Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen

läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen

sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään

rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen

oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.

--No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha

mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla

päristettiin? Ja kirkon ohi?--Ja itse Rimpiläinen etunenässä?

--Niin oli!

--Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?

--Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut

nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.

Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.

--Oli huudettu ja hurrattu...

--Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?--annapa sitä suopaasi vähän--

--Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa.

Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa--se Kuopion

koulunrehtorikin.

--Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä

hänet haastatan!

--Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.--Oli siellä

ollut se Kajaanin tohtorikin.

--Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!

--Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että

tänne asti kuului.

--Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt

teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.

--Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta

puhuin.

--On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman

ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi

lapsena vanhemmistaan.

--Että Herra niin omansa hylkää!

--Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat

Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.

--Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?

--Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen ... herra näkyy olevan ...

tottapahan selviää.

Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja

sanotuksi...

Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä

eineelle.

Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:

--Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron

ruokit?

--Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.

Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta

apostolilta!

Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat

hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko

heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä

oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei

hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa

kaikkia muita paremmat.

Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka

mielessä pappilaan.

12.

Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa

sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse

saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä

tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien

takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä

tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen

kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin

luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä

eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman

muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla

äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat

olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi--saako

luvan olla lisää maitoa?--Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu

sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain

silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui

häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan

ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen

kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä

johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.

--Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja

poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.

Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin

asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan

varrelta liittyi odottavaa kansaa.

--Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka

pappa saarnaa?--Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.

Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa

vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen

kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat

naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta

kirkkoon.

Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin

toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon

perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja

Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta

rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen,

pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.

--Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.

--Kunnia sille, jolle kunnia tulee--piispa ensin ja sitten vasta

rovasti.

Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:

--Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.

--Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.

--Semmoisia ne on!

--Se nyt ei ole minun asiani, mutta ... kuului hän puhuvan rovastille

rappusia noustessa.

Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta

Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.

Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat

»omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä

saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita

talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain

penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina,

Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki

heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi

ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat

körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä

pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä,

ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen,

Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja

kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä

katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio

sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan

nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren

veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli

kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin

minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja

vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja

silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko

hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin

hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän

nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja

mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi

saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää

sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen;

aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät

hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt

tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä

tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä

pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli

kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:

--Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?--Elähän vai saatiin

veneellinen lahnoja!--Ei ollut meillä kuoreen kudusta.--Joko teillä on

ajettu sonnat pellolle?

Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja

ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:

--Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne

nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se

opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä

käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne

Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä

useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette,

sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin

tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran

huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte,

ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa

kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista

saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja

kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja

parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.

Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan:

laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa

köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa

ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin

kuin he.

--Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen

takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä

sinnepäin.

Ja niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin

lapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut

heitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli

karjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän

tahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa

niiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja

esivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen

teille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen

sijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja

ojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne

maallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla

kankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan

maassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset

yhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan

ojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.

--Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.

--Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi

toinen ja kysyi samassa:--Joko teillä on otrapalo rovittu?--josta

sitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja

alettua taas saarnata jumalansanaa.

Antero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin

vaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan,

milloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä

kuuleekin kirkossa saarnattavan.

Kun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas

hänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella

kuin alttaritoimituksenkin.

Hänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero

seurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:

--Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään

taivaaseen.

Kirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten.

Ruustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi

joukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan.

Erittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan

kiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin

koskettelemaan.

--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.

--Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.

--Miksei? Mitä tarkoitat?

--Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko

tästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei

se ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On

niinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille--aina se sama

tuleminen ja meneminen--ja kuinka ne sylkevät ja rykivät--ja--etten

sanoisi pahempaa.

--Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun--se on kaikki Helanderin ja

niiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä

sillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin

kuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin

muka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se

ulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului

viime sunnuntainakin saarnanneen.

--Ei hän nyt aivan sitä...

--Mitäs sitten?

--Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä,

ettei ole kyllin puhdasta sisällä.

--Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.

--Hanna...

--Niin, Hanna,--kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä

ihmiset siitä ajattelevat?

--Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä

tavalla joutunut sinne.

--Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?

--Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia...

--En minä jaksa enkä viitsi--kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi

ruustinna.

--Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista!--

huudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä

tyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut

körtteihin ja ruojukenkiin.

--Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.

--Se on kuitenkin kovin hullunkurista!

--Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!

--Ajattele, jos Hannakin--

--Mitä sinä puhut?

--Minä vain lasken leikkiä--

Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä

vastaan Naimi.

--Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.

--Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.

--Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla

kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin

pappilaan ruustinnan kanssa.

--Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.

--Ei, ei, kyllä minä...

Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät

merkitsevästi.

--Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat

välistä niin mahdottoman hullunkurisia!

Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan,

välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti

sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He

puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä

varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen

jälkeensä.

Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli

kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen

hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne

Helander juuri oli noussut.

Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken

alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä

oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään

avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan

ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin

kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan

suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui

vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen

tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten

paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,--ja sattuen samalla

häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,--ja tarkoittaen sanat

erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa

oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja

hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt

sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi

hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista

kuulijaa.

Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka

sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:

--»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät

tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää

koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä

on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä

Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun

puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää

saarnaaman?--Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin

kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän

Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»

Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:

--Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun

saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?

Hän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:

--Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman.--Niinkö? kysytte

kummastellen. Niin juuri! vastaan minä.--Mutta ei siitä ilosta ja

riemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita

odottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on

pilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen

ihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan

armosta--ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista,

jotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma

itse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa,

maalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja

siihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen

Isä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi...

Isä meidän, joka olet taivaassa...

Ei kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt

pois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän

rukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen,

hiljaiseen rukoukseen.

Kun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella

kädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja

kuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni

sai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi

heti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty

pappilaisia vastaan.

--Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää

kuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista,

tansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt

luettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla

kuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan

mahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään

esimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä,

miten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää.

Pääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää

tänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen

maahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset

tähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja

omattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on

ollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän

olevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten

saavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan

»pelastukseksi». Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä

elätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään

sanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on »uudesti synnyttävä»

--ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten

ylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa

ja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen.

Mutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä

kaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis

olekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan

kirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa,

vanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille

raamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin

yhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen

siveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja

että Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain

petturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen

Vapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja--mitä me semmoisella, kun ei ole

edes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei

taivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja

leikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden

kirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta,

professorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. »Eihän ole mihinkään

koko kristinuskosta», sanoi minulle itselleni muuan piispa. »Mitä se on

vaikuttanut?» sanoi hän. »Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat

ja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?»--

Jumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja

ylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon

kaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai

välinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole

tehnyt itselleen kysymystä: »Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?»

Vaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin,

niinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa,

ei helvettiä--niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran

kuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta

niinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.

--Voi, voi, kuului huokauksia sieltä täältä.

