--Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.--Ja hän kertoi esimerkkejä

siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan

hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta

yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt

sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli

Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta

kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt

viljan.

--Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse

enää mitään osannut.--Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli

nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta

oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä

mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä

mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti

otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne.

Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto,

että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi

edessä.--En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata

aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin.

Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen

ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne,

epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.

Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen

hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:

--Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla

kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut

pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi

ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta.

Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli

vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan

solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta

vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs

näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.

Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin

äsken vuorella väen tunteet virteen.

Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen

Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa,

hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli

loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin

kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi

luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.

--Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.

--Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi

Ilpolainen.

Mutta siihen sanoi Ukko:

--Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä

heittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi

myöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä

Hän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.

Ja siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella

suurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä

istujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä,

ääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista

rukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen,

mutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan

tunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta,

tuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain

korvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut,

lyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän

tuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut.

Kun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon

puhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi,

kunnes hän oli lopettanut.

Antero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen

ja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut

puhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:

--Veisaamme sitten erovirren.

Se oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää

uutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta

he alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä

olkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka

pyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä

ja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset

laskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat

kulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.

Miksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle

tuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä,

tuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän

yhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä

yhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin

matkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin

yhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä

yhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin

verestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä

soutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa

tunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta

juhlapäivää.

Mitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta

pojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi--mikä virka heistä on

korkein, kaunein ja kunniakkain virka.

Hän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän

ystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että

hän oli isänsä poika.

Yht'äkkiä se selvisi hänelle--matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon

luona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää

Handolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja,

leipäpappi, matkalla ilmiantamaan _heitä_. Se ei voi koskaan onnistua,

se on mahdotonta. Mutta _jos_ niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi

semmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki

hänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja

toisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella

isänmaata ja kansaa niinkuin tällä.

22.

Hän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa

kanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.

Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä

ilmiantamaan:--Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai

oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi

minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun

suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta

tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä

tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan

Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää

heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen

virkavirheistään ja muista.

--Se täytyy tehdä tyhjäksi!--mutta Antero ei voinut sanoa keinoa,

kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.

Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa

lakkaamatta tarkastellen,

--Nyt meidän täytyy mennä.

--Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on

mahdollista.

He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.

Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle

vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden

ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä

harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti

täällä kesäöinä työskennelleet.

Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä.

Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän

keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan,

toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.

--Mitä sinä mietit, Antero?

--Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.

--Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.

--Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin

me molemmat kaksi.

--Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.

--En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti

pelästynein silmin Anteroon...

--Et saa toivoa hänen kuolemataan.

--Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli

tarkoittanut.--Enhän minä sitä niin...

--Niin, mutta _minä_, minä sitä toivon--tapaan itseni sitä toivomasta--

toivoin juuri nytkin--en toivonut, mutta se tuli niin--ja hän lyykähti

nurmipenkille ja purskahti itkuun.--On kauheaa, millainen ihminen on--

se on kauheaa...

--Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,--Antero tarttui häntä hellästi

hartioihin--sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.

--Vaan _jos_ niin tapahtuisi--ja minä olen sitä toivonut...

--Eihän nyt ... elä nyt... Mutta Karoliina meni itkien pois.

* * * * *

He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla...

Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina

kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän

tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa.

Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta

koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt

koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet

luokseen hoitamaan pappilataan.

--Niin, minä palvelisin teitä--

--Ketä meitä?

--Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne ... naura vain sinä,

mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä

itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä

pappi.

--En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.

--Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin

sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he

toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut

kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen.

On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole

ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo

olet maisteri.

--En tiedä.

Mutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa

kertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt

mieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja

tulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään

saanut Naimin nimeä huulilleen.

Sen sijaan sanoi hän:

--Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.

--Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista

huvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja

puhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan

ennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä

suuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos

niin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa

kärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä

suututin Handolinin.

--Väärin?

--Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan

mukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä

suututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.

Antero kiivastui:

--Tuota en minä nyt ensinkään voi hyväksyä. Se on sinun ihmisarvoasi

alentavaa. Sillä tavalla sinä vain teet hänestä yhä itsekkäämmän

tirannin. Sinä teit oikein, niinkuin teit, ja sinun täytyy jatkaa

samaan suuntaan. Minua oikein suututtaa.

--Elähän nyt. Saattaahan olla, että erehdyn ja että Jumala ilmoittaa

minulle tahtonsa olevan toisen ja antaa minulle voimaakin sitä

toteuttamaan. Ja olenhan minä sitä ennenkin ajatellut ja koettanutkin,

mutta kun en ole jaksanut, niin olen ajatellut, ettei Jumala sitä ehkä

tahdo. Usein kyllä mieleni kapinoi. Mutta eihän hän nyt toki aina ole

semmoinen--välistä hän voi olla hyvä ja ystävällinen. Minä luulen, että

se on jotain sielullista sairaloisuutta. Se tulee hänen päällensä kuin

mikä hulluuden kohtaus, viha ja kiukku, kun hän lyö--

--Mitä sanot? Lyökö hän?

--Niin, kyllä hän on joskus.

Antero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen,

saamatta sanaa suustaan.

--Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden

minun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi

pelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.

--Hänelle, niin--

--Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle

viralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä

moiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.

--Enhän minä _sinua_.

--Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.

--Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?

--Sitä minä nyt en suinkaan tahdo ... enkä sallisikaan.

--Et, et, mutta luuletko kuitenkin?

Karoliina vastasi nopeasti:

--Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.

Antero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän

jäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään

uskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän

kuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi

vastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen

selville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi

äänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.

Yhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä

vain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä

velvollisuudesta.

Antero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt,

tarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina

itse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.

Mutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi

häntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla

pakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa.

Hänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua

kansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi

kuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen

tavattava--oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi.

Karilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne

mennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.

Mutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä

tehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä

Karoliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan

niihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina

kuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero

oli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys:

onko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut

aatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne

ikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain--jonkun takaa--sisarenko

äänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö?--häämötti jotain

muuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut

sitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja

hänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään,

jossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja

ihailua.

--No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä

muutamia päiviä viipyä.

Tietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee

takaisinkin.

Ja kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä

antautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar

näytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat

onnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän:

--Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut

kestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää

sillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.

Eräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat

vieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja

hänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari.

Tyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli

rauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan

kaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja

uskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton.

Hän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.

Peräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.

--Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.

--Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina

vuoteeltasi katselit.

--Milloin?

--Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski

hellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä

ollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä

oli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma.

Lukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina

ne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.

--Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa...

--No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.

--Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.

--Ja minä en saanut puolta rovetta, kun sinulla jo oli täysi--eikö

niin?

--Ka, muistaahan Anterokin.

Kanttorinleski kertoi Anterolle hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta. Se

oli tapahtunut sinä suurena nälkä- ja kuolovuonna, jolloin ihmisiä

sairastui ja kuoli niin, ettei pappi ehtinyt muuta kuin viikot

sairaiden luona kulkea ja sunnuntait ruumiita haudata.

