

Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:--sinäkin olet

oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin ... sinunkin silmäsi

palavat niinkuin heidän.

--Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää

tällä hetkellä?--Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä,

tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä

patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi,

mutta minä olen näyttänyt, että kestän.

--Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.

--Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.

--Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!

--Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.

Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.

* * * * *

Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja

Laurin äänet.

--Minusta se on synti, sanoi Lauri.

--Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?

--On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää

esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja

yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen--ja vielä tämmöisenä nälkävuonna--

komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja

soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.

--Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?

--Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.

Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa

puhkesi.

--Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä

viattomassa ilossa ... ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että

pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,--se

ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki

samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.

--Pappa!--

--En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla

minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.

--Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja

kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen,

että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut

pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan

omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata

itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani

on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät

tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta

kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta

saarnoja, joita en tahdo kuulla.

--Enhän minä ole saarnannut.

--Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin

saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia

sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso

sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta

sen enempää!

Robert oli tullut sisään.

--Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.

--Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.

--Mutta miksi ei saisi tanssia?

--Niin, sano se!

--Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä--

--Niin, mitä--?

--Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet

puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja

hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.

--Pojat, pojat!

Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat

portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset

vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.

Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän

sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta

pihamaalla.

--Professorikin tulee--sanoi Antero Laurille.

--Silloin me mennään--ja muutenkin.

--Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi,

pyysi ruustinna.

--Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.

--Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

23.

Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas

kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»--mutta ei

saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas

Kontojärvelle!»

Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.

--Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä

luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.

--Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,--

päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.

--Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.

--Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan

lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.

--Sehän on hauskaa kuulla.

Vähän päästä sanoi professori:

--Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin

uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.

--Eipä tietenkään, eipä tietenkään.

--Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää

siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.

--Niinpä tietenkin,--mutta rovasti ei jatkanut.

--Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta,

estääkseen keskustelua katkeamasta.

--Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun

Saima--

--Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina--

Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:

--Tapasiko setä Snellmania?

--En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.

--Minä tapasin, sanoi Thure.

--No, mitä hän?

--Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.

Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin

mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat

olisi heitä liikuttaneet.

--Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan

professorille.

--Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee

varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan

oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä

huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä

kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa

tehtävänsä.

--Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.

--Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että

Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.

--Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa,

heitti Thure isälleen.

--Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että

Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa,

vaan tuomitsevatkin häntä--yksinpä Castrénkin.

Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin

näissä asioissa törmänneet yhteen.

--Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli

professorska, koettaen tehdä sen leikillä--ajatelkaa, että hän on

saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»

--Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?

--Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä

lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin

kaipaa--in tyrannos!

--Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!

--Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi--mitä sanoo täti Selma

siitä? virkkoi Anette.

--No, olkaa nyt toki!

--Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette

niskaansa päättävästi nakaten.

--No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi

professori.

--Ei vielä läheskään.

--Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi

talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.

--Jaa, jos se minusta riippuisi,--mutta nuoriso rakastaa kulkea omia

teitään tätä nykyä.

Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri.

Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta

sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille

olemassa.--Anette istui Laurin vieressä.

--Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?

--Kuka on sinulle sen sanonut?

--Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.

--Mikä?

--Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.

--Sinua varten? Kuinka?

--Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä

lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.

--Mitä varten?

--Tahtoisin auttaa Thurea.

Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:

--En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.

Professori kuului sanovan rovastille:

--No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin

vähäksi aikaa.

--Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.

Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei

vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin

jatkoksi omille sanoilleen:

--Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa

vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen

vaivoista.

--Oh--

--Kuinka pitkäksi aikaa?

--Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.

Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset

hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.

--Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti

vapauttaa hänet.

--Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.

--Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi--hänen oli onnistunut voittaa

itsensä--ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.

Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän

kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.

--Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.

--Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä

oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi

alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.

--Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema

ei olisi ollut niinkään luonnollinen.

--Vaan kuinka?

--Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut--kuinka

sanoisin--jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.

--Kenen käden?

--Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä

seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.

--Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi

on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.

--Lauri!

--Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.

--Todellakin, sitä en tiennyt.

--Pyydän anteeksi poikani puolesta--sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä

nyt--hänen täytyi tietysti taaskin--semmoista se on--se kuuluu nyt

päiväjärjestykseen--valitettavasti.

Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure

ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.

--Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi

ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.

--Kuulkaa miehet, mikä teidän on--mikä teitä oikein vaivaa? kysyi

Robert.

--Ei meitä mikään vaivaa.

--Ei suinkaan?--ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?

--Mitäs sitten, jos olisi?

--Suo anteeksi, mutta sinä pietisti--sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?

--Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita--

--Noita, mitä?--Ei, kuulkaa, hyvät ystävät--tuo ei mene minuun--minuun

ei sitä tautia saa tarttumaan.--Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun

aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä--

olin sitä oikein levottomuudella odottanut.

--Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.

--Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös?--Niin, Hanna kyllä, mutta

onko Kaarinakin?

--Iloitsisit siitä.

--Kyllä, kyllä--mutta et sinä, Thure, ainakaan?

--Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä,

innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.

Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt,

pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.

--Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja

käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.

--Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista

innostusta--joimme maljasi.

Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.

--Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt--niinkuin

vuosi sitten ... missä ovat tytöt?--jaa, niin. Mutta ettehän te nyt

_voi_ olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia--kuulkaa, se

_on_ mahdotonta--te luulette vain niin!--Hän koetti lyödä leikiksi:--ja

jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä--nyt on ilon aika, toivon

aika--te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei

murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!--Kas niin!--Ja

Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen

ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.

Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.

--Minne sinä menet--etkö tule mukaan? kysyi Lauri.

--Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.--Ja hän erosi heistä

siinä, Laurin seuratessa toisia.

Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen

silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta

tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa?

Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla

kuuluisaksi, suureksi mieheksi?--Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut

maailman edistyksen tähänastinen liikevoima--sehän se on, jonka

historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään--jälkimaailman kiitosta

ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.

Mutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole

luottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen

valtakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt

luoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä

hyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa... Jos

hän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota

haluat, etkä sitten mitään--tai jos sanoisi: et saa täällä mitään,

mutta siellä kaiken... Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän

asemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän

juuri sen kielsi?

Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen

sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.

* * * * *

Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä,

mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.

--Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada

viedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa--ja

ainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että

se on jotain pahaa--?

--Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle--

enkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.

--Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole

palaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä--

--Ei se ole teeskentelyä.

--Sitten se on fanatismia.

--Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi

katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.

--Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä.

Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse

muidenkaan välittää.

--Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.

--He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton,

mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät

varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me

muut.

--Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin...

--No, ei puhuta sitten--

Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas

niinkuin joskus ennenkin--niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin

välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin

erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta,

taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt,

mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän

säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa--ei tahtonut

mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui

lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.

--Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä.

Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret,

Lauri--ja kaikki se erimielisyys--minä yhteen aikaan itkin joka ilta,

ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä

saapuisit!

He näkivät Anteron menevän.

--Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän,

joka on Laurinkin villinnyt?

--Villinnyt?

--No niin, tai häneen vaikuttanut--hänet »herättänyt», jos niin tahdot.

--En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä

pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja

hänellä on nähtävästi joku suuri suru.

--Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt

ja epäonnistuneet aina ovat.

--En tiedä, voi olla.

--Mutta minä tiedän--ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.

--Minuunko? Mitä sinä puhut!

--Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.

--Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.

Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen

puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä

huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä

Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat

sopineet niin hyvin toisilleen.--Mutta olisivatko he sopineet?--Lämmin

säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen

tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.--Olisiko se

mahdollista, että Antero häntä rakastaa?

* * * * *

Kun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi

kävelemässä edestakaisin lattialla.

--Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni

siellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua

sinnekin.--Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu

minuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin

houkutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan

sidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä.--

Minä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen

kanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä--minä rakastan

Anettea--mutta minä en saa--minä en saa--en saa--ja miksei Jumala kuule

minun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen

kiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne--olisimme jääneet

Korpivaaraan!

--Elä syytä Jumalaa--vaan itseäsi.

--Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.

Hän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.

Antero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta

kiihkeästi:

--Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen

kuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän--anna

minulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää--auta minua tunnustamaan

Sinua!

24.

Kohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on

Antero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä

kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois

takaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko

kuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille,

ollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis

tanssitaan.

Lauri tulee sisään.

--Miksi tulet pois? kysyy Antero.

--En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea

niin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja

valheellisena--ja itseäni ennen muita.

--Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon

kanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!

--Mutta mitä varten olemme me täällä?

--Sitä minäkin olen kysynyt?

Hetken päästä sanoi Lauri:

--Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen

tiedän.

--Ja tiedänhän minäkin, miksi minä.--Siinä me taas ollaan.

--Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!

--Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä

päivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin,

häpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin

kuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen

Lauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat,

mutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin

tahtoisivat sanoa: »Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei

ole tavattukaan pitkään aikaan». Minä olen heille kuin pahalta

tieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen

tyttöjen kanssa--Anetten sulhaspoika--ja minusta se on hauskaa. Minä

istun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät

meitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt

siellä tanssisinkin--Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat

siellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee

»kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano!

Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa,

kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:

--Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy,

minun täytyy!

Hänen silmissään hehkui kuumeen tuli:

--Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!

Mutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui,

tuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa

itseään:

--Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä

väärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän

totuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa

tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka

olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin

velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla

Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?

--Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.

--Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni

julistaa!

--Onkohan hetki siihen nyt sopiva?

--Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee,

niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen

pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii

sitä minulta, minä tunnen sen.

--Lähdetään vähän kävelemään.

He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle

pystytetty.

--Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni

sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui

oksien välistä taapäin nojaten.

--Minä tulen kohta.

Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä

tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.

--Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun

jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä ... vaiko itse

mennä? Sano, Antero!

--Enhän minä tiedä.

--Tuolla tulee heränneitä ... mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä

tapaamaan,

Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle,

toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti

kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan,

istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.

--Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.

--Meidän on niin vaikea siellä olla.

--Nyt minä menen! kuohahti Lauri.

--Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.

Tytöt palasivat hääpuolelle.

Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan

alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan

voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt

tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä

voi enää koskaan tänne palata...--Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa

turvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin »omia», tarkoittavathan ne

ehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät...--Mutta eikö tämä

tunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta

heikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä

tahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata

kaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä

muodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman

kanssa.

Kuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei

ollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä

soittaa?

Hän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa

lepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä.

Tahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.

Mutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu,

tanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana

Lauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos.

Kaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina

taas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet

puutarhassa.

--Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?

--Ei ne ehkä tahallaan ... ne eivät ehkä huomanneet ... eivät kuulleet!

--Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!

Lauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä.

Se oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden

laamannitarta, laamanni ruustinnaa.

Lauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:

--Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!

Soitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan.

Kaikista ovista tunki väkeä sisään.

--Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.

--En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.

--Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein

aiot?

--Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te

menette sinne ja viette koko maailman muassanne.

--Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.

--Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla

soitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?

--Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?

--Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.

Rovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai

tätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.

--Mitä ilveilyä tämä on?--Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi.--Mene

nyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat.--Soittakaa

siellä! Eihän ole käsketty lopettaa.

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää

säveltä.

--Ei, pappa, ei...! huusi Naimi.

--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna.--Puhu, Lauri, sano kaikki!

Sinä teet oikein!

--Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.

--Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia ... en koskaan enää!

--Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä

hyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi,

sulhasellesi, näille kaikille!

Mutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui

muutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti

itsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:

--Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain,

antakaa, minun sanoa vain pari sanaa!

--Sinun ei tarvitse mitään sanoa.