--Kun kirkon korkeimmat kaitsijat näin, niin mitä sitten voidaankaan

toivoa, odottaa, vaatia sen pienemmiltä paimenilta! Kuinka voidaan

toivoa, että he voisivat paremmin karjaansa kaitsea! Uskottomuus,

välinpitämättömyys, velttous, jopa turmelus ja ilmeiset ulkonaiset

helmasynnitkin: ahneus, ylellisyys, korttipeli, tanssi ovat merkkejä,

mistä monet meidän pappimme tätä nykyä tutaan. Kaikkein parhaatkin ovat

vain palkkapaimenia, jotka eivät ajattele, kuinka laumansa susien

suusta pelastaisivat, vaan kuinka itse tästä karjasta parhaiten

hyötyisivät. Eivät toki kieltäjiä ole, mutta sanan valoa, tietoa

autuuden tiestä heillä ei ole. Ja senpätähden: kun siellä kanuunat

kumahtelee ja torvet toitahtelee ilmaisten maailman lasten ilveitä,

niin täällä pyssyt paukkaa, padat rämisee ja viulut vinkuu, ja niinkuin

siellä mennään tanssivaatteissa, silkissä ja sametissa ja töyhdöissä ja

höyhenissä kemuista kirkkoon ja kirkosta kemuihin ja yöllisiin

juominkeihin, niin tehdään täälläkin.--Montako lienee teistäkään, jotka

siinä istutte, ehtinyt silmänsä viime yönä ummistaa? Missä toimissa,

missä aatteissa ja missä mielessä olette viettäneet yön yhtä

kristikunnan suurinta juhlaa vastaan? Tansseissa taas, juomingeissa,

soiton ja rähinän humussa, jopa tappelussa ja kenties

verenvuodatuksessakin. Voi sitä huutoa ja melua, joka yökauden raikui

rantoja pitkin, voi sitä helvetin loimoa, joka taivaalla punoitti! Ja

itsensä kirkon naapurissa, itsensä Herran huoneen ympärillä ja

läheisyydessä! Nämä lasit sen loimoa kuvastivat, nämä ikkunat

tärähtivät ohikulkevain patain räminää ja vavahtelivat laukauksien

pauketta. Vaan ettekö kuulleet kuolemattomien sielujenne hätähuutoja?

Ettekö nähneet teitänne siinä tulessa, jonka itse olitte sytyttäneet?

Ette kuulleet, sillä maailman humina ja omat ilohuutonne ja juopunut

rähinänne lukitsivat korvanne! Mutta me näimme ja kuulimme sen, ja me

kysyimme kukin itseltämme: joko on Herrankin huone piruilta piiritetty

ja sitä vastaanko ja sitä valloittamaanko he ovat joukkonsa johtaneet?

Joko ovat sen haltuunsa ottaneet ja tanssilavaksensa sen lattian

laittaneet ne, jotka tätä ennen vain kirkonmäellä tanssivat ja

temmeltivät? On todella ihme ja kumma ja todistus Herran

pitkämielisyydestä, ettei Hän äärettömässä laupeudessaan ole vielä

tahtonut teitä rankaisevalla kädellään koskettaa eikä teitä vielä

vihassaan siihen paikkaanne naulita, niinkuin Lootin vaimon. Ja se on

totista totta tämä, eikä ole siinä sanaakaan liikaa, sillä me olemme

sen omin korvin kuulleet ja omin silmin nähneet. Mutta kun me sen

kuulimme ja näimme, laulut, laukaukset, hoilotukset ja ilotulien

loimon, niin murhe mursi mielemme ja itku tyrehytti äänemme, ja Herran

virsi katkesi kurkkuumme.

Kuului ensin yhä eneneviä nyyhkytyksiä naisten puolelta ja sitten

huokauksia ja voikahduksia.

--Tämäpä onkin eri puhetta tämä kuin taanoinen, kuuli Antero toisen

niistä miehistä sanovan, jotka äsken olivat arvostelleet rovastin

saarnaa, ja sitä seurasi pidätetty huokaus.

Naimi tuli juuri kirkkoon, näkyi ovessa, pysähtyi, aikoi edetä, mutta

lyykähti lähimmän penkin päähän. Sakastin ovessa oli seisonut Lauri,

ikäänkuin uhmatakseen, kädet ristissä rinnan päällä, pihtipieltä vasten

nojaten; hänkin siitä katosi, ja Helander jatkoi yhä kiihtyen:

--Semmoista on elämä täällä! Tämmöistä on tämä kansa tässä Suomenmaassa

kaikkialla, minne tuleekin, enkä minä nyt ole näyttänyt sille kuin

muutaman puolen siitä itsestään, en vielä sen ahneutta, en sen

haureutta, petollisuutta ja valheellisuutta. Se päivällä synneissään

vaeltaa, ja yöllä se niissä nukkuu. Sitä tahdotaan nyt uuteen elämään

herättää ja sen korvaan huudetaan: Nouse sinä, joka makaat! Uusi aamu

koittaa sinulle! Tunne itsesi! Vaadi oikeuksiasi ja etujasi

holhoojiltasi, kutsu heitä tilille ja riitele pois perintöosuutesi

lukkojen takaa! Kun sen saat, olet pelastettu, kun sitä perintöäsi

hyvin hoidat, et tule koskaan maan päältä katoamaan. Mutta minä sanon:

--Tätä Suomen kansan herättämistä ja sivistämistä on aloitettu väärästä

päästä! Sen kuorta vain tahdotaan kiilloittaa, mutta sisus jätetään

rumaksi ja roskaiseksi. Meissä täytyy ennen kaikkea tapahtua sisällinen

uudistus, kansan täytyy herätä, mutta ennen muuta herätä syntinsä

tuntoon. Herätä hengellisesti ja siveellisesti. Sen täytyy pukeutua

katumuksen säkkiin ja sirottaa päänsä päälle oman viheliäisyytensä ja

vaivaisuutensa tuhkaa. Vasta sitten, kun me löydämme Jumalan

vanhurskauden ja teemme hänen tahtonsa, kaikki muukin meille annetaan.

Ilman sitä ovat tekomme turhat ja siemenemme kalliolle kylvetty.

Väärästä päästä? Sisällinen uudistus? Mitä puhetta se on tuo? Mikseivät

ne kaikki voisi käydä käsi kädessä?

Olisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää

olla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen

kaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas

olisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi

ollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja

itseään ylistivät, vain osa siitä.

Mutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa

puoleen,--»niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja

joiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän

oli avannut näkemään ja korvat kuulemaan». Ja mitä varten hän oli

mahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä

näkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus

tunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä

paljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä

sovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä

tarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa

pahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla,

vaan myöskin niin, että _maailma_ sen kuulee ja tajuaa. »Sitä elkää

peljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu

totuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka

totuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi,

ellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja

joillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä

Herran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen

sekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa

maailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei

käsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina

valveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn

Herran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai

ulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan

tarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma

meitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi

lupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta,

saatana!--Amen!»

Antero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta

kirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander

ei katsonut ketään silmiin.

Snellman meni hänen luokseen ja virkkoi:

--Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja

pelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä

mieltä hänen kanssaan. Mutta--lisäsi hän sitten, kun Helander

nähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin--mutta usein

tapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi

maahan.

Helander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella

Snellmanin kumarrukseen.

Rovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua.

Hän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan

ja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin

katsomatta:

--Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä

heti.

--Nyt hetikö?

--Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?

--Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia

ja...

--Minä kyllä pidän lopusta huolen ... ehkä minäkin sentään vielä

johonkin kykenen ja kelpaan.

--Sedän ei pidä pahastua--mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä

sanoin--totuuden.

--Anteeksipyyntökö?

--Ei suinkaan.

--Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.

Ja rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon

alttaritoimitusta pitämään.

Helander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.

--Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?

--Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.

Helander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä

seisoivat Paavo ja Rajalainen.

--Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.

--Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.

--Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan

suruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.

Helander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.

Antero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän

kiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti,

että heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina

häntä lohduttavan.

Joku löi häntä olkapäälle--Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,

--No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.

--Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.

--Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin _he_ saavat kuulla kunniansa!

huudahti Lauri.

--Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.

--Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla.--Ei niin mitään! Se

oli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. »Aloitettu väärästä päästä!»

Käydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä,

joilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys,

yhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään--typerätä! Pysyisi

suutari lestissään--isän sijassa minä--! Mutta ei maksa vaivaa itseään

sen tähden suututtaa.

Silloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi

häntä vastaan.

--Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.

--Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.

--Mikset tullut kohta pappilaan?

--Te olitte kaikki kokolla.