--Yötä päivää hän sai olla liikkeessä ympäri pitäjää. Vaikka olikin

vankka mies, eivät voimat kestäneet sitä rasitusta ja

pettuleipäravintoa, jota sai viikoittain syödä. Panihan mammanne

hänelle aina omaa evästä, mutta kohta oli kontti tyhjennetty nälkäisten

ja sairaiden eteen.--Kaiken muunkin hän jakoi, pani viimeisensäkin

köyhille menemään. Välistä pyrki mammanne siitä nurisemaan, kun ei

tänään tietty, mitä huomenna pöytään pantaisiin.--»Odotetaan, ei olla

vielä huomisessa.»--Ja aina tuli apua jostain. Milloin antoi metsä

riistaa jollekin, joka katsoi liikaa saaneensa ja toi, milloin järvi

kalaa. Yht'äkkiä heräsi saatavansa maksamatta jättänyt ja toi, juuri

kun tarvittiin, leipänsä ja voinsa. Kerran oli kokonainen ruissäkki

vyöräytetty eloaitan rappusille, ja toisen kerran riippui lampaanjalka

pihakoivun oksassa. Kun lehmä kuoli, niin viikon päästä oli toinen ja

parempilypsyinen parteen kätketty.--»Tästä sen oikein näkee, kuinka

totta on, kun sanotaan, että leipä on Jumalan viljaa.»--Toisen kerran

oli sanonut leikkisästi meidän ukolle: »Sillä on laajat pellot ja iso

karja sillä isännällä.»

Emma oli askarrellut kahvipannun kanssa ja saanut sen pöydälle.

Karoliina otti nyytystä lämpöistä vehnäleipää ja asetti sen tarjottimen

viereen. Vanha leski kyyneltyi liikutuksesta.

--Ei olisi luullut, silloin kun Antero istutettiin rekeen ja lähdettiin

viemään sinne Helsinkiin, että vielä kerran tulisit ja istuisit tässä

meidän kanssa ... tarjoo nyt ensin Anterolle, Emma. Kyllä mahtaa

sinustakin, Karoliina, tuntua...

Joku juoksi tömisten ikkunan alaitse, ja samassa töyttäsi ottopoika

sisään, rientäen hengästyneenä Karoliinan luo:

--Nyt se tulee! Maalivene näkyy!

--Minun täytyy mennä, sanoi Karoliina, koettamatta peittääkään

säikähdystään. Jää sinä vaan tänne, Antero.

--Juohan nyt toki kahvisi.

--En minä voi.

--Mutta kun on jo kupissa...!

--En minä mitenkään.

Hän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken

oli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli

tullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen

rientävän tietä pitkin.

--Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero

ei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee

juovuksissa kotiin.

--Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?

--Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.

Kanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi

saada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä,

että Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä

Handolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan

tiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun

ajateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei

ollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me

erehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet

olen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy

kääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että

Karoliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä.

Kun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.

--Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?

--Ei ole mitään lausunut.

Mutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä

toivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?

Kun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin

rannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja

hänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se

tympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli

Karoliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa

häneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä

konnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän

alkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti

lyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.

Handolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla

kohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa.

Mutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista.

Hän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on

tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan.

Mutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin

levottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta,

kertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi

hänen kanssaan kylpemään.

--Ei minua nyt haluta.

Silloin sanoi Handolin Karoliinalle:

--Olipa mainiota, että lämmitit saunan.

Karoliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta,

niinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin

liikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä

enemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä

ikäänkuin puolustellen virkkoi:

--Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa

kuin luulimme,--niin hän virkkoi kylmästi:

--Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.

--Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.

--No, sittenhän on _kaikki_ hyvin.

Antero katui heti, että oli tuota raukkaa ... mutta ei voinut

kuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.

Ei, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi

mitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi

lujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön

itseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.

Olkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta

kristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.

Aamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen

päätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun

päivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:

--Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä

pelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan:

»Hyvä tulee!»

--Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat

heränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin

suostuu olemaan vainossa mukana.

--Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on--

--Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin--mutta jos nyt

menisin kohta paikalla.

--Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun

näkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.

--Mutta voinko jättää sinut?

--Voi, Antero, en minä nyt ajattele itseäni--eläkä sinä minusta välitä

--voi, rakas Antero...

Hän ei voinut pidättäytyä, vaan heittäytyi itkien veljensä kaulaan.

23.

Antero souti pienellä keveällä veneellä kirkkaana paisteisena päivänä

tyyniä vesiä.

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Hän souti ja nautti eikä pitänyt

kiirettä. Eihän nyt kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin hän on

Kontolassa. Hän laski saariin, nousi maihin, söi siellä marjoja. Kun

tuli myötäinen tuuli, taittoi hän lehtipurjeen rannasta, pisti sen

kokkakaaren alle, istui itse perään selkäkenoon ja antoi ajatusten

ohjattomina kiitää.

Nyt hän tietää sen, nyt se hänelle yht'äkkiä selvisi. Kaikkien Suomen

kansan ihanteellisten, hengellisten, uskonnollisten ja aineellisten

aatteiden ja virtausten tulee hajallisesta tilastaan kokoontua yhteen

ja yhtyä yhtä ainoata myllyä pyörittämään, yhtä ainoata sampoa

jauhamaan: Suomen onnea. Kuinka se on tapahtuva, ja kuinka se on

toteutettava, sitä ei hän tiedä, mutta totta sen täytyy olla

mahdollista, koska hän sen niin selvästi tuntee mahdolliseksi.

Hetken kuluttua tiesi hän senkin: _kuinka_. Se on rakennettava sen

klassillisen muinaisuuden, Kalevalan ja Kantelettaren ja sen kaiken

vanhan viisauden pohjalle. Mutta se ei yksin riitä, siihen tulee

seinäksi se kristillinen kulttuuri, mutta ei sen yleismaailmallisessa

muodossa, vaan sen kansallis-suomalaisessa, tässä herännäisessä, joka

on sekin jotain tälle Suomen kansalle aivan ominaista ja erikoista. Ei

Snellmankaan sen merkitystä oikein ymmärrä. Mutta juuri hän tulee

saamaan siitä tukea ja apua suurelle uudistustyölleen. Siihen

voitaisiin sulattaa myöskin rovastin taloudelliset aatteet ja laamannin

perustuslait. Ne kuuluivat kaikki siihen suureen kokonaisuuteen, joka

on rakennettava. Ajatellaan, että tämä vene on Suomen kansa,--mikä sitä

kuljettaa eteenpäin ajan merellä? Tuuli, aallot, virrat; aatteiden

tuulet purjeisiin puhaltavat, ajan aallot perään ponnistavat,

muinaisuuden näkymättömät, salaperäiset merivirrat pohjasta nostavat,

ei yksikään erikseen, vaan kaikki yhdessä, ja peräsimessä seisoo kansan

tietoisuus omasta itsestään. Pääasia on se, että on luotava uusi

kulttuuri, ei lainattu, ei ulkoa opittu, vaan _oma_, sen temppeli

omista hirsistä rakennettu--ei temppeli, vaan tupa, suomalainen tupa,

suuri ja laaja kuin Pohjolan hääpirtti, ikihongista kyhätty--puoleksi

pirtti, puoleksi kirkko--semmoinen on oleva kansan uuden kulttuurin

symboli, korkealle vaaralle kohotettuna--Ristivaaralle, vanhalle

Uhrivaaralle.

Häntä huimasi yhä enemmän tämä aate, se nousi ja laajeni niin, ettei

hän sitä saanut pysymään koossa vielä. Hänen täytyi ruveta melomaan,

ponnistaa venheen laidasta ja vedestä... Niin, no, kuinka tahansa,

kylläpähän sen sitten järjestää, mutta yhdestä hän oli selvillä: että

kaikkien aatteiden ja pyrintöjen ja virtausten ja voimain tulee

_yhtyä_, sillä ne eivät olleet vastakkaiset. Ja tämä on hänen oma

aatteensa, sitä ei hän ole kenenkään muun vielä kuullut esittävän. Se

ei ole Snellmanin, ei Lönnrotin, ei kenenkään. Saada kaikki ymmärtämään

toisiaan, itsetietoisesti samaa tarkoitusta ajamaan! Mutta jos ne eivät

edes tunnustakaan samaa tarkoitusta tarpeelliseksi, eivät haluakaan

työskennellä samaan suuntaan? Onko niin? Mutta jos on niin, eikö sitä

ole niille kaikille selvitettävä, kaikille niille, joilla ei ole siitä

aavistustakaan?