--Sinä olet käyttäytynyt niinkuin ... niinkuin...

--Mene pois!

--Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.

Lauri työnsi hänet luotaan.

--Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!

--Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään ... heti paikalla!

--Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen

sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään,

sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne

Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa,

vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa

lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin,

siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin

tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja

nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja

hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on

Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?--Herätkää tänä

päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän

tiedä... Heittäkää pois,--minä rukoilen,--syntinne ja kevytmieliset

soittonne ja huvinne ja tanssinne...

Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja

valittavan näköisiä kasvoja ... hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa

esille sitä, mitä tarkoitti... Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat

seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos.

Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.

--Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.

--Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni

ovelle.

--Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat

koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.

Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:

--Oletko sinä itse sitten synnitön?

Lauri säpsähti.

--Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin

kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!

--Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.

--Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja

veti sieltä taas uteliaita saliin.--Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen

tehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä

tahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.

--Herra Jumala, onko hän hullu?

--Sillä meillä on ollut lapsi...

--Herra Jumala...!

Kehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset

kuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.

Anette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin,

kummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa

silmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän,

horjahtavan pois.

Ruustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.

--Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.

Mutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.

Lauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat

väistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.

--Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?

--Omantuntoni rauhan voitin.

--Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?

--Minun täytyi tehdä se ... juuri se... Robert kohautti olkapäitään ja

käänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja

Kaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.

* * * * *

Vieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli

tapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin

mahdotonta ... kuulumatonta... Hän tapasi professorin rappusilla.

--Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole

ehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?

--Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.

--En voi ... en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.

--Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman.

Kun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat--päähän.

--Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin.

Eihän täällä näykään ketään talonväkeä... _Pauvre Selma!_

Rovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä

tehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.

--Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki.--Suokaa nyt anteeksi, hyvät

ystävät...

--No, ei se mitään ... onhan nyt jo muutenkin aika...

--Mutta eihän nyt kesken kaiken ... ei suinkaan ... nyt olisi tässä

vasta oikein aloitettu.

--Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään...

--Pankaa nyt tupakka ... maistakaahan ... täyttäkää lasinne, hyvät

herrat... Elkäämme välittäkö...

Mutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja

tapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki

vieraat olivat menneet.

--Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on.--

--Mikä on?

--Kaiken tulos.

--Tulosko? Niin, tulos--tulos mistä? mitä sanoitkaan?

Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi

laseja vapisevin käsin--nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.

--Tulos fennomaniasta ja pietismistä.--

--Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä

tulos jostain muustakin,--siitä, mitä me olemme, me vanhat,

laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.

--Me? Minäkö?

--Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.

Professori kohautti olkapäitään.

--Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun

pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen

poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä...?

--Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa ... minun täytyy mennä

katsomaan, kuinka Selma...

* * * * *

Naimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.

--Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä...

Rovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin

sai pidätetyksi kyyneleensä.

--Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi ... eihän

minulla ole mitään hätää, ei mitään hätää...

--Etkö ole minulle vihainen...?

--No, enhän toki, enhän toki ... pappa, rakas pappa...

Naimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja

otsaan.

--No, no, hyvä, hyvä...

Rovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä

vastaan Antero heittämään hyvästiä.

--En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on

tapahtunut...

Naimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.

--Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en

voinut... Saanko jättää tämän pienen muiston?

Hän pisti Naimin käteen paperin.

--Mikä se on?

--Eläkää onnellisena ... elkääkä ... elkääkä unohtako Jumalaa...

Hän lähti kiirehtien pois.

Naimi avasi paperin ja luki sen samassa:

_Sua muistan, sua kiitän._

Sua muistan kaunokaista

suven armahan ajalla,

kun ei öillä sammu päivä,

muistan käen kukkuessa,

pikku linnun livertäissä,

laaksoloissa lehtevissä--

muistan kuin aikaa mennyttä onnen.

