»On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen
irroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni
tuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee,
tuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.»
»Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä
häämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon
tuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla
avartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.»
»Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä
luonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka
ei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan,
mutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä
se nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein
löysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että
tulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän
talon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa
pienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna
niinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.»
»Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu
olevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa
savupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat
kahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin
ajat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa
aikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja
keisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa
Aleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa,
ennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan.
Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan
noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä.
Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa
muistoja.»
»Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen
esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut.
Kun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain
kertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma
pois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he
olivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne
rakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi,
jota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan
takana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon
järven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne
neuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne
takaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa
ja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa
poltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha
pappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut.
Paljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas
varasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä
Suomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut
ruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava
häviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä
elävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.»
»Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa,
puutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu,
mikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole
ainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia
historiallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän
saakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten
kansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on
runollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus.
Mistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin
keskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän
kirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava.
Mutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää
uudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä
oikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen
omasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen
luojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman,
Lönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen
maahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä
kykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä
kullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy.
Päätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan
myöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi
runous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen
vainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto
sen rinnalla!»
»Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni
historiasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain
historian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut
historiaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt
partiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten
asemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen
ratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa
metsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on
eläessään kaatanut--keihäällään!--viisikymmentä karhua, muita pienempiä
petoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja
toisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli
ukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.»
»Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että
Lönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja
metsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan
laulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.»
»Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman
päivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia
asioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle
mitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan
vain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.»
»Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset
harrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen
sivistys täällä--täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin,
niinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin
sisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.»
»Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon
sanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan
kaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä
kestäisi.»
»Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen
runolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä,
keneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos
tulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen
kansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä
ryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on
hypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa.
Hän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja
lumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten
selvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä
protokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai
omasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan
lammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista
puristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki
itselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten
siihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää,
kulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput
kätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja
noutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan.--»Mitä sinulla on siinä
säkissä?» kysyi isä.--»Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.»
Tultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä
ja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia.--»Onko sinulla rahaa?»
kysyi kirjanpainaja.--»Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen
lintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?»--»Täysi täydestä»,
sanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että
painettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja
sillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja
kirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen,
hiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja
ampuu--ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.»
»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja.
Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka
vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle
kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta
josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin
olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä
olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy
tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata
minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen
tuntenut, lienettekö tekään.»
»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä,
ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä
ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin
ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi
yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty
kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt,
koulupuuhistanne!»
»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut
koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin.
Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.--»Ei ole tullut
käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»--Hän on pienenläntä mies,
hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät,
surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli
metsän rajan.»
»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä
aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin
lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin
siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista
mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni
Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen
sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se,
että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja
korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja
kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä
taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa
vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa
elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee,
vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä
oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin
eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä
kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko
yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko
korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»
»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää,
että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen
tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän
laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»
Suottapa on suomenkieli
kapalossa kauan ollut,
vaikka tuo on vanha kyllä,
jotta poikki ponnistaisi,
katkoisi kapalovyönsä,
jaksais jo jaloin kävellä,
aikamiehen askelilla,
päästä päähän pitkän pöydän,
isoimmille istuimille,
rinnalle rikasten kielten,
valtakielten kumppaniksi,
että vielä virkamiehet,
oikeuden omat jäsenet,
suomenkieltä kirjoittaisi,
että tuomiot tulisi,
esivallan valtakirjat,
kansan kielellä omalla,
talonpojan tuttavalla j.n.e.
»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi
sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta,
kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi
arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan,
uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista,
samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on
näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle
selvinneet kuin itsestään.--»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa»
--hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä
silitellyt.»
»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu
Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa
värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa
pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun
postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset
kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin,
että siinä oli tulen jälkiä.»--»Eivät vain liene aikoneet teidänkin
kirjojanne polttaa?» kysyin minä.--»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se
aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»
»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa
sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman
kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on
turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa,
Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin.
Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa
vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua,
selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin
tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli
valmis.»
»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti
ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin
häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa
kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin
tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset,
sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme
voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»
»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt
yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien
takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja
kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut
niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»
17.
Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen
liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle,
niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven
rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee
ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä
vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat
palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta
yli koko maiseman, ja suloista lemua.
--On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat,
virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.
--On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä
hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen
ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta
kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan
penkille ja laamannin salin ovensuuhun--mihin jokaiseen oli kiintynyt
kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan
edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.
--Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.
--Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan
pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.
--Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät
kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin
tullessani.
Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että
hänen runonsa on Naimilla--miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se
oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen
mahtanee tehdä hänen kirjeensä--kokoontuvatko sitä lukemaan,
innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he
ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka
merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin,
niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki
löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.--Hänen lapsuutensa ja
nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan
enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.--Voi
ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!--On kuin satumaailmaan
soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan
ja alan elää ja toimia ja toteuttaa--mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä!
Kunhan vain yleiseksi hyväksi--joka paikassa on perkkaamaton maa.--Jos
todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla
laulun kansan!--Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi
Kontolan pappilaan--ja samalla jatkaisin lukujani--siinä vanhassa
pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin--soittaisimme.
Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla
jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.
Voiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan--
juuri se, mitä toivoo?
Kuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia
soutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja
purjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja
entä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi
rakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan,
tulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan,
rakastan kuin hengetärtäni.
Ja tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys,
oli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva
rakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan
hänen omakseen.
--Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain
muutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon
väkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä
körttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan,
Pohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista.
Parhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän
niistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat
papillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin
pappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen
kohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään
rippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.
Antero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä
ukko puhui.
--Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain
virkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se
oli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon
ja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun
mies kirkosta tuli ja sylkäisi: »Luulin saavani Ristuksen ruumista ja
verta, niin annettiinkin vain pelkät luut». Se oli minulle tuttu mies.
Se se elämää on.
--Onpa se pappi, missä se semmoinen on?
Ukko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi
olla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja
naurahteli.
Siinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja
kun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka
hänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että
laskettaisiin rantaan.
Kenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin
laittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli
tahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä
oli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja
kirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia
piparkakkuja... Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan
leikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri
jotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan
kivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.
--Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä
jumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä
ja murenematta.
--Ettekö syö?
--Lapsilleni säästän--sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen
vanha koni petäjäistäkin purra.
--Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?
--Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.
Ei ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus
puhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki
yht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin
syödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä
vakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle
hänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista
päivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin
neitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin,
sill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.
Kun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon
oloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän
perukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon
reunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen
leipä--kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi
kutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta,
tyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän
kummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä
perukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä
Porvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se
astui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin
tuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä
se häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi
voinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku--mikä?--
turhalta ja toisarvoiselta--ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja
aatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin
sen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin
paikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen:
»Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.»
Mitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun
eväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja
niistä, jotka niinkuin hän?
Mutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään
kateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen--saattoi olla vähän
omituinenkin--ja viimein virkkoi:
--Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä
sokerikin?
--Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.
--Elähän, vai on semmoisiakin maita!--Ja ukko herahti nauramaan,
niinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta,
vaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa:
--Elähän, vai on semmoisiakin maita.
Ja siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja
mieliala liukuivat entiseen uomaansa.
Maisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja
karummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle,
jonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven
perältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.
Tämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin
lienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle
pykälälle painunut, oli vanha tuttu.
Kun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän
niinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen
kokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin
syvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen
kasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.
--Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita
siihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen
siitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta
piru viepi sielun.
Nyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin
juuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten
kuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen
hopearahan.
--Vaan tämähän on liikaa--tuota--Antero painoi vielä toisen
samanlaisen.
--Mutta tuota--enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää...
--Ottakaa nyt vaan.
Ukko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän
häpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.
--Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,
--En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi
Antero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin
soutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.
18.
Hän tunsi rannan, jossa seisoi, tunsi suuren kiven, muisti nuottakodan,
yhä enemmän suulleen veteen vaipuneen, ja tämän valkoisen hietikon,
jossa oli avojaloin juoksennellut ja jossa joku iso käsi oli hänen
paljaille jaloilleen lämmintä hiekkaa valanut. Hän muisti vähän
ylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja
johon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen
tytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut,
nokinen arinatiili!
Hän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua
saunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä. Sama vanha
maahan uponnut myllynkivi korkean kynnyksen alla, vastapäätä toisella
puolella polun suuri kuivunut kuusi, johon liittyi muisto suuresta
säikähdyksestä, sen takaa irvistävästä nokisesta naamasta ja kauheasta
mörähdyksestä. Kun hän huutaen ja parkuen riensi pihaan ja ääneen
saamatta paiskausi äidin syliin, kuului joku sanovan: »Se on nähnyt sen
vanhan kuusen haltijan»--johon äiti toruen virkkoi: »Ajakaa pois se
kerjäläispoika--oletteko puhumatta lapselle semmoista!»
Vähän ylempänä oli vatukko, taloa ympäröivän kiviaidan alla. Siinä oli
hän marjoja noukkinut ja päättänyt piilottautua ja antanut kaiken
talonväen etsiä--nuottakodan ympäriltä järvestä.--Tässä viimeisessä
jyrkässä törmässä hän aina uupui, kun tultiin isän kanssa kalasta.
»Polvet vääntyy, polvet vääntyy----jaksetaanko, jaksetaanko?» oli isä
ähkivinään ja kantoi viimeisen matkan sylissään, joka tuntui
sanomattoman suloiselta ruumiissa.
Pappila oli pieni, punainen ruispellon ympäröimä talo; sen edessä salin
ikkunan alla kasvoi suuri, komea koivu. Kun Antero oli päässyt
huomaamatta sinne saakka, istuutui hän koivun alle hengähtämään ja
tunsi ensi kerran elämässään kotoisen tunteen sulouden. Onhan siellä
hänen sisarensa ja lankonsa, eihän täällä siis olekaan vieraita
ihmisiä! Tulkoot, löytäkööt, ihastukoot! Hän oli olevinaan kuin
pikkupoika piilossa! Hän istui siinä kuunnellen ääniä lahdelta, jossa
joku souti, niityltä lahden pohjasta, jossa joku viikatetta hioi,
tuolta korkealta vaaralta, jossa käki kukkui--katseli västäräkkiä, joka
ajoi hyttysiä puutarhan käytävillä.
Voi rauhan paikkaa, voi onnen majaa talossa tässä riippakoivujen alla!
--Täällä--yhdessä Naimin kanssa!
Huoneesta ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Antero aikoi
nousta ja pistää päänsä matalasta ikkunasta sisään, kun joku ovi aukeni
ja paukahti kiinni ja alkoi kuulua raa'an ja riitelevän äänen melua.
--Että kehtaat--eikä minulle mitään sanota--minun selkäni takana
kuljetaan niiden roistojen seuroissa--
--Ei ne ole mitään roistoja,--kuuli Antero sisarensa äänen sanovan.