Kuinka? Mutta kuinka hän oli itse tullut tästä selville? Niinkuin oli

tullut, tällä matkalla nähden ja kuullen ja oppien siitä, mitä oli

nähnyt ja kuullut. Ehkei siihen muillekaan muuta tarvittaisi? Hän antaa

sen muille, niinkuin on sen itse saanut. Hän kertoo, hän kirjoittaa.

Jos kertoisi ja kirjoittaisi kaikki, niinkuin se _on_? Ei mitään

valetta, ei mitään mielikuvitusta. Totta, totta joka sana, niinkuin

_minä_ olen nähnyt ja kuullut. Alkaisin Rajavaaralta, siitä, kun siellä

heräsin, ja kaikesta, mitä siellä minulle selvisi ulkonaisen ja

sisällisen silmäni eteen. Ja Kontolassa sitten--Snellman ja Lönnrot ja

meidän innostuksemme--laamannissa käynti--ja Karilassa ja tulo

Korpivaaraan--ja kokous Ristivaaralla--niin, minä lukijaani

kuljettaisin runouden siivillä todellisuuden maailmassa--Kalevalan

runomitalla selittäisin nykyisen Suomeni suuret, sekä suuret aatteet

että suuret miehet kuvaisin, niinkuin olen heidät nähnyt ja ymmärtänyt

... ja omistaisin eepokseni ihanteelleni, runottarelleni, aatteitteni

antajalle!

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Kuinka Suomeni olet ihana!

Hän oli joutunut saaren suojaan, sen kuvetta soutaen lähelle rantaa.

Huomaamatta hän oli, selin suuntaansa istuen, kulkenut ohi pienen

poukaman, jonka pohjassa oli valkama ja vähän ylempänä rannasta

ihmisasunto, pieni, sievä tupa ja joku aittanen.

Kuka onnellinen tuossa asunee? Kuka on se sopusointuinen henki, joka

siihen on majan itselleen rakentanut?

Hän nousi maihin ja kokasti veneensä hiekkaan. Ei näkynyt ketään, mutta

tuoreesta veneen sijasta ja veden päällä vielä kelluvista kuplista

päättäen oli siitä juur'ikään joku lähtenyt vesille. Ylempänä oli vielä

kosteita verkkoja virepuillaan kuivamassa, ja toisia oli ripustettu

ympäri pienen huoneen seinämiä. Se oli verkko- ja kala-aitta, orsilla

uusia käyttämättömiä pyydyksiä ja seinämillä suolakalanelikoita.

Räystään alla pitkäin puunaulain päällä lepäsi ongenvapoja ja airoja ja

riippui nuorissaan lauduksia ja kohoja, kaikki erinomaisessa kunnossa

ja järjestyksessä, niinkuin konsanaan vanhalla kokeneella kalamiehellä

--kuka hän sitten lieneekään. Aitan puolella metsän takana oli veneen

teos, niin sirotöinen ja sopusuhtainen kuin ainoastaan kokeneelta

venemestarilta voi syntyä. Tekijä oli juuri ollut työssä, koska puukko

oli pistetty aitan nurkkaan ja piippu, vielä lämmin, jätetty kivelle

veneen viereen.

Uteliaana lähti Antero tuvalle. Se oli kyhätty pyöreistä, sirosti

veistetyistä hirsistä eripitkille ristinurkille. Ovi oli linkussa,

mutta ei lukossa, hän avasi sen ja meni sisään.

Pieni huone oli puoleksi pirtti, puoleksi sauna. Kaikki niinkuin

tuvassa, mutta pienoiskokoa, niinkuin ainoastaan yhden hengen asumista

varten. Antero ei mahtunut oikein suorana seisomaan ja tuli

kuvitelleeksi mielessään, että asukas mahtaa olla pieni mies,

jonkunlainen saaren tonttu. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet huoneen

hämärään valoon, huomasi hän karsinassa lavitsan, jonka päällä oli

kaisloista kudottu vuode ja sen yli heitetty vanhoja verkkoja. Pään

pohjissa oli pienoinen ikkuna, josta valo tuli vuoteen päänpohjiin.

Vuoteen päällä oli kirjahylly.

--Homeros, Voltaire, Goethe, Saima, Mnemosyne, filosofista ja

lääkeopillista kirjallisuutta--mihin olen tullut? Kuka täällä asuu?

Hän aikoi ottaa kirjan, nähdäkseen nimen sen kannesta, kun kuuli

tultavan.

Pieni, laiha ukko tuli ovesta sisään. Valkea parta ulottui

puolirintaan, päässä oli hänellä patalakki, jalat olivat paljaat ja

housunlahkeet nuoranpäillä kiinni sidotut. Pienissä tuuhearipsisissä

silmissä oli terävä, pistävä kiilto.

--Kuka perkele on uskaltanut--? kivahti hän, mutta muuttui samassa:--

Ka, herrasmieshän se onkin--ja' trodde de' va' en tuppelin. Nimeni on

Jean Jacques--inte Rousseau, men Martin.

--Hagman.

--Tunnen, tunnen--näin Kontolassa, kokolta palatessa.

Nythän hänet Anterokin,--sehän oli sama mies, jonka he olivat

juhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha

mies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.

Aikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:

--_Non habemus aquam vitae?_

--Valitan, ettei ole.

--_Non bibimus?_--Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää

tarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa,

lihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa

kallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen,

että pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai

olkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.

Hommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi

sieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies

myhäili.

--Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua

pyytämään--ne kun pitävät minua tohtorinaan--mutta minä sanoin: jos ei

sinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan

tautiasi--sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet

noutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti.

Tuossa se nyt on.--No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi

sisään.

--Sainhan tuota.

--Missä se on, anna tänne!

--Tässähän tämä on--ja ukko kaivoi poveltaan tuohella päällystetyn

litteän pullon.

--Onko hyvää?

--Parastapa laatua sen pitäisi olla.

--Tämähän on pappilan kuminata? Tunnen sen hajustakin.

--Niin onkin.

--Sieltä sait? Et sanonut, kenelle hait?

--Enhän toki.

--Se hyvä. Et olisi muuten saanut tippaakaan.--Hän nauroi äänettömästi,

suu auki.--_Aquam vitae pastoralem_. Rovastin keittämää ja ruustinnan

maustamaa--_superbam_!

Hän sitä sekä haistoi että maistoi, joi nenällään, suullaan ja

silmilläänkin, katsellen lasia päivää vasten, ennenkuin vei sen

huulilleen.

--Kyllä minä asiat oikein toimitan, kehaisi talonpoika.

--Näytpä toimittavan, näytpä toimittavan, hyrähteli ukko. Kuka sinulle

tätä antoi?

--Ruustinna itse mittaili ktrkkaimmalla tinajumprullaan.

--Eikö kysynyt, mihin sitä tarvitset?

--Kysyi, mutta minä sanoin, että sairaan sydänalan sulattamiseksi.

Se yhä enemmän ukkoa nauratti:

--Vai sairaan sydänalan sulattamiseksi? Niinpä niin.

--Ähhäh!--No, ja mitä muuta kuuluu?

--Satuin parhaaseen aikaan, kun Lauri maisterin saarnaan.

--Saarnasiko Lauri?

--Paukutti eilen pöntössä körttikansalle niin, että kerran saivat

ulkokullatutkin kuulla kunniansa. Heitä olikin kirkko niin täynnä,

ettei tahtonut muita mahtuakaan, Ukko-Paavot ja muut.--Sillä ne vasta

mainiot lahjat on. Siitä se vasta pappi tulee, pappansa veroinen.