Sua kiitän syksysäällä

rajutuulten raivotessa,

lehtein puista lentäessä,

kiitän, koska kuutamolla

kuvauupi taivo kirkas

järven jäisen iljanteissa--

kiitän kuin tekoa hyvää.

Sua muistan ajoin kaikin,

päivän puoleen pyrkiessä

sekä mailleen laskiessa,

muistan onnen' antajana,

muistan täällä, muistan tuolla

tähtitarhan tuolla puolla.

Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä

saadaksensa--kun näki sulhasensa tulevan--ja pisti kiireesti paperin

taskuunsa.

25.

Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen.

Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa

valkeaa huivia--Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.

--Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat

siis häämme?

Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää,

ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.

Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi

kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta

häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia

ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja

kutsumattomia,--tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat,

joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa

Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.

Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä,

selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen

ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin

sisässä joku nainen, Maria kai.--Täytyy joutua...

Toisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.

He istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä--nuo molemmat ja

kaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt

tulemme--olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma--ja taivas! Ja

nythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä.

On todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään

... huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen.

Ei syyttä istu Helander selkäkenossa--eikä Lauri, hänen auttajansa ja

taistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja

rovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään

kulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta

työllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti...

Anterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain

odotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin

seiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset

salissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu.

Karoliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen

ansainnut.

Kai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään ... täytyy joutua.

Mutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.

Se on nyt _meidän_ pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja

minun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila.

Nyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia

itselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja

rakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei

ihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän

silmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat

melkein samoilla sanoilla: »On se nyt somasti, että on poika pappansa

sijalla.»

Antero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin,

häärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas

takaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.

Niin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin... Mutta mitä minun taas

pitikään...? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani ...

olihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni...

Emman ompelema ja silittämä...

Hän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun

tulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen

näköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan

syntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan

mistään pettynyt. Kaikki sanovat: »Et olisi koskaan voinut parempaa

toveria saada». Ne sanovat aina »toveria». Niille on rakkaus vain

toveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se

on sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän

saakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden... Me

olemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon

mitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.

Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole

näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle

kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä

tervehtimässä.

Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin

sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon

pysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan,

kytkeytynyt sen kahleisiin... Mitä hän mahtoi ajatella minun

kirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä

senjälkeen sanaakaan kuullut--enkä tahtonutkaan kuulla.

Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin

uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä

rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin

kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän

vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:--»Minun on niin

sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»--Ja hän hoiti minua

sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka,

sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas--ja kuitenkin tuntui minusta

siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut.

Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt

enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin

kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä

rakastaa... Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen,

syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa

tehnyt.

Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut,

voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne

mennä.

--»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen

hänen viereensä kangaspuiden penkille.--»Pidänhän minä--toki

paljonkin»,--oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan

hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.

Ja kuitenkin olin minä--en ymmärrä enää miksi--samalla toivonut, että

hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt

miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin

jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi

aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen,

ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»--Mutta kun minä kysyin:

»Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:--»Uskon, jos sinä

kerran uskot.»--Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna

säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan

itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan

onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.

Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan

ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on

toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän

ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka

häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi,

mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille

perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin

ohjannut.

--Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu

sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.

Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan.

Helander ja Lauri tulivat sisään.

--Hei, hei, täällähän se sulhanen vain ... nauroivat he häntä vastaan.

--Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?

--Hyvää vain, hyvää vain.

He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa

puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat

puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan

pyyhkien heidän eteensä.

--Siinä ne nyt seisovat--pappeina molemmat ... kukas olisi uskonut?

--Ettäkö meistä pappeja tulisi?

--Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä--mutta että se tämä

meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on

mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan,

niinkuin ennen ... se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun

pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla

kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan

käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina

olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman

menoon puuttuminen... Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin ... minä

olen sen usein huomannut... Niin, niin, kun näen _tämän_ talon täynnä

meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä,

että oikeus sittenkin maan perii.--No niin, minä puhun siitä kohta

pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.

--Aiotko puhua ... elä huoli...