--Olisit tullut sinne.

--Enhän minä.

--Olit siis siellä jo tänä aamuna ... enkä minä mitään tiennyt, vaikka

kuljin ihan ohitse.

--Vai niin, no tule sitten nyt.

--Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?

--Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä

vieraitakin.

He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin

silmin.

--Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?

--Niin, ja sinä Antero--on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien

perästä tavata--niin, onnea maisteriksi!

--Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen ... oletko ollut

sairas?

--En minä mitään--niin erittäin.

He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja

kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla

äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta.

Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut

onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan

rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään

kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen

ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle

eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta

toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä...

--Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.

--No, johan nyt ... minäkö! Kuinkas nyt minä!--Hän sanoi sen niinkuin

semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.

He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta

siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta

Honkaniemeen saakka.

--Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.--

Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he

matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi

kerran.

--Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan ... minähän voin sitten

illemmalla tulla sinua tapaamaan.

Putosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut

sydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta

oltiin jo Honkaniemen portilla.

--Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan ... tule nyt pian...

--Niin, kyllä minä...

Antero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla

odottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet.

Hänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.

--Se on kauheata ... kuinka voi puhua noin...! Tämä on enemmän kuin

koskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla

auttaneet...

--Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen _sentähden_ pitäisi olla

lausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.

--En suinkaan ... enhän minä sitä ... mutta että hän sillä tavalla ...

sitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna.--Ja että menee kesken

pois ja jättää papan yksin!

Antero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta

tiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori

omasta huoneestaan.

--Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa

lohduttaen,--jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä

helvetin tulessa kärventää...

Kaikki sille nauroivat--ainakin koettivat, paitsi Hanna.

Professori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa

pinnistettyinä.

13.

Päivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla

niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään

asiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä

virkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:

--Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin

ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan

suoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että

maallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos

mitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:

--Jaa, jaa.

--En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi

Snellman.

--Ei, ei, sanoi rovasti nyt.

--Niin, minä vain sanon--ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti

sen eteensä pöydälle--minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on

kaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea

itsellesi toista pastoraattia.

--Lanko ehkä liioittelee.

Puhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin

kirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan

mukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui

kahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden

ruustinnaa olkapäälle sanoi hän:

--Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan

kahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.

Riemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:

--No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa

ottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.

--Missä Lönnrot on?

--Hän meni jonnekin Robertin kanssa.

--Entä lanko?

--Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.

--Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.

--Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni

haukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä

liene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin

voinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä

rauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman,

tämänpäiväisestä saarnasta?

--Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella.

Mutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan

ihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää.

Uskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja,

jotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille

tarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja

valtiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva

taudistaan.

--Jaa, jaa!--No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen!--Minnekä te

menette? Tulkaapa tänne!

Ukko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse

pappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut

ymmärtävinään, mistä ääni kuului.

--Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu,

muttei miestä näy!--ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

--Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!

--Ka sieltäkö se!--Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja

tuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua

houkuttelette.--Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.

--Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti.--

Tulkaa nyt vaan--ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.

--Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää

ryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.

Rovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä

kulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.

--Vielä toinen.

--Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen,

niin tällainen minä olen--ja Paavo kaasi vielä toisenkin.

--Istukaahan.

--Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.

--Mitäs kuuluu muuten?

--Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu.

Sinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä.

Vaan kuka se on tämä vieras?

--Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.

--Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja

puhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?

--Jaa, Se minä nyt olen.

--Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?

--Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?

--Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.

--Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?

--Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan

tullut?

--Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä

maailmassa.

--Vai Jumalan lahja!--Elä, elä, hyvä mies!--Sepä kun onkin perkeleen.

--Vai niin on.

--Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle

perkeleelle.

--Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?

--Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea

etsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi

puolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle

maalle vehnästä viljelemään.

--Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se

oli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.

--Vai oma järkesi ... puhu pukille, elä Paavolle--et tiennyt itsekään!

--Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.

--On. Minullapa se onkin.