--Siihen ei nyt paljoakaan tarvita,--joka on maailman huonoin pappi,

Rimpiläinen.

--Ei sotkeutunut kuin yhden kerran, kun rupesi ryittämään. Vaan yli

loikkasi pahan paikan niinkuin aitomus varsa ja alkoi uudelleen aidan

takaa. Ei muuta kuin pois jaloista vaan. Eivät kärsineet kuulla

kauemmin, körttiselät, pois lähtivät, luikkivat tiehensä kesken

saarnan, toinen toisensa perästä.

--Ehkeivät viitsineet enemmän kuunnella nulikkata.

--Vai siellä ne nyt olivat. Viime viikolla souti niitä tästä ohi koko

laivasto. Minä niitä aina pyssylläni saluteeraan. Pitävät minua piruna.

--Piru te taidatte ollakin, sanoi talonpoika.

--Juuri niin. Kippis sen päälle. Pirun malja!

--Elkää toki--

--Ka, pane pohjaan vaan--elä, elä heitä tippaakaan tähdettä sen miehen

maljaan, muuten ei tule mitään meidän yhteisistä tuumistamme. Pirun

malja papin viinassa! Vapiseeko kätesi? Kaada pian kurkkuusi, ettei

mene maahan jumalanvilja. Süssoderjaa.--No, ja sano nyt asiasi, haasta

tautisi, talonpoika!

--Jos haastettaisiin kahden kesken.

Ukko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan

seinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.

Talonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista

hän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista,

joka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla,

myöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi

talonpoika:--»Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte

uskoa.» Ja siihen sanoi tohtori aina:--»Jos jätät pois pilkunkaan, niin

syytä itseäsi.»--»No, en jätä, sen saatte uskoa--suuret kiitokset...

pitäisipä tepsiä.»

He poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen

tuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan

ulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja

voita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä

lyöden:

--Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä--minä en

ole se, miltä näytän--strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua

kuin tuvassa. Tämä on ihana paikka--tuossa tuo ranta etualana ja lahti

ja avara selkä ja tuolla Rajavaara--strunt för resten. _Loquemur lingva

latina? Non possumus!_--Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko,

mitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain _medicamenta et

bonas ordinationes_--täytyy olla myöskin hokuspokusta--uskoa--kaikki

pitää nykyaikana rakentaa uskolle--Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen

kansa.--Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin

minä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen

pimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea.

--Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa

on niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa--

ja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on

ammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan.--Nämä ovat

vallan mainioita, nämä ahvenet--varsinkin tämän erinomaisen viinan

kanssa.--Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita.

_Parlez-vous français?_ Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan,

kunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt,--minä

pidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi...

Anteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen

kurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä

isäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:

--Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen

kansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla

nostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta

minä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole

tarviskaan,--antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään,

lahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen,

joka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku

viisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä

jousellaan.

--Mitä setä tarkoittaa?

--Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä,

jonka nimeä en tahdo mainita.--Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti

samalla tavalla--ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä

tahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu...

--Sen hän ansaitseekin.

--Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä

rehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä

räämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja

eksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman

nyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo

viisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla

ytimekkäällä lauseella: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo

tulla, olkaamme siis suomalaisia.» Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen?

Kuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin

muutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras

ystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin

piiloutumaan tänne erämaihin.--Fy fan!--Skool!

Hän ryyppäsi ja irvisti, ei viinasta, vaan omasta inhostaan ja

ylenkatseestaan.

--Hän oli minun paras ystäväni, minun ainoa ystäväni. Ja kuule sinä,--

hän kumartui eteenpäin ja löi nyrkillä pöytään--ja kuule sinä, ne

olivat omat miehet, omat virkaveljet, jotka pettivät hänet, luovuttivat

hänet viholliselle,--ymmärrätkö, omat miehet!

Antero ei ollut siitä mitään kuullut...

--Ei, ei siitä kukaan tahdo puhua, sillä kun toiset pettivät hänet

itsensä, niin pettivät toiset hänen aatteensa. Tiedätkö, nuori veli,

mikä on sitä, mitä sanotaan synniksi pyhää henkeä vastaan? Se on sitä,

kun aikoo antautua ylevän aatteen palvelukseen ja sitten uhraa sen

maallisten etujen vuoksi. Semmoisia miehiä on monta tässä maassa ja

tässä aatteessa. Semmoinen on minun arvoisa veljenikin, herra tohtori

ja ritari Kontojärven kirkkoherra. Mies touhusi ja intoili, mutta kun

otti kovalle, niin peräytyi ja pakeni, jätti ihanteelliset

harrastuksensa ja rupesi leipäpapiksi. Nyt ei mies osaa muusta puhua

kuin ojista ja tunkioista. Pthyi, mies on muuten, niinkuin sanotaan,

hiukan yksinkertainen.

--Eiköhän tuo nyt kuitenkin ole erehdystä, koetti Antero puolustella.

--Sinä puolustat isää, koska olet rakastunut hänen tyttäreensä...

--Minäkö...

--Minä näin sen katseistasi ja koko olennostasi kokkomäellä, vaan elä

ole milläsikään, en minä ilmaise salaisuuttasi. Naimi on hyvä tyttö,

ainoa koko perheessä, jota voin sietää.--Mutta minä menen takaisin

siihen Snellmaniin. Se sen Saima, no, onhan se sentään jotain. Hän on

rohkea ja pureva. Mutta lehti lakkautetaan ennen pitkää niinkuin

Mnemosyne, ja Snellman itse ajetaan--tai jos ei ajeta, niin suu muuten

tukitaan ja leipäkin siltä riistetään, niin että hampaat seuraavat

mukana, ja sitten ne pannaan spriipurkkiin--hehheh--ja allom tili

varnagel liisteröidään purkin päälle etiketti: »Käyköön niin jokaiselle

joka» j.n.e. Eikä teissä hänen ihailijoissaan ja hurraajoissaan tule

olemaan ainoatakaan, joka uskaltaisi nousta häntä puolustamaan--ei

tikkua ristiin--semmoisia te olette, ja semmoinen on tämä Suomen kansa

aina ollut, aina, orjakansa maailman alusta alkaen. Kippis!

--Mistä on setä saanut niin pessimistisen katsantotavan?

Mutta ukko ei kuullut, vaan jatkoi. Hän oli naukkinut vähän väliä, ja

viina kihosi hänelle yhä enemmän päähän.

--Minut ajettiin pois yliopistosta, sama se, mistä syystä,--mutta

ennenkuin minä ehdin lähteä, niin paloi poroksi koko Turku. Minä

pelastin sen saman professorin lapsen, joka--nuori tyttö--men strunt i

allt--das war die alte Geschichte--skidt, sa' dansken--kannoin hänet

pyörtyneenä äitinsä luo, joka luuli lapsensa hävinneen--mies oli niin

hätäytynyt, ettei osannut muuta kuin itkeä. Mutta nuori rouva kävi

kaulaani--enkä ole saanut häntä siitä sen jälkeen pois pudistetuksi, en

koskaan. Eivät saaneet tietää, kuka se oli, joka oli heidän lapsensa

pelastanut, en ole heitä sen koommin nähnyt... Kuule sinä, nuori mies,

mitä sinä mietit? Elämässä on niin paljon traagillisuutta--mutta elä

sinä ollenkaan sääli minua, sillä en minä itsekään sitä enää tee, sillä

minä en ole enää mitään, enkä ole koskaan ollutkaan.

Hän vaipui pöytää vastaan...

--Elkäähän nyt noin,--koetti Antero, mutta ukko teki kädellään torjuvan

liikkeen.

Hetken kuluttua hän nosti päätään ja tuijotti Anteroon.