Helander löi Anteroa olalle.

--Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä

panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.

--Jaa, niin...

--Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole

vielä kuin virkaatekevä kappalainen.

--No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.

--Siinähän menee, sanoi Lauri.

--Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.

Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.

--Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.

--Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun

tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.

Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa

alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat

yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen

itseään putoamasta.

Naimin mies on kuollut...

Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee

ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle

sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa--vaiko itkee?

Hän näkee näyn:--ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan

porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut--mehän emme

nyt siis voi mennä naimisiin.»

Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?--

Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.

Häntä lyödään reippaasti olkapäälle.

--No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa,--

Helander se yhä leikkiä laskee.

--Elä vain unohda sormustasi ... tokko sitä sinulla onkaan?

Sille hyrähdetään, hymähdetään.

Hän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään

Emma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä

sisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä--hitaasti, tuskin

huomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä...

--»Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala

itse on aviokäskyn säätänyt--ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus

seurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä.--

Miehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka

pitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen

kanssansa.--Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa

rakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä--sillä raamattu sanoo,

että miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu

oleman.»

Hän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä

vastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän

seisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.

Yhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on

laskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja

sydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun

mieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä

tapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa;--sen äiti katsoo

heitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin;--Karoliina on

liikutettu, mutta onnellinen... Ja tämä on totta, tämä on

todellisuutta--hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä

toisella sormellaan niin, että tekee kipeää.

Hän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo

kuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo

heittäytyä niiden kuohuihin ... niistä pelastusta saadakseen.

--»Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat

Jumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa,

rakkaudessa ja Jumalan pelvossa--niin heidän avioliittonsa pitää oleman

onnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle

sydämestämme toivotamme. Amen.»

Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän

sisästään: Naimin mies on kuollut ... Naimin mies on kuollut... Ja hän

oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.

Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen

eteensä... Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti--ja

ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.

--»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja

Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia

Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja

vastoinkäymisessä?»

--Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon

viimeistä yritystä pelastaumaan ... hän sitä itsekin säpsähtää ja

huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä

sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja

ymmärtää kaikki.

Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena

kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä

maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:--»Oo Abrahamin Jumala,

Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun

palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä

siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä

antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka

aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi

eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä

iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.

Amen.»

* * * * *

Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön

epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei _ole_ parantunut, hän ei ole

muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:--jättää, pettää, purkaa, ellei

siihen olisi ollut ulkonaista estettä... Ainoastaan pelko esti hänet

sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän

kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen...

--Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä,

Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!

Alhaalla veisataan--isä-vainajan virttä--hänen kunniaksensa--tänä hänen

suurena kunniapäivänään.

Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.

--Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt?

Miksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua

yli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä

tarkoitus?

Hän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin

uhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen

kuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin

lapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja

kenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!

Se on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen

tietämättään, hänen huomaamattaan...

Se oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole

minua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei

ollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta

oikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.

Hän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta,

jonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi

kerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa

kanssa.

Ei koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava

tietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän

lupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan

Jumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut

hänelle olevansa.

Hän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea

ja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli

nähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.

Kun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan,

ja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.

--Olet taistellut taistelusi ... minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle

Lauri.

--Niin, vastasi Antero.

--Saman kuin minäkin?

--Sinäkö?

--Niin, minäkin.

26.

Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä,

joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo

lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen

huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä

istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen

kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty

sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä

sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara

karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion

raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä

vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä

korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen

lumenpaisumuksen pinta.

Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.

--Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.

--Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan

toi.

--Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja

taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!

--Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.

Hetken kuluttua sanoi Helander:

--Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen

työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän

kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen

vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut

valvottavinamme.

--Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.

He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen

lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli

luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä

ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa

poltettu--kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka

toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä

meissä silloin ylinnä kuohui?--Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi

hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan

suunniteltu!--ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi

tuomittu?

--Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi

Helander,--isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?

--Siinähän menee.

--Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?

--Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja

kärsiväistenkin kanssa.

--Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa

seurakunnassa--arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja

kuolinvuonna.

--Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa

varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset

odottamassa.

Hän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla

vähän--mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan,

jota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä

ollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin

olla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä

uudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin

hän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita

hautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä

kapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten

päällä--toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen

sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän

nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei

tunnustusta--ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut

tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan

suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään--sekin oli

hänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi... Hän

oli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua

hänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua

hänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön--ilman omaa tahtoa, ilman

omia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän

unohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan ... entäpä hautautuisikin hankien

taa ... kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen

matkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata,

jota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen

pappilansa ympärillä.

--Se minun renessanssiaatteeni--

--Mitä sanoit?

--En mitään--ilman vain--

Sillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut

siitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli

sen silloin ymmärtänyt--hän paremmin kuin kukaan muista. »Aina se tuon

tuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani--se

sinun haaveesi»--oli hän kerran kirjoittanut.

* * * * *

He olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat

auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.

--Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.

--Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei

enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta

sitten otti Herra omansa.

--Millä mielellä hän kuoli?

--Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut

siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi

semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan

sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko

kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään

hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.

--Niissä lienee paljon arvokastakin?

--En tiedä, voi olla--merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään

siellä?

--Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä

henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä

vapaata hyvää harrastustamme.

Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen

hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä

tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä

iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden

toivoa--Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä

nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki,

mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen,

perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut

tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin.

Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.--Miten oli hän

mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin,

Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään

ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan.

Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä--ja

ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein

selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen

jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen

mitään vaikuttaneet.

--Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?

--Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän

mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen

Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.

--Entä rovasti?

--Hän tuli meille eilen--ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin

sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden

ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on

ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa

haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin

sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen

tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole

oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet

kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.--»Siinä

sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten

oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä

teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat--ja--voivat.» Me

erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies,

mutta pohjaltaan suora ja jalo mies--suora suruton, niinkuin Paavo

hänestä sanoo.--Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat

olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös.

Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.

He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina

ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo

kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.

Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut

siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa,

ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä

oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa

käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa

takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana ... he nyökäyttivät

hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He

pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän

ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat

ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty

ne innostuksen ja ilon viikot--milloin? Joskus hyvin kauan sitten.

Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä,

arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin

ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.

Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman.

Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin

välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.

Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä

nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen.

Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät

tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.

Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle.

Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan

Robertin viimeisistä hetkistä.--Viimeiseen asti hän ajatteli vain

tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun

illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain

semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja

kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi

tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi

saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen.

Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun

täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme

silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän

yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä

papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita

ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä

kuolla rauhassa.»--Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita

tuommosia.»--»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert

kummastuen.--»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»--Robert sanoi: »Minä

elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että

sinun täytyy näin nuorena kuolla.»--Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä

kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi

hän moneen kertaan:--»Aatteet elävät, aatteet elävät!--iankaikkisesti--

iankaikkisesti.»--Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin

sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta

setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.

Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:

--Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen

pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme

päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä

Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan

pikkupoikia.

Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi,

ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.

--Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän,

»että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa

itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se

suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse

itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»

Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein

ajatellut.

--Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.

--Niin, ei kai.

--Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin

oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.

Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan

kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten

heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin

edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari

seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli

veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja

hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle,

tyyneen suojaiseen paikkaan.

Helander alkoi siunata ruumista.

Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään

hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana

hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on

tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut

niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se

hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei

kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli

hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty

ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa

rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?--Ja miksi on

meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja

Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen

satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä--emme enää koskaan

lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda.

Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska

hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.

Helander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja

multauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa.

Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi

taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.

--Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot

hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa

liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa

liikutustaan.

Odotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla

katettu.

Silloin kuului ääni sanovan: »Hyvät ystävät!»--ja avopäin seisoi Thure

kummun juurella.

--Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen

kätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan,

pyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta

lausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä

hetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että

me emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme

enää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja

vilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa

kädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä

kokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei

meiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen

uskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu

samassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin

alla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä,

ei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme

sanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan

kenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa

niinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi

kestämään pohjolan kylmintäkin talvea.

--Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä

tekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain

muistuttaa, mitä hän _tahtoi_ saada aikaan ja _millä tavalla_ hän sai

aikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli

se, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla _suomalainen_. Hän

asetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen

kansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet,

joita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri

oli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se

oli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen

hengen polkuihin painuneet.

--Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten

osoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä

kuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa,

millä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen

viitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan

varmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti

sille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän

jo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä.--

»Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin

ehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut

mitään aikaan. Elämän pituus ei ole _elettyjen_ hetkien, vaan

_työskenneltyjen_ hetkien mukaan mitattava.» Ja niin hän kaikista

kielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti

yli ennen hiihtämättömien hankien.

--Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on

hänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa

jännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.

--Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on

mielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen

ennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa

näyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen

elämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta

Suomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain

keskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme,

teemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät

murretaan, meiltä tukitaan tie--väkivallalla. Takatalvi seisoo aina

uhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin

hyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla.

Nytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja

voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi

tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen

tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei

ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä

tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt

tehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus,

mahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen,

jota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on

riistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen

kehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia

vapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se

parempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä

petäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä!

Varmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä

tiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain

meillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain--

vankilaan teljetty.

Mutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti

takaisin kirkon seinästä.

--Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen

kuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata

elämämmekin asian hyväksi--viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen

panna _kaikki_ alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen

mies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen

kielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ

kerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan

varma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se _on_

tuleva.

--Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä

elämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän.

Lepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa,

elköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta,

humisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset

vielä korkeina ympärillämme kohoavat.

Antero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.

Thure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille

kaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen

äänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja

liikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.

Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja

ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan

ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta

henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi... Hänessä

herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin

kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?

Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla

seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut.

Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät

kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla

niinkuin olisivat _tahtoneet_ uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän

lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin

silmin.

Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja

näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»

Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen.

Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja

turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja

hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin

niini! Semmoinenko oli Robert?»

Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella

puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen,

niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua--heille itselleen vaiko

hänelle?

Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja

Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.

Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu ...

kesälintuko?... Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae

lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä

maahan kuin muuanne maastaan lähtee ... ja joka visertelee huurteisessa

koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.

* * * * *

Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan

Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.

--Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot

Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä

kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai

siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä

nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.

Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka

astuivat takana:

--Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille

nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa

antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja

muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan

palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä

on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet

tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän

maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että

pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin

aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta

kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen

sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu

sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan

valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin

kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin

pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon

odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»--Niinpä niin, ja

siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi

vielä kirjoitellakin.

--Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?

--Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.

--Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?

--Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne

mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen

kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä

asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.--Hän

hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:--te uskonnosta,

kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen

menosta.

He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää,

mutkatonta ja yksinkertaista--heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli

niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se

oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja

haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja

miettinyt.

--Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella

taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä

pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä

pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle,

ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt

itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.

--Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.--

Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!

Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo

hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut

kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän

sisään lämmittelemään.

Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän

silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron

olkapäille:

--Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei

meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.--Hän

voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:--

käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista,

monesta asiasta.--Kuulehan,--hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla

oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita

kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,--maltahan, vielä

eräs asia--kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri

missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä--mutta vähät siitä,

kunhan jotakuta uskovat--niin että puhukaa nyt joskus--sanoisitte nyt

joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun--suoparkainikin

puolesta...

Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen

vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:

--Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan

herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin--

voisi ehkä minustakin tulla pietisti.

Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.

Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen

käteensä käärön:

--Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle...

Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:

--Minä tahdoin vielä kiittää teitä...

--Mistä?

--Kaikesta.