Silloin toinen kiivastui yhä enemmän.
--Eikö roistoja? Vai ei roistoja! Maailman suurimpia.--Vaan sen minä
sanon, että jos--(lyötiin nyrkillä pöytään)--laita totivettä sisään!--
miksei ruokakaan ole valmis?
--Enhän tiennyt sinun tulevan.
--Et tiennyt! Laukkasit Ilpolaan--ja mitä sinulla oli Kontojärvellä
tekemistä? Olit Helanderissa yötä, kyllä minä tiedän sinun--
Ovi paukahti tuimasti lukkoon kiukkuisten askelten jälkeen ja salista
kuului ensin nyyhkytystä ja sitten uupuneita askelia toisaanne päin.
Antero oli hypännyt ylös, oli ollut huutamaisillaan ja rientämäisillään
esiin, mutta jäykistynyt siihen paikoilleen, sietämättömän tuskan
sydäntä kouristaessa. Samalla olisi hänen tehnyt mieli paeta ketään
näkemättä, ketään tapaamatta. Ja kuinka kauan sitä oli mahtanut kestää
tuota tuommoista elämää, hänen siitä mitään tietämättä, hänen mitään
aavistamatta?
Hän kiersi huoneen ympäri ja näki isänsä entisessä, melkein maan
tasalla olevassa nurkkakamarin ikkunassa, josta sen korkea otsa aina
oli rauhallisesti paistanut, näki kaksi punaista naamaa, toisen
toisessa päässä pöytää, ja pöydällä viinapullon, minkä lihava, pullea
käsi samassa sieppasi pois niinkuin pöydän alle kätkeäkseen.
Porstuassa törmäsi häntä vastaan paitahihasillaan oleva mies
lyhytvartisissa kesäpieksuissa, nenä ja posket punoittavat, silmät
pienet ja ruskeat, tukka takkuinen ja parta pitkällä sängellä. Oliko
tuo hänen lankonsa, oliko hän Karoliinan mies?
Se oli ihastuvinaan, koetti olla kohtelias, mutta puhui hätiköiden ja
samalla kuin vaanien ja tähystellen.
--Karoliinan veli varmaan? Antero! No, niinhän toki! Katsohan! En ollut
ensin tunteakaan--ka, tuota--eihän olla vielä ennen tavattukaan--
oikeastaan--kyllä minä--Handolin! Har den äran! Var så god! Stig in,
välkommen!--Tulin juuri pitäjältä--ursäkta!--saatavaini kannosta ja
saarnamatkalta samalla, saarnamatkalta, lukkarin kanssa. Ihan
juur'ikään! Heh, heh! Var så god! Käydään sisään! Tänne saliin! (Hän
nakkasi kamarinsa oven jalallaan kiinni ja oli samalla kaatua)--Ohoh!
Ursäkta! Tuota mitenkä sinä, mitä tietä? Omin kyytinesikö?--No, sepä
nyt sattui. Kun olisin ollut kotona ja tietänyt, niin totta tosiaan
olisin lähettänyt asian alkaen noutamaan.--Karoliina!--Se oli juurikaan
tässä.--Karoliina!
Karoliina seisoi jo ovessa, lensi veljeään kaulaan ja syleili ja
suuteli häntä, puristautuen vapisten hänen rintaansa, niinkuin turvaa
hakien. Handolin oli pujahtanut takaisin huoneeseensa.
--Tulitpahan sinä! Voi, voi, kuinka minä ihastuin. Istuhan toki! Sinä
ehkä tahdot--minä olen laittanut sinulle yliskamarin--hyvänen aika!
Hän vapisi ja koetti estää itkua tulemasta. Eivät saaneet kumpikaan
mitään sanotuksi.
--Ja täällä sinä----
--Niin, täällähän minä... Sinulla on varmaan nälkä tai janottaa.
Karoliina riensi ulos, ja Antero jäi yksin saliin. Se oli kolkko,
melkein autio huone, seinämällä ikkunain välissä vain puinen
sänkysohva, toisella kiivupöytä ja muutamia tuoleja.
Handolinin huoneesta kuului äänekästä supatusta:--»ei, ei! älä ole
milläsikään--ei se mitään»--ja sitten lasien kilinää.
Karoliina tuli takaisin tuoden marjavettä. Hän oli rauhoittunut ja
voittanut itsensä. Pieni poika oli pistäynyt ovesta hänen jälkeensä ja
jäänyt seisomaan pihtipielen varaan.
--Kuka on tuo poika?
--Tule tervehtimään vierasta, Kalle, anna kättä sedälle. Meidänhän se
on--ottopoika nimittäin.
--Et ole siitä mitään kirjoittanut.
--Se on erään köyhän vaimon,--ja Karoliinan kasvot värähtivät.
Handolin tuli samassa kamaristaan ja oli hiukan siistinyt itseään,
heittänyt takin ylleen ja vaihtanut pieksut saappaisiin.
--Vai niin, vai niin, paina puuta, paina puuta!--Mitä sinä täällä,
poika! hönkäsi hän lapselle, joka oli paennut oven suuhun, mutta
hillitsi itsensä samassa ja sanoi niin ystävällisesti kuin voi:
--Ka, mene, lapsi, mene sinne pirtin puolelle.--Etkö ota, lanko, etkö
ota pientä tulonaukkua parempaa odottaessa?
Karoliina oli taas pujahtanut ulos.