--Kuka sinä olet? Mistä sinä olet siihen tullut? Jaha, jassoo,

ymmärrän--soo, soo...

--Minä tulen viimeksi Korpivaarasta, olin siellä suuressa heränneiden

kokouksessa, sanoi Antero jotain sanoaksensa.

Ukko muisti jotain, ilme hänen kasvoillaan kirkastui.

--Et usko, mutta on minullakin ollut körtit selässäni.

--Oletteko ollut herännyt?

--Herännyt--minä olen ollut kaikki ja ei mitään. Teetin kerran kurilla

itselleni uskovaisuuden univormun, kun satuin saamaan sarkaa rohtojen

edestä heränneeltä ukolta. Täällä alkoi juosta körttikansaa kuin

karvaköyttä, Ukko itsekin kävi useat kerrat ryypyllä. Meistä tuli hyvät

ystävät, ja teivien aina erottiin. Juoppous ei ole synti eikä mikään

niiden mielestä, vaan pikemmin ansio, niinkuin se onkin,--se kun on

merkki siitä, ettei ihminen ole ulkokultainen. Se on vain synti, jos ei

muista katua. Mutta siitä pitää kohmelo huolen, että muistaa. Heidän

oppinsa ydin on se, että pitää kaatua ja taas nousta. Se on, niinkuin

se entinen laukkuryssä sanoi pojalleen: »Kun sie tiet synnin, niin tie

sie niin suuri, että muistat katua». Mutta tanssi ja peli ja semmoinen

on synti. Kun minä kerran menin häihin ja körtit yllä tyttöjä

pyörittelin, niin siitä pahenivat eivätkä ole sen koommin talossa

käyneet. Maljasi taas! Maailma on kukkurallaan hulluutta ja typeryyttä!

--Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.

--Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri.

Onko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole

sitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.

--Vaan kuka?

--Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän,

joka sen on luonut, on luonut ihmisenkin--omaksi kuvaksensa.

--Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää!

huudahti Antero.

--Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut.--Eikö mitään

pyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.

--Ja mikä se on?

--Häh? Se on järki ... die reine Vernunft--Kritik der reinen Vernunft,

sanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette

tunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman

suurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru--mikä

ihana musiikki! Mitä pitikään minun--(hän kosketti otsaansa, silmät

sameina)--tämä ei enää toimi niinkuin ennen ... (hän alkoi laulaa:)

»Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker»--ne ovat

ehkä oikeassa, jotka sanovat--mutta olkoot! En minä enää mistään

välitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen,

minä itse särjin sen ... sama se, miten--elä kysy, ja jos kysyt, en

vastaa.--»Sörj ej den flyende»--»Vid Aura å, på Erstans våg»--hohhoo,

ja-jaa. Kuka sieltä tulee?

Vene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti

ylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän

ei ollut tulijaa näkevinäänkään.

--Päivää, setä!

Kun ukko ei liikahtanutkaan eikä vastannut, uudisti Lauri

tervehdyksensä ja löi häntä olkapäälle. Ukko nykäisi ärtyisesti

hartioitaan ja murahti:

--Et tietysti tuonut mitään?

--Setähän on ilmankin hyvällä päällä.

--Sinä olet raaka, tyhmä, nenäkäs! Tuolla nulikalla oli kerran sydäntä

tyhjentää minun pulloni ja panna vettä sijaan. Ja se oli muka niin

sukkelaa, että siitä kehuttiin, kuka vain kuulla tahtoi. Ja sinä

tiesit, että se on minun ainoa ystäväni. Mitä sinulla on täällä asiaa?

--Suo anteeksi, setä hyvä!

Lauri otti poveltaan pullon ja asetti sen pöydälle ukon eteen.

--Soo, vai niin, mitä se on? Konjakkia--de' va' fan, hva' de' doftar.--

Tahdot lahjoa minua, kanalja?--Istu alas, minä noudan sinulle lautasen,

niin saat syödä...

Hän kompuroi sisään, tukien itseään seinästä.

--No, ja minne sinä olet matkalla?

--Teille takaisin. Entä sinä?

--En juuri tätä edemmä.

Oli niinkuin ei tämä tapaaminen olisi ollut kumpaisellekaan oikein

tervetullut. Lauri ajatteli: nyt hän ehkä jää tänne.--Antero ajatteli:

hän ei ehkä tulekaan kotiinsa, ja kuinka voin minäkään sitten sinne

mennä?

Ukko tuli takaisin tuvasta.

--Sinä tahdot lahjoa minua, enkä minä olekaan semmoinen egoisti, etten

sallisi sen tapahtua. Sano siis asiasi, tai kyllä minä arvaan sen

sanomattakin. Hedda on kyllä täällä, tuolla Ottolassa. Minua

kiellettiin tosin sitä ilmaisemasta, mutta on periaatteitani vastaan

olla toisen rakkauden aarteita vartioiva lohikäärme. Mene vain sinne,

sieltä hänet lempesi löydät.

Lauri oli punastunut ja joutunut hiukan hämilleen.

--Tuosta menee tie saaren toiseen päähän. Katsos, minä en ole mikään

lohikäärme, ja saa Pyhä Yrjänä kernaasti ottaa Andromedansa, mistä

löytää.--Syö, poika, ja ryyppää viinaa päälle! Tätä konjakkia en

sinulle tarjoo. Minä säästän sen semmoiseen hetkeen, kun minulle tulee

oikein kova sielun hätä ja synnin tuska enkä minä löydä lohdutusta

jumalansanastakaan.--Kuule, mitä sinun tarvitsi haukkua pietistejä?

--Täytyihän kerran koroittaa äänensä--

--Ja sinä oikein saarnasit?

--Tietysti.

--Koko viikon kirjoitit?

--En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta,

kuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.

--Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.

--Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja

tallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?

--Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko--siitäkö täkstistä sinä

saarnasit?

--En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan.--Mutta

itsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?

--Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä

mielipiteeni.

--Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma

mielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää

piippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin,

ja pöytä täynnä postilloja...

--Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille

kuin pääkohdat...

--Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.

--Fiasko?

--Kadotit konseptisi, hätäännyit, hämmennyit...

--Mistä te sen tiedätte?

--Näenhän sen jo silmistäsi. Olisi voinut sanoa sen a priori, että kun

sellainen keltanokka kuin sinä käy tuomitsemaan ja mestaroimaan vanhoja

kokeneita hengen miehiä, siitä täytyy tulla pannukakku. Sano, eikö ne

kohautelleet sinulle säälivästi olkapäitään ja sitten kääntäneet

selkänsä? Eikö sinulla ollut tunnetta siitä, että teit jotain hirmuisen

typerää ja lapsellista?

--Setä rakentaa riitaa niinkuin tavallista, mutta minä en välitä,

sanoittepa nyt mitä tahansa.

--Ka, elä suutu...

Lauri ei vastannut mitään, vaan lähti ensin rantaan ja katosi sitten

metsään.

--Suuttui, vaan suuttukoon. On siinäkin papin alku. Pyhänä saarnaa

kirkossa ja viikolla juoksee piikatyttöjen perässä.

--Mutta hän rakastaa Heddaa.

Ukko heltyi, ja hänelle kihahti vesi silmään...

--Olet oikeassa. On hävytöntä minulta haukkua häntä sen tähden. Siinä

on nyt vain se, että siitä ei sittenkään mahda tulla mitään. Ei hänessä

ole miestä naimaan tyttöä vasten vanhempainsa tahtoa. Jos tässä

maailmassa kerrankaan näkisi yhden ainoankaan esimerkin jostain

uskaliaasta ja suuresta!--Minnekä se nyt meni? Suuttuiko se

todellakin?--Nyt minä lähden vesille.

Hän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan

ja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.

Antero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä

kuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka

näytti vievän saaren toiseen päähän.

Hän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja

kuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä

voiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä

keuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän

sanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu

epäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan

olisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä

tavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen

vastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän

nauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi

pääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän

sanoi--mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman

kokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi?

Ettäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja

kirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa,

Jumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli

sanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä

katsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?

Hän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä

tahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki

toivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo

yksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole?

Mutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?

Metsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni

selkä laskevan auringon valossa.

Se ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki

seurausta siitä, ettei hän _usko_ mihinkään, ei kansaan, ei itseensä,

ei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja

oli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla

voisi kaikki parhain päin kääntää. _He_ yhdessä...!

Tuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä

puolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista

kärsimyksistään ja katkeruudestaan.

Hän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee

kaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli

löytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi

itsensä.

Kuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron

kohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan

puhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:

--Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei

minulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto,

tuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että

pienessä--elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla

syvyyksissä--kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se

on. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki?--Tuletko

veneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä

saaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!

--Minä ehkä menen kuitenkin maata.

--Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos

tahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.

Ukko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.

Jos tuo mies taas on tuommoinen ... ja se taas järkytti Anteron

äskeistä käsitystä hänestä. Hänessä _on_ jotain ja jotain siinä, mitä

hän sanoi... Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä,

mitä on tuleva...

Alakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle,

käyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta

ei tuntenut halua mennä sinne.

Hän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli

kiihtynyt ja itkukas:

--Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä ... sinä vain minua

narraat ... mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden

sukulaistesi luo...

--Hedda, kuule ... sinä loukkaat minua ... elä nyt ... tiedäthän

sinä... katso nyt minuun ... istu nyt ... anna minulle kätesi...

--Anna minun olla.

Antero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.

Aamupuolella yötä hän heräsi siihen, että Lauri tuli sisään, heittäytyi

penkille pitkälleen. Hän luuli Anteron nukkuvan ja heittelehti

levottomasti vuoteellaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Turhaan

koetettuaan maata niin ja näin lähti hän viimein ulos, ja kun Antero

aamulla meni pihalle, lepäsi Lauri tuvan takana nurmikolla. Antero

työnsi veneensä vesille ja lähti soutamaan.

24.

Riemuisin mielin rientää Antero takaisin Kontolaan samaa tietä, jota

oli sieltä lähtenytkin. Milloin kulkee hän kankaita, joiden kahden

puolen alavat metsät aukenevat ja niiden takana korkeat vaarat

kohoavat. Tuon tuostakin helähyttää hän kepillään ikihonkia ja

heiluttaa sitä menonsa vauhdissa, niin että ilma viheltää. Ilma on

täynnä huumaavaa pihkan hajua ja kaskisavujen tuoksua. Tekisi mieli

istua, mutta ei malta. Kaikki on hänestä hauskaa ja ihailtavaa: väärät

puut, kuivuneet kelohongat, kivet, kannot, mutta ennen kaikkea polku,

joka häntä kantaa, kantoipa se sitten harjujen selkiä, mäkien rinteitä

tai pitkospuita myöten poikki suosalmekkeiden. Hän lyö kämmeniä yhteen

jänikselle, joka ahon poikki hänen editsensä harppaa. Hän kotkottaa

koppelolle, joka hongan oksalta hänelle hammasta hioo, ja huikkaa

haukalle, joka kirkuu korkeudessa erämaiden yli.

Hän on luonut synkkien ja syvällisten mietteiden lumoukset päältään, ei

paina häntä nyt sisarensa surut, ei välitä hän Laurin huolista, eivät

häiritse häntä Jaakko-ukon ivat, hän on varma itsestään, tietää, mitä

tahtoo, niihin pyrkii. Kaikki on oleva mahdollista, hän toteuttaa sen!

Maat alkavat näyttää tutuilta. Edessä on harju, jonka hän on ennen

nähnyt. Hän ei luule olevansa näin likellä, mutta seisookin jo rovastin

suoviljelyksen laidassa. Tuossa tuokiossa hän on oleva perillä. Hän on

harjun juurella, josta polku alkaa nousta. Tuolla ne seisoivat ja

huiskuttivat hänelle hyvästiksi! Jos ne sattuisivat olemaan nytkin

siellä, kävelemässä ilman vain, istuisivat siellä, näkisivät hänet ja

huutaisivat: »Runoilija tulee! Terve, tulevaisuuden runoilija!»--Hänen

täytyy rauhoittua, hän on liiaksi hengästynyt. Mutta hän ei malta,

rientää ylös juoksujalassa viimeisen törmän. Jo näkyvät kirkon ja

tapulin ristit ja katot ja koko näköala!

Ei ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän

alhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se

toinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee

näköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä.

Hän kaartaa niin, että voi heidät yllättää.

Ei se ole Robert. Se pitää kättään kiedottuna Naimin vyötäisten ympäri,

ja Naimi nojaa häneen hiukan. He nousevat ylös, ja Naimi pistää kätensä

hänen kainaloonsa. He eivät häntä huomaa hänen seisoessaan metsässä

puun suojassa. Naimi kääntää kasvonsa ylöspäin ja katsoo nuorta miestä

hellästi silmiin, poskilla puna.

Se on se sama nuori, kaunis mies, joka oli vienyt Naimin tanssiin

Helsingissä maisterin vihkiäisissä.

Niinkuin isketty haava, taittunut jäsen ei heti paikalla tuota kipua,

mutta jo heti kuitenkin jättää jälkeensä huumauksen tunteen, niin ei

Anterokaan alussa ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan

ainoastaan, että jotain oli tapahtunut. Ne ovat usein muut, jotka

huomaavat veren haavasta vuotavan, katkenneen käden roikkuvan

olkapäästä.

Hän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne,

vaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.

Ikäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän

askeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu,

punastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen

kalpeutensa kysyy huolestuneesti:

--Oletteko sairas?

Vasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli

sattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai

hän kuitenkin sanotuksi:

--Kävelin ehkä liian kiivaasti--

--Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet...

--Saanko mennä tänne tupaan?

--Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.

Hän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi

pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat

jääneet siihen, kun _he_ olivat tästä lähteneet.

Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle

mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin

saattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä.

Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin

tainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.

Robert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka

odottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä,

ei sanonutkaan heti paikalla: »Oletko kuullut sen hauskan uutisen?»

--No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!

Minkä päätöksen hän oli tehnyt?

--Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen.

Tahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?

Robert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:

--»Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä

pitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran

katkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova

kunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat

muuttuneet.» Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä,

sillä, sanoo hän, »jos kerran halusi vetää tähän suuntaan,

aatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä

haluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun,

koska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta

jättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.»

Robert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki

hänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän

taskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen

sisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat

hänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta

välittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä

Naimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.

Robert jatkoi:

--Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda

vähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei

ole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että

se on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa,--niin,

mitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?

--Niin.

Robert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan

omissaan.

--Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole

ketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä

setä häntä säesti. Isä sanoi: »Mene vaan, mutta minä en anna

kopeekkaakaan.»--»Sitten minä otan lainan», sanoin minä. Se pani ukon

miettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen

vähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella

minua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä

olisi haihtunut,--mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin

päätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole

sen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä

on minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan--ei ole nyt

Snellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään--se on

heidän syynsä--se oli se Snellmanin puhe,--sanoo hän.

--Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?

Hän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.

--Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että

hänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut

vihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei

vielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä

kyllä on omat aavistuksensa.

Ei sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista,

hänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin

sanottavaa.

--Milloin aiot lähteä?

--Ehkä jo noin kuukauden päästä.

--Ja kuinka kauan aiot viipyä?

--Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin

Naimin häihin.

--Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus.

--Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta

nyt julkaistiin.