--Käydään tänne miesten puolelle.--Otettiin tässä pieni tulonaukku
lukkarin kanssa. Elä pidä kiirettä, elä pidä kiirettä, kanttori.--Noh,
siinähän se nyt onkin totivesi. Pannaan sekaan!--Ei siellä Kontolassa
vielä heinäntekoa aloitettu?--Pannaan sekaan, pannaan sekaan, vai
otatko ennemmin kuiviltaan? Ensi kerran näen vasta tämän lankomieheni.
Får jag lof att presantera--tämä on meidän pitäjän lukkari, _director
cantus ecclesiae Corpivaraensis_--vielä tässä vähän latinaakin--se kun
päästää penkistään möläkän--eikö ole sen näköinen--niin kaikoovat
harakat kirkon katolta.
Lukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen
ja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:
--No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää?--ka, senhän minä jo
kysyin. Kuinka jaksaa _Olaus Martinus episcopus Savolaxiae
Careliaeque_?
--Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.
--Sanotaan--_inter collegas_--mutta kansan kesken nimitetään häntä
rimpirovastiksi!--Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja
leveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin
vähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.
--Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?
--Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen
puheen toisaalle.
--Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri
mies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli,
kannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita?--Jaa, jaa,--
nykyajan nuorisolla on aatteita--minulla ei ole milloinkaan ollut
mitään aatteita--kippis taas!
--Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.
Handolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten
vihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan
pullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.
--Tiedän, tiedän,--hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä
joukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa
Ilpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset.--Jo ne ovat hävyttömiä!
Vaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja
jumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä
siltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa,
riistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa
ja omat pappinsa.
--Pitäisi esivallan kieltää semmoiset kokoukset ja kansanvaellukset,
virkkoi lukkari, koettaen tuimentaa naamaansa ja rypistää kulmiaan
esimiehelleen mieliksi.
--Ne ovat kielletyt, ne ovat laissa ankaran sakon uhalla kielletyt.
Heitä on siitä paikkapaikoin, vaikkei täällä, sakotettukin kuin
pahantekijöitä ja pantu pappeja viraltakin, niinkuin Kalajoella, mutta
siitäkö ne välittävät! Kierretään selvää keisarin lakia, kokoonnutaan
häihin ja hautajaisiin, kun ei muuten uskalleta.
--Vaan kun olisi kerran kirjoja kysyä.
--Häh?
--Niinpä niin vain, että kun olisi kysyä: Onko kirjoja kulkeaksenne?
--Mutta sepä olisi koko kepponen! Eihän kyllä kukaan saa ilman
kirjoitta kulkea, ei pitäjästäänkään, vielä vähemmin läänistään! Ei
mutta, jos olisi viedä sana vallesmannille, se tulisi ja astuisi
pitopaikkaan ja sanoisi: »En tunne, keitä olette, vetäkääpä paperit
esiin!»--ja kun ei niitä niillä olisi, papeilla enemmän kuin
muillakaan--mistä ne olisivat arvanneet niitä varata?--niin passittaisi
heidät löysäläisinä ruununrattailla kotipuoleensa--pipit ja papit!
--Se olisi koko jutkaus! Se se vasta jutkaus olisi!
--Lanko tahtoisi kohdeltavan heränneitä kuin rosvoja ja pahantekijöitä,
huomautti Antero.
--Pahantekijöitä ne ovatkin! Kansan villitsijöitä, ylpeitä, röyhkeitä,
saitureita, huorintekijöitä--ja esivaltaa ja papistoa panetellaan--joka
tahtoisi kysyä kunniansa perään!
Karoliina kulki ikkunan ohitse puutarhaan päin, ja kun lukkari ja
Handolin kulauttivat lasejaan, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen
ulos. He istuutuivat turvepenkille puutarhan koivun alle.
--Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt
anteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta,
ennenkuin--sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?
--Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä
välitä.
--Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.
--Vai sinä kuulit--no sitten--
--Ja jos en olisi kuullutkaan--ja Antero viittasi päällään Handolinin
huoneeseen päin.
--Niin, niin, semmoistahan se on--voi, voi, että sen nyt piti näin
sattua--nyt juuri--vaan mitäpä sitä enää kiellän.
--Ja tapahtuuko sitä usein?
--Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina
säpsähtäen ja punastuen.
--Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?
--No, mitä nyt siitä.--
--Onko sitten muutakin?
--Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro
ennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka--?
--Mitä hän riiteli sinulle äsken?
--Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei
sallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein
käynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin,--eihän
minulla nyt ole niin suurta hätää.--Alussa minä kyllä olin onneton enkä
tiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.
--Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?
--Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa--
siihen pääsemässä--tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.
--Kuinka?
--Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun
sitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin
kuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen
kaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut
päälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja
tyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein
rauhassa puhua--jos tahdot?
--Tietysti tahdon!
--Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.
Kuului naurua ja isoa puhetta sisältä.
Illallista syödessä oli Handolin yhä puheliaampi, kertoi
saatavainkantomatkastaan, haukkui talonpoikia, jotka eivät tahdo mitään
maksaa, vaan kätkevät tavaransa, juoksuttavat sanoja talosta taloon--ja
niin on milloin talo autio, milloin isäntä poissa, milloin emäntä,
ettei muka tiedetä, missä viljat, missä voit, missä villat, missä
pellavat--luvataan tuoda kotiin, ei tuoda. Se oli heränneiden
yllytystä, ne ne pappeja haukkuvat ja halveksivat.