Antero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan. Robert käveli

edestakaisin tuvan lattialla ja purskahti yht'äkkiä nauruun.

--Mikä sinua naurattaa?

--En tiedä, onko oikein kertoa, mutta voinhan sen kuitenkin sinulle

kertoa. Täällä oli vähällä tapahtua toinenkin kihlaus: Risto kosi

Anettea.

--Ja sai rukkaset?

--Tietysti!

Antero kuuli purskahtavansa äänekkääseen nauruun, tietämättä

kuitenkaan, mille hän oikeastaan nauroi.

--Olisit nähnyt täti Hartmanin miinejä! »Fru Tolonen! Miksei yhtä hyvin

Tollonen! Fru Dumbom?» Se oli tämäkin sitä samaa fennomaniaa. Siinä sen

näkee sen seuraukset! Mutta en minäkään ymmärrä, mitä Risto ajatteli.

En olisi sitä hänestä uskonut. Täytyyhän miehellä olla jotenkin

vaillinaiset käsitykset itsestään.

Anteron nauru oli katkennut yhtä pian kuin se oli tullutkin, mutta hän

kuuli vielä sen kaikua korvissaan. Samalla tunsi hän siitä

vastenmielisyyttä sekä itseään että Robertia kohtaan. Mitä naurettavaa

siinä on, että Risto on kosinut ja saanut rukkaset? Mikä tuo Anette on,

ettei Risto kelpaisi hänelle? Siksikö, että hän on Tolonen? Ja hän näki

yht'äkkiä kaikki nämä täkäläiset toisessa valossa, oli heille samassa

vieras ja outo, melkein vihamielinen. Yhtähyvin he olisivat voineet

hänellekin nauraa.

Kutsuttiin illalliselle. Siellä odotettiin Naimia ja hänen sulhastaan.

Joku kertoi heidän menneen laamanniin päin. Istuttiin pöytään ilman

heitä. Mieliala pöydässä ei ollut Anterosta sama kuin ennen. Oli

niinkuin kaikki olisi ollut jotenkuten jokapäiväisempää. Ei ollut

tuonoista juhlallisuutta eikä myöskään hilpeyttä. Oli kuin olisi

jokainen ajatellut omiaan. Ruustinna oli totinen, melkein murheellinen,

vaikka kyllä koetti olla sitä osoittamatta. Aloitettiin puhetta

useammasta asiasta, mutta se raukesi aina siihen.

--Oliko maisteri Hagman näkemässä sitä väkivaltaa, mitä pietistit

tekivät Korpivaarassa? kysyi professori.

--Ei siellä minun tietääkseni mitään väkivaltaa tapahtunut.

--Meille on kuitenkin varmalta taholta kerrottu, jatkoi professori,--

että suuri kansanpaljous mielenosoituksen tavoin ja johtajainsa

opastamana, joiden joukossa nähtiin myöskin pappeja, kulki kirkon

ohitse, särki aidan ja sen tehtyään tallasi pappilaan kuuluvan pellon,

tämän kaiken pastorinsa kielloista huolimatta.

Antero kertoi lyhyesti, kuinka kaikki tuo oli käynyt, ja ettei aitaa

oltu särjetty, ainoastaan veräjä avattu ja myöskin suljettu ja että

kulkeminen oli tapahtunut tietä myöten heinän korttakaan tallaamatta.

--Sitä minä jo epäilinkin! huudahti rovasti kuin jostain painosta

päästen.

Mutta rovastin puoleen kääntyen virkkoi professori:

--Asia ei siitä suuresti muutu, ja se tosiasia jää aina jäljelle, että

omankäden oikeutta on tapahtunut. Kerrotaan myöskin, että metsässä

pidetyssä salaisessa kokouksessa olisi pidetty seurakunnan paimenta

loukkaavia puheita ja sopimattomin sanoin käyty hänen kimppuunsa siitä,

ettei hän, niinkuin luonnollista oli, antanut näiden sekteristien

käytettäväksi kirkkoansa. Tuo on sitä raskauttavampaa laatua, kun sen

on lausunut pappi arvostelukyvyttömän rahvaan edessä.

--En minä ainakaan saanut sitä käsitystä, sanoi Antero.

--Kuka oli tuo pappi?

--Se oli vanha Hemming.

--Hemming! Voi, voi, hän on nyt yksi niitä kaikkein viattomimpia ja

vaatimattomimpia, sanoi ruustinna.

--Hänen puheensa oli pääasiassa omistettu minun isävainajalleni.

Syntyi hämillinen vaitiolo.

--Lankosi kävi täällä vaatimassa minua ilmoittamaan asiasta

tuomiokapituliin, alkoi rovasti hetken kuluttua. On hän usein ennenkin

sitä koettanut, mutta minä en rakasta rettelöltä. Uhkasi hän

mennäksensä ja menikin vallesmanniin ja sanoi silloin vaativansa

kanteen tekemistä. Ikävintä tässä on se, että jos siitä syntyy juttu,

niin minutkin sekoitetaan siihen, vaaditaan lausuntoani ei ainoastaan

tästä, vaan muistakin häiriöistä, ja luultavasti määrätään minut

tuomiokapitulin asiamieheksi.

--Sinä tietysti, isä, vaadit syytettyjen vapauttamista, sanoi Hanna

yht'äkkiä toisesta päästä pöytää.

--Se riippuu ilmaantuvista asianhaaroista.

--Setä Carpelan ainakin tulee vapauttamaan syytetyt.

--Se kai sekin riippuu...

--Se ei voi riippua mistään ... mikä on väärin, se on väärin.

Keskellä Hannan poskia paloi punainen täplä, ja hänen kasvonsa ja

silmäkulmansa olivat pinnistyneet. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän:

--Ajatella, että vallesmanni tulee syyttämään heränneitä

vallattomuudesta ja väkivaltaisuudesta, mutta humalaiset saavat tapella

kirkkomäellä--joka muuten oli meidän syy.

--Meidän?

Kaikki kääntyivät Hannan puoleen, paitsi Robert, joka katsoi

lautaseensa, niinkuin olisi tiennyt, mitä Hanna tulisi sanomaan.

--Ne saivat meiltä juhannusviinansa.

--Olisivat kai ne saaneet sitä muualtakin, sanoi ruustinna

välittävästi.

Syntyi taaskin kiusallinen äänettömyys.

--Kävikö maisteri Valamossa? kysyä tokaisi joku pikkupojista.

--Olin siellä yötäkin.

--No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti

hyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle.--Hänellä on siellä

kovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä

mukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään

syksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti

tule sieltä talveksikaan.

--Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.

--Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt

punastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli

nähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.

Ei tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis,

Käyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian

kamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti

keppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja

sisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli

turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään

näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain

pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana...

--Missä Thure Hartman on? kysyi Antero.

--Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.--

Sinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea--sen Karin luo,

josta kirjoitit--sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa

Snellmania!

--Robert!--torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja

viittasi päällään vieraskamariin.

--Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin ... sanokaa, maisteri

Hagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?

--Elä nyt, mamma...

--Koettakaa saada hänet siitä luopumaan ... teitä hän ehkä kuulee...

Ette tietysti tahdo ... olette samaa mieltä ... voi, voi, jos Snellman

ja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.

Robert purskahti nauruun.

--Jaa, jaa, elä sinä naura, kyllä minä totta tarkoitan. Mutta se teidän

ainakin täytyy luvata, että pidätte jotain huolta Laurista, jos Robert

ei tulisi Helsinkiin. Lauri on niin raju ja kokematon. Kohtelisitte

häntä niinkuin nuorempaa veljeänne. Te tapasitte hänet, sanoiko hän,

milloin tulee takaisin?

--Ei ollut puhetta siitä.

Ruustinna kyyneltyi ja tarttui Anteroa käteen. Hänestä pulpahti niin

voimakas äidillisen hellyyden tunne, että Anteronkin oli vaikea

pidättää kyyneleitään. Ruustinnakin huomasi hänen liikutuksensa.

--Mitä ajattelette Naimin kihlauksesta? Minusta he sopivat niin hyvin

toisilleen. Hänen sulhasensa on niin hieno mies. Emme osanneet

aavistaakaan, vaikka kyllähän heitä aina on nimitetty toisilleen.

Kaarina, anna minulle saali... Istu sinäkin tähän! Minusta on ihan kuin

te olisitte minun oma poikani, ja sentähden puhun teille näin

avonaisesti...

Mutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain

semmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä

jossain ja että hänen täytyy lähteä heti...

--Lähteäkö?

Naimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä

vastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti

Anteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:

--Ettekö toivotakaan minulle onnea?

--Saan luvan toivottaa...

--Kiitos!

--Saan samalla heittää hyvästini.

--Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy

jäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan

harjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon...

Naimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.

--Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!

--Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina

äitinsä takaa.

--Jaa, niin,--sekin! yhtyi Naimi.

--Eikö sulhasenne?

--Hänkö? Ei hän välitä semmoisista ... mutta kyllä minä vielä hänet

käännän...

Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.

--Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä

mailta? kysyi Robert.

Päästäkseen niin pian kuin suinkin .... hänen _täytyy_, hän ei

mitenkään enää jaksa! ... sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain

muutamaksi viikoksi ... kiertelee vain vähän täällä ... että hän ehkä

kohtakin palaa...

--No, siinä tapauksessa...

Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain,

kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja

väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät

veitset hänen kasvojaan.

25.

Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä

venemiehen, jonka kanssa hän...--Vasta sillalle tultuaan huomasi hän

uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut...

Minne hän menee?

Hänen päätänsä huimaa--jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen--tai murtaisi

mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin--ja rovasti löytäisi

hänet verkostaan ja vetäisi rantaan--ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos

olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi

verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!

Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen

tuskiani...

Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.

Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen,

yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli

siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja

juoksi törmää ylös.

Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja

toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi

pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei

sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi

sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie

vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla

maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain

muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin

sen kynnykselle.

Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen

viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.

Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka

Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne

oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.

Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja

työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne

hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa

tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei

itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen

unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin

lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin

kihlajaisissa!... Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla,

mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin

kihlajaisissa! Se olisi suurta--sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri

mies--edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien

tuntemattomien suuruuksien panteoniin!--tämän metsätemppelinkö

lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään

ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut?

Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.--Jää tähän sinä, joka

itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja

hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan

jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen

mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään

muuta kuin se sama, sama, aina sama!

Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta

ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen

kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille

jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin

maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi

Jaakko-sedäksi.

--Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti

kätensä torjuen häntä vastaan.

--Minä se olen ja minun haamuni myös!

--No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!

Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?

--Kuinkas te olette täällä?

--Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä

uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä

tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä

koskesta koskeen!--Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.

Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan

ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös

metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä

kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja

siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.

--Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!

Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.

--Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon

erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä

kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan

ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen--miltä

maistuu?

--Mainiolta!

--Kappas poikaa, semmoinen kulaus!

Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.

--Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella

eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole

Jumalan luoma!

--Kenenkäs se on?

--Pirun!

--Kuka sen sanoi?

--Minä sen sanoin!

--Vai sinä? He!--Ja miksi se on pirun luoma?

--Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa

niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru

veti väriä päälle!

--Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.--Sinä kehität minun

teoriaani.

--Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa

valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!

Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja

pudottautunut rennosti istualleen.

--Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!

Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä

päässä.

--Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla,

käyskentelyä kukkasten keskessä--pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa

ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso?

Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa

ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole

vakituinen viinamme läpi vuoden--pappilan viina! Was willst du noch

mehr?

--Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!

--Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita

ulkomaalta--Hegelin filosofiaa--antaa saksalaisten syödä omat

suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!

--Nyt sinä taas plagieeraat--minua!

--Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!--Minulla

oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.

--Niin minäkin!

--Kuka sinä olet?--Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin,

niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä

raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä--! Minä en ole

mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin,

kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma--!

Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja

purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin

se vääntyi ja vaihtui itkuun.

Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet

ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:

--Kuule, mies, mikä sinun oikein on?

--Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.

--Mitä sinulle on tapahtunut?

--Ei mitään.

--Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.--Ahaa,

nyt minä tiedän!

--Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!

Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.

--Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo,

ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule

juoppo, renttu, heittiö, hylky...! Varo lumoutumasta toisen omaan!

He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai

hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:--Mutta jos hoidat

sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.

Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi

törmän alle.

Ukko jäi huutamaan:

--Antti! Antti!--Hullu!--Nyt se menee koskeen!--Katsohan tuota, kun

särki pullon...

86.

Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on

soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella

kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä

nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin

veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu

lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan

häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat

hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei

jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden

soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa

löytäneitä.--»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä,

vaikka koettaa sanaakin seurata.»--»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä,

kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»--»Elähän vain

herkeä huolettomuuteen.»--»Eihän toki.»--»Jo se oli paikallaan se

Paavon sana--niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»--Joku kolmas

taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.

Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa

vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko

hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö

siinä ehkä ollutkaan ketään?

Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.

* * * * *

Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla

vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin

ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko

päivän.

Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti

häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli

suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.

Hän istui eikä ajatellut mitään.

Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä.

Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan

kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi,

että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne

erehdyksestä, niin hän virkkoi:

--Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.

Antero vastasi:

--Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.

--Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on

kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa ... semmoisia, jotka

eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan

paikkaan.

Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero

huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin

useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja

aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja

anteeksiantavaa.

--Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?

--Kun vielä kysyy...

Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan

ja liikautti jalkateräänsä.

--No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa.

Vaan tuota--eikö vieras--totta kai matkamies--lähtekääpäs saunaan.

Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä

puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet

liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton

aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha

täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään

muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä,

töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna,

niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi

useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain

luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He

tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut

sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän

mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät:

rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja

huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut

tekemään syntiä ristillisessä hengessä»--oli Paavo sanonut kirkosta

tultuaan.--»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena

kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»--»Jotain häntä on.»--

»Tuleekohan siitäkin pappi?»--»Isänsä apulainen.»--Mutta oli sillä

ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet

käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan

»oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se

oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander

oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion

koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.

Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän

oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että

nämä täällä olivat sen unohtaneet.

--Hohhoo--voi, voi!--huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui

Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta--lausuiko ehkä hänestäkin?

Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin

tehnytkin.

Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.

--Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.

Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan

yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta

jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He

seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat

järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.

--Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.

--Tuleekohan halla?

--Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.

--Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.

--Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.

--Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?

--Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi

tännekin.--Mitähän pappilassa taas poltetaan?

Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.

--Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.

Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta

kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi

siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen

kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi

ammotti häntä vastaan... Mutta ihana se oli sittenkin ollut,

hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain

mielikuvituksessaan, semmoisen elää... Naimi istuu yliopiston

juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja

nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo,

että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin

sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.

Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu

täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!

Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan

vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan

kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä

mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en

mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen

aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja

ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan

ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas--ja se _on_!

Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili

sitä ajatuksissaan...

Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä--alhaalla maassa oli pimeä--

yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti

kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.

Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko

paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina

kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin

silloin--se oli suurenmoisen ihana!

Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.

--Onko halla käynyt?

--Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma

jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.

--Entäs sitten?

--Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.

Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt

kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa

näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta.

Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta

kohti.

Ja Antero häpesi itseään.

* * * * *

Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun

ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:

--Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista

tuumistaan.

--Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.