Antero ei virkkanut monta sanaa aterian aikana, ja Karoliina vaikeni
koko ajan. Kun hän näki tuon hienon, puhdaskasvoisen ja arkasilmäisen
sisarensa, jonka sanottiin muistuttavan ruotsalaisrotuista äitiään,
tuon raa'an, pöhöisen miehen rinnalla, ei hän voinut ymmärtää, mikä oli
mahtanut hänen sisarensa sokaista, mitä Karoliina oli mahtanut hänessä
nähdä, silloin kun hänet otti. Päästäksensäkö vain naimisiin,
orpotyttö, niin pian kuin tuli ensimmäinen kosija? Häntä puistatti
ajatellessa, että jos hän, Antero, olisi joutunut semmoiseen asemaan,
jos olisi tullut saaneeksi vaimon semmoisen, jota ei voisi rakastaa,
joka sammuttaisi hänessä kaikki tunteet itseänsä kohtaan, jonka suhteen
olisi huomannut erehtyneensä--mistä, mistä ihmeestä hän saisi voiman
kantaa sellaista kohtaloa? Että Karoliinalla oli semmoinen voima, sen
luuli hän näkevänsä hänen katseestaan, hänen kasvoistaan, jotka olivat
rauhalliset ja tyynet. Mutta vaikka hän sitä ihmetteli, se kuitenkin
häntä samalla melkein suututti. Hän olisi suonut, että sisar olisi
osoittanut enemmän ylpeyttä, enemmän itsenäisyyttä, eikä ainakaan noin
nöyrästi ojentanut tuolle miehelle milloin voiastiaa, milloin leipää,
jotka otettiin vastaan kiitosta sanomatta, niinkuin palvelijan kädestä.
* * * * *
Illallisen jälkeen istuivat Antero ja Karoliina taas puutarhassa koivun
alla, kun huoneen takaa pihalta alkoi kuulua itkua ja parkumista.
Karoliina juoksi hätään, ja taas siellä ovet paukahtelivat ja riiteli
raaka ääni. Hetken kuluttua palasi Karoliina kyyneleet silmissä ja
posket punottavina.
--Kaiken muun minä vielä voisin kärsiä, mutta kun hän lyö omaa lastaan.
--Omaa lastaan?
Karoliina nyökäytti vain päätään vastaukseksi. Anteron ajatukset
salamoivat moneen suuntaan.
--Pakottiko hän sinut sen ottamaan?
--Hänkö? Ei, vaan minä pakotin hänet, kun äiti kuoli. Hän ei voi antaa
sitä minulle anteeksi, kun luulee minun ottaneeni pojan turvaksi ja
aseeksi häntä vastaan.
--Voi, voi, missä oloissa sinä elätkään!
Anteron osanotto hellytti Karoliinan niin, että hän nyt puhkesi
puhumaan kaikista kärsimyksistään ja kaikista tuskistaan ja ikävästään
täällä erämaassa, missä hänellä ei ollut vuosikausiin ollut ainoatakaan
ystävää eikä hengenheimolaista. Kun olisi ollut edes pianokaan, jota
hän tätinsä luona Pohjanmaalla ollessaan oli oppinut rakastamaan.
--Kaikki olivat siellä pappilassa ihastuneet sinun soittoosi.
--Ei sillä enää väliä, en sitä nyt enää kaipaa, soitan, kun sattuu,
siellä Kontolassa käydessäni.
Siellä ne olivat hänen muutkin ainoat ystävänsä, Hanna ensin ja sitten
myöskin Maria Helander, sitten kun ne olivat sinne tulleet. Niin, ja
täällä entisen lukkarin leski ja Emma, hänen tyttärensä, jotka eivät
Handolinin tähden kuitenkaan uskalla täällä käydä, ja hän siellä vain
salaa, sillä ne ovat heränneitä, niinkuin lukkari-vainajakin. Hanna oli
ollut täällä useita viikkoja siihen aikaan, kun tyttö syntyi ja kuoli.
--Jos ei olisi ollut hänestä silloin turvaa, tiesi, kuinka olisi
käynyt, olisin tainnut tulla hulluksi.
--Mutta mikset sinä kaikesta tuosta ole minulle mitään kirjoittanut--
olisin tullut tänne luoksesi, olisinhan voinut tulla tänne ainakin
kesiksi?
--Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei
liene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja
olen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä
Jumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.
Antero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti
sisartaan silmiin.
--Niin, niin, aivan totta--silloin kun opin tuntemaan herännyttä
kansaa.
Hän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän
kärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään
kovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat
kärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka
hiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä
pantu!--Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat
napisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!
--Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi
ymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen,
mutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he
siitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin
pilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta
puheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala
meiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä
vain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti
heihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.
--Mutta mikset sitä sitten tee?
--En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai
pelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.
--Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.
--Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja
tuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään
velvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa
enemmän kuin ihmisiä.--Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja
kauhean kiivaasti heitä vastaan--pelkään, että jos minä sen tekisin,
niin hän voisi suuttua niin, että--välistä hän menee melkein mustaksi
vihasta. Mutta en tiedä, sano sinä--kun saisin tämän asian
ratkaistuksi, olisin onnellinen.
Anteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä,
epäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta
sitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli
sen antanut.
Karoliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.
--Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin--täällä on
Ilpolassa häät ja seurat--mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.
--Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.
Hetken kuluttua virkkoi Karoliina:
--Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti.
Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että
lähetti sinut juuri nyt eikä ennen--sekä minun tähteni että ehkä
myöskin sinun itsesi tähden.
--Mitä tarkoitat?
--Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä
kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.--Voi, voi, jos sinäkin
oppisit Jumalaa tuntemaan.
Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan
tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.
--Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.
Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä
vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi.
Ikkunan pielessä riippui virsikannel.
--Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi--nuo isän kirjat
ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa
sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja
soittamaan kannelta. Kun _hän_ on poissa. Se kuuluu silloin niin
kauniilta.
Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa
kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.
Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten
vielä Anteron puoleen:
--Ethän pahastunut siitä, Antero?
--Mistä niin?
--Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa
tuntemaan.
Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.
--Enhän minä--mitäs minä toki.
--Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että
tulit.
Riisuutuessaan ajatteli Antero:
Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan!
Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa
kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.--Jopa ovat, jopa ovat
ihmeelliset ihmisten kohtalot!--Hän näppäsi kannelta, otti sen
seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun
virren nuotin.
Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.
Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu--Rajavaaralla,
Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat
vastaan nuo harmaat ja siniset... Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä
lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut
vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä
sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut
ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta
yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja
soinnukas naisääni.
Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina
vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain
pidätettyä riemua.
Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.
--Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.
--Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.
--Se on lukkari-vainaan Emma.
--Kuka?
--Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.
Hetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi
liikkumatonna aitaa vasten.
19.
Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka
tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki
heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden
joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja
laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa,
syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha
harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.
--Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu
kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos
jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.
--Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin
kiihtyneellä äänellä,--kunhan ette vain minun aituuksiini mene.
--Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä
Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander
koettaen hillitä mielensä kuohua.
--Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne
kulje.
--Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi
tukkia, virkkoi talonpoika.
--Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie
vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain
mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.
--Hyvä on, sanoi Helander.
--Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi
Ilpolainen.
--Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä,
--mutta se ei ole sillä hyvä!
Paavo oli ilmaantunut ovelle:
--No, olet häntä sinäkin paimen,--kun muut sinulle karjan susien suusta
karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.
Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.
--Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja
minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä
haukkuisivat.
Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin
riensi hänen jälkeensä.
Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän
ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen
rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä
Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä
pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin
se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.
Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli
ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen
korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen
tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä
seisoville:
---Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee
sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän
kuin sen viittojakaan.
--Työllä häntä olet sinäkin, Matti.
--Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän
körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.
* * * * *
Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä
leveään nauruun:
--Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?
--Kävin.
--Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin
tukkia?
Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa
ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:
--Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit
sinäkin hyvä ja tulisit heille.
--Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.
--Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.
--Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.
--Olen minäkin aikonut mennä--Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten
ottamaan lautasta miehensä edestä.
--Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?
Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava
niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi
sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja
Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa,
josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja
itseksensä-haastelua.
--Ehkä minä en sentään,--sopersi Karoliina.
--Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.
--Niin, niin, kyllä minä sen nyt,--mennään--tulkoon, mitä tuleekaan,
tehköön, mitä tekeekin!
--Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain _tehdä_?
--Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.--En ole
milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta--mutta
mennään nyt--mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta...
--Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.
--Niin, niin, mennään sitten täältä.
Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt,
rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen
ilmeen.
--Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!--Tuolla
ne jo tulevat, istutaan tähän.
Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono
kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa
tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun
eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä
alhaalla puolimatkassa.
Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko
Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin
ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut
siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi
veräjäpuilla sulkea heiltä tien.
Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet
pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä
seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen
piennarta polkemasta.
Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua.
Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat
tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat
herrasväkeä.
--Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.--Tämä on kanttuurska,
entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.
--Ei taida Antero muistaa--kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero
monet kerrat minun sylissäni istunut.
Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja
avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä
puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän
jälelle.
Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen
omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle.
Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain
askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin
lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva,
jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren
rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen,
sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei
sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku
rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain
tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää
heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria.
Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia
kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi
siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki
erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei
näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan
kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne
menevät? Kaikki oli kuin satua, unta...
Alkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa
pikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni,
jyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten
näkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä,
ja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän
ihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä
kehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin
linnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi
sortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse
siinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.
Keskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon
ympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia
korkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat
isännät olivat asettuneet niille istumaan.
Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen
takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta
toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet
kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon
hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas
hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin
itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden
yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus
hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi
yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka
siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.
Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja
syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään.
Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut
Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa
äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja
varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.
--Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran
sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän
esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka
tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota
meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo
ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan
Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa
ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme
sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa
alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi
silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä
vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä
silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä
meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja
rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin
on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme
häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme
kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin
kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita
vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään,
niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä
meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava
meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa
tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.
--Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä,
missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema
ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa
virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä
pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja
ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen
sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa
hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan
kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen
tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain
omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi
sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin
soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja
vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti
Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja
uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää
pakanallista, olihan sillä jo _tieto_ ainoasta oikeasta Jumalasta,
mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli
soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet,
joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista
ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä
kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli
niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken
tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan.
He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia,
erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille
opetti niinkuin apostolienkin aikoina.--Ja joku aika sen jälkeen, kun
vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään,
lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä
pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa
voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka
täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte
paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä
otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja
tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra
meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä
vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä
tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua
hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan,
jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille,
jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille
hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä
jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa
ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua,
mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista
olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja
itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita
rakkaampi.
Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä
polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat
ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen
vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko
ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen
hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi
sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin
yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka
hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin
hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut
tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän
huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi
jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja
jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan
miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se
vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli
Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla
hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui
taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat
he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat
jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa
virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut
lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.
Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä
vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia
teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin
kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana,
himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä
kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti
kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia,
odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän
ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä.
Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle
puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi,
niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.
20.
Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului
vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu
lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja
pyörähti kiireesti takaisin.
Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:
--Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»
--Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.--Se on
hänen virtensä.
Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi
mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla
juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin
kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat
maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa
ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja
samassa hän alkoi.
--Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä
sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen
avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät
lumireet tietä avaa--hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä
selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman
vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin
petatussa sängyssä--ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta
kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista
erämaassa--vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat--
voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian
kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.--No, ethän, ystävä,
tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä
selkoa tekemään--
--Enpä totisesti--
--Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin
hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut--
mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan--vaan
sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma
vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan--ja hyvä ja
tarpeellinen on sitä kysyäksesi--mutta mies sinä, joka sen sitten
korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen
kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.
Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään
sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.
--Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka
luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen
saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta,
joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta
kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt.
Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin
omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys
itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se
antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran
routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä
puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua,
ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa,
nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin
Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan
käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja
halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan
telkityksi--pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja
saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta
tähystämään!
--Niinpä niin...
--Oikein sanoo.
--Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään
kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo,
astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta
polku rapakkoisin, kusta portti ahtain--siitä sisään pakotetaan ja
annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua
viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen
tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka
sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja
rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä
oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta
vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita
siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle,
ano Herralta _armoa_ ja anna hänelle _kunnia_.
Yhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli
Antero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan
kysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat
hän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden
sisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla
piili. Tuossa, tuossa!--näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi
katsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää
merimerkkiä--mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on
käännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat
olleet ennenkin näillä väylillä mukana.--Ja kuinka omituisesti se puhuu
Jumalasta--niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut,
jonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!
--Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan
joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo
tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle
joutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle,
joita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä
ryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä
syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee
häntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta
ulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla
väliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin
tahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin
ennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta
ristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa,
niin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä.
Harjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on,
sillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja
paisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen
kuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata.
Tietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja
moniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa
hän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.
Antero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän
itseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei
saanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno
sielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio ... ja oliko tuo ukko,
joka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen
ajatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa
itseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:
--Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata
Jumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi,
niin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän
luona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja
huokaa joka hetki: »Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun
puoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?»
Elä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta
kuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa
armotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan
tahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin
tavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon
auringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä
näetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on
se varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi,
sanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon
tuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä
ymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan
kun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa
sinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään
viisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan
Jumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö,
senkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä
kuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista
usein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita
palvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen,
niin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina
lepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy
turmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle.--Vaan on se
tässä ikävöimisessä yksi asia vielä--ettei saa pitää sitä välitöinään,
pimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen
muistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi
terveydenkin päivinä tulla autuaaksi--se mielipaha synnin yli pitää
olla joka päivä--palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä,
sillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä
meitä repäisemän hänen kädestään.--Ja niinpä mennään sitten koko
syntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa,
joka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta
palaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä,
sillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään.--Semmoinen on
ristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina
veräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut
sisään, sitten kun on tullut _hänen_ aikansa sinulle ilmoittaa, että
_sinun_ aikasi on tullut.
Hän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka
päämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein
omain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan,
mutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja
alkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja
hänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja
pyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna
seisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko
kansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä
me kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses
luvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta
tehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän
ohjeeksi.
Itsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen
tullut?--Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät,
elämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille
mitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.
Niiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen
harrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma--ja kuitenkin on se
suunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele
maata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän
semmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin
harrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin
elävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa
ei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän
katseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan,
eläviä silmiään--näki koko tuon joukon hänen ympärillään--siinä oli
jotain apostolista, jotain esihistoriallista.
Puhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että
hän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan,
vaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon--ettei
Herra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi
köyhyydessä--ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen
onnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen
kautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.
»Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi»--mutta
sitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?...
Mutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan
ihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri
oloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja
älykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan,--hänen
renessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta
sisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat
kukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa
Laurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä
tahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat
tämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa
olossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin
kiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun
hän puhuu noin... Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he
eivät minua koskaan ymmärtäisi...
Virsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli
kuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille
mietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä.
Rajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja
sitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille.
Tuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin,
hänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.
21.
Antero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä,
vieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä
vanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu
Paavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa
puukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta,
rämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi
koskettaessa.
Yhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään,
aina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle
kättä pistämään: »Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan
poikaa tervehtimään»--»Minä tunsin teidän pappanne»--»Oltiin toki niin
hyvät ystävät mammanne kanssa»--ja häntä melkein häiritsi, ettei hän
voinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua
heidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän
vaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.
He näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että
pöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen
ja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja
sydämellisiä ihmisiä he olivat--vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut
heihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!
Hänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli
tavannut hänet:
--Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero--me istuttiin isäsi kanssa
samalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme
samat tutkinnot--sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti
hänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun
suhteeni, niinkuin niin monen muunkin.
Hiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä
ajoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin
uskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista,
niinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun
kanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta--kuinka
uskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli
lakkautettu.
--Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua
ajatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti.
Nuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. »Sinun olisi pitänyt
tulla runoilijaksi», sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän
polttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi
ne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle--varsinkin yksi
niistä oli hyvin kaunis.
Antero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.
--Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä--hänestä olisi
voinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut,
mutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua
kokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja
kohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa
viettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli.--Mutta sano
minulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?
Antero sanoi, ettei hän vielä tiedä.
--Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.
--Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.
--Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.
Niin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä
ruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule
muuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.
--Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas
Anterolle:
--Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut
hänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja
vakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa
keskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen
kenelläkään enää ollut mitään lisättävää ... niin, niin...
Antero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja
harmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja
lapsellista--sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee
aina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.
--Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me
kirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan,
mikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran
huomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin
totiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat
menneet kaiken maailman tietä--synnin tietä. Fritänkareitakin,
jumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.
Ukko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän
pyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.
--Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että
hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?
--En minä tiedä,--mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi--
--Niin, niin,--Karoliina parka.--Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun
ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä
muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä
heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa--
usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli
kutsumaan meidät pois--mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä
on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa--jaa, jaa...
Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa
porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita
hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia
kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne
olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja
tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja
kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja
loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.
--Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli
voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies--Luther tavallaan, niin--
Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään
häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,--ja mitä hän
olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä
hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut...
Ilpolan emäntä--iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen--kulki
aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.
--Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin
raukaisee ruuan päälle,--menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan
levähtämään.
--Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,--jaa, mutta jos minä todella
menisin hiukan...
Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta,
paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine
aittoineen ja ulkohuoneineen,--tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa
solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli
kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä
voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen,
mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään--ei
mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta
herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että
rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata
sarkaa--ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa
eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin
Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta
ja harrastuksesta, itsestään antautuen,--omat oppimattomat miehet
opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa
suuntaa antamassa--vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä--ei missään hän
ollut sitä ennen nähnyt.
Ja tuolla kukkulalla kirkko--joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä
heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu,
niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty
muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia
siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään
avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään
soida ja kutsua heitä sinne?--miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia,
riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?
Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien
läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla
ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei
voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat,
mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat
noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä
ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat
eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa
miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten
söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta,
hillittyä, alakuloista--niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia
elämässä--ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää
siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja
hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä
suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.
Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat
ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän
seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen
puhettaan:
--Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden
soutajan kanssa?
Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan
maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja
alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli
hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.
--Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?
--Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?
--Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.--Ja sen äänessä, joka
tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?
--Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä
soutamassa.--Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet
lukkarin kanssa.
Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden
yhteen suuntaan menneistä ajatuksista:
--On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei
ole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä
veräjän purkamisesta.
--Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.
--Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?
--Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä
mennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä
pois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin
tuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.
--Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.
Miehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen
vuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu
talonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että
Ilpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä.
Niissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja
niitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu
toteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja
kokoonnuttu sanaa harjoittamaan.
--Semmoisistako syistä? huudahti Antero.
--Kun ei ollut muitakaan parempia,--mutta sehän se maailman mielestä
onkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai
kirkotkin suljettaisiin.
Tuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään
epäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui
Anteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset
vainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt
varma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on
lähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti,
ikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa
käsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta
miksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut
itseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan
juhannuspäivänä?
--Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne
tuimemmat kuin entiset.
--Mistä isäntä sen päättää?
--Minä päätän sen siitä,--oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun
ristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä
julmemmaksi ja verisemmäksi.
Toinen mies lisäsi tähän:
--Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin
ensimmäisten ristittyjen.
Oliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta
asiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin
apostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja
vakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän
itsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että
jotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan
jäsenissä.
Eräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:
--Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan
välillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä
tuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin
mikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.
Leikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki
kasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.
--Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla
kuin itse apostoli?
--Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain
olevan.
Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille
oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot
tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan
tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se,
jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:
--Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet
tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten
taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen,
varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen,
että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet
hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä
kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen
minä syntinen raukka kuin tekin»--eikä tarvinnut muuta sanoa, kun
miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.
--Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies
puhumaan,--se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa
heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja
kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin
seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän
pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain
tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa
meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä
Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä
miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun
ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan
kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon
väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla
sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja
pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin,
niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain
suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain
käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä
vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko
alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli
loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun',
ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota
huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää
pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa
vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he
virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko
illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät--tuoss' on heitä yksi.
Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli
istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:
--Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen
virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena
vastakohtana totiselle puvulle.
--Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja
pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä
sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo
toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja
tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se
ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska
synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli
neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin
rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah
surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja
ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut
semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko
lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän
kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea
ihminen.
Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus
selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se
pelimanni.»
Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä
muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin
jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin
keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.
--Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa
olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei
uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään
Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia
ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta
ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö
täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja
vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt
sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän
isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin
paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali
tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja
lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan
vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»
Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli
sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän
muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset
vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen
ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut,
ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat
lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa
heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen,
loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman
henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän
Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.
--On se ukko ollut monessa muokassa.
--Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin.--
Minuako tässä panetellaan?
--Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan...
--Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen
rappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut
kysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.
--Ka, kysy, kysy.
--Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta
mies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa
tahtonut sinua tavata.
--Niin tuli.
--Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun
yht'äkkiä sanoit: »Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen
maallinen matkansa on jo päättynyt». Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja
kun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla
hetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen
tapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka
sitten lienee ollutkaan se sanantuoja.
Paavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan
vedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat
kuin pinnistyksessä.
--Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja
koetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä
tehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin
taikauskoisella.--Niinpä niin, jos se olikin piru?
Ne eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät
odottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.
--Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin
joku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.
--Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin
lähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä
hetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä
kolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli
antanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.
Oltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:
--Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä
kolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa
miestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun.
Mitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä
isän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä
puhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä
kahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan
leski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka
pitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei
ehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta
kahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä
silmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin
viluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista
painavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: »Olen Ristuksen
verellä lunastettu!»--ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.
Ei taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.
--Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha
pappi.
--Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?
--Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut
että hevosesikin.
--Oikein sanottu.
--Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.