--Mistä olette sen saanut?

--Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki

korkeampi viisaus maailmaan tullut.

--Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää

eikä viisauttaan viljellä?

Paavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon

oli sen laskenut, ja virkkoi:

--Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet

suora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan

olisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.

--Miksei? nauroi rovasti.

--Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas

pohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy

lähteä.

--Minnekä piispa on matkalla?

--Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.

--Ja jalkapatikassa vain?

--Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma

käännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.

Hän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.

--No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi

rovasti Snellmanille.

--Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.

* * * * *

Naimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta

päästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen

illalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet.

Oli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä

kutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla!--vaiko vain

nuorta väkeä?--vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille

varmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä

mitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!

Ja kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin

rantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he

tilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.

--Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet

jonnekin!

--Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina.

Se voisi olla ikävää Anterosta.

Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina

näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.

--Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,--voi, voi, Se

on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta--

He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille

kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan

Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa--että se saisi

tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä

sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain

muuta suomalaista kirjaa?--Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä

hyvin hirveän hassua?

Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut

Naimi tuomiotaan.

--Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme

kasvoillaan.--Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin

aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin--täydentää.

--Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan

hylännyt--minä sitä niin pelkäsin--ah!

--Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä

kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.

--Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.

--Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette!--ja innoissaan

siirrähti Naimi Snellmanin viereen.

--Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa

pitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin

käsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen

aikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.

Tytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä

kouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski--niin se oli avartunut

ja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he

eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

--Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me...

--Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet

köyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte

nähdä, kuinka se käy.

--Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!

--Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava,

sanoi Snellman.

--Niin, juuri niin--voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä

vain pojat!

--Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme,

haaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette

näppärästi ryhtyneet tositoimintaan--niin on aina. Mutta me panemme

pojatkin pian työhön--oppikirjoja tekemään.

--Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.

--Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.

--Voi, voi!

Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:

--Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.--Hän tuli esiin Robertin

kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen,

hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan

oli samalla onnellinen loiste.

--Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti

Lönnrot.

--Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.

--Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.

--No, mutta niinhän minunkin!

--Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?...--ja tyttöjen äänessä oli niin

vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä

samalla sekä nauratti että liikutti.

--Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi

Robertille.

--Niin minullekin.

Rovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat

lähteä.

--No, mutta eihän yön selkään!

--Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi

myöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.

Eivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan

Korpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne

lähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka,

»huokauksien sillalle», jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu

rakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.

* * * * *

Ja yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona.

Rovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut.

Professori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki

salissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat

kuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin

huoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.

--Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta

tuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.

--Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa,

niinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa

suuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat

pian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.

--Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin

valittaminen vain pahentaisi asiaa.

--Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa

lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut

mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet.

Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä

toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit

pitää häntä kurissa.--Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy

minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa.

Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä,

vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä

noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et

ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa

kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.

--Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua

hänessä ja hänen mielipiteissään--kuinka sanoisin--noin hermostuttaa?

--Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä

esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.

Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa

mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:

--»Vaara isänmaalle»--»isänmaalle ja yhteiskunnalle»--»turmiollisia

oppeja»--»nuorison yllyttäjä»--kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja

keskellä päivää.

--On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä

yllättävät.

--Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin

sanoa, niin, en tiedä--mutta en ainakaan minä voisi nuorison

innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä

hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää,

vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.--Mutta olkoon nyt se kuinka

tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi

olla suuriakin ikävyyksiä.

--Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni,

joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja

pitää asianomaisia _au courant_ niiden kanssa, pyysi minulta tietoja

mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun

olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua

estäisi tekemästä sitä nytkin--mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan

sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta,

ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin

kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä

hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä

erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että

kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.

--Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot--minä vain

tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.

--Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja

Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.

--Olikohan se niinkään toista?

Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka

professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi

mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja

vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi

rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka

häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin

ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli

katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On

mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania

vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet... Snellman nyt voisi

ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja

esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi

isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä

tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain

rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan

häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan

kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella

kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi

käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa

hänen heikkouksiaan mielitellä.

Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat

verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä,

mikä sitä kiusasi.

Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä

toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että

jos sellainen jää rankaisematta... Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai

oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään

heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta

tuomiokapituliin--sanoa ainoastaan totuus, ei muuta--kertoa asia,

niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.

Oli tyven ilta--harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa...

--Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi

kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.

Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän

puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:

--Tulkaa ongelle, pojat!

Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin

sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä...

Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja

rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää

toisiaan...

Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja

veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja

vastukset.

* * * * *

Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan

kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä.

Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen,

kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.

Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina

osasi häiritä...

--Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.--Teidän aatteenne tulee

kyllä sekin mukaan!--ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.

Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin

haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen--ei

koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan

teemaan, niinkuin virren nuottiin--milloin fantasioja, milloin tuttuja

säveliä yhteen kudottuina--tunteellista ja omintakeista, mutta samalla

niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista,

joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.

--Kuka se on? kuiskattiin.--Anette?--Ei, tässähän se on.--Täti?--Ei,

täti on tuolla...

--Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään,

kun ei saa soittaa kotonaan.

--Miksei saa?

--Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa,

jonka hän sai lahjaksi enoltaan.

--Niin saikin, sanoi Antero.

--Ai, suokaa anteeksi.

--Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.

--Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi

Antero sisareltaan.

--Mistä sinä nyt sen ... eihän se mitään...

--Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten

yhdessä?

--Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä.

Mutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.

--Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?

--Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.

--Mutta kuinka sinä menet?

--Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.

Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut

tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei

voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.

Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi

odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti

oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä

hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.

--No, Robert, minne sinä saatoit hänet?--Hän on kovin miellyttävä mies,

niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin

Snellman.--Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?

Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä

odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.

--Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi

sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.

--En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.

--Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.

--Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.

--Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.

--Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.

--Mitä tarkoitat?

Mutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.

--Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua

kovasti rasittaneet.

--Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa

kuin nyt.

Hetken päästä sanoi ruustinna:

--Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen

kanssaan?

--Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.

14.

Oltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus,

sillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen

toisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet

seurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä

merkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan

rovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien

hienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta

ja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja

aatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset--

niin oli luultu huomattavan--pitivät itsekin itseään kaikkia muita

parempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa

aatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä

ylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli »ylpeä»

ja kutsutti itseään »armoksi». Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea,

vaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta

vuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen

oli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin

eteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö

laamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden

kanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen

oman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon ... »niin, niin,

minä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä

ovat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin...» Ruustinna se

näin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään

pukujaan...

--Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä

laamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja

aina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia

ja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja

yhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat

takuumiesten maksettaviksi...

--Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?

--Tietysti, aina tuon tuostakin--niin, niin silloin sopisi odottaa,

että niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin »suu säkkiä myöten». Mutta

osattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja

käytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole

kaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa--

Kuopio ei kelpaa, kantänka--ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa

Tukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa,

laulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta

mitä se kaikki maksaa!--Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen

olla pitää?--Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei

teistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä--

sinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja

tiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa--sopiiko nyt tuo

huivi?

--Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi

professorska.

--Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun

tullaan sinne, siristää silmiään noin--kauhean kriitillisesti--pieni

miini vain, mutta sitä merkitsevämpi--kyllä minä tiedän ja huomaan--

mutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.

Mutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä

piti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin

saakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin

solmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän

kiilloituksesta ... eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle,

jolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin

sortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja

Riston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat

kaulukset.

Naimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää.

Kaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä

oli melkein, niin melkein kaunis--ainakin laamannin tyttöihin verraten.

Lauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan--hänelle

nyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette,

joka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen

solmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa

hiukan toisin--pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen

ruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon--ei

voinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä--mikä kaunis pari!

--ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa

ajatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille

on Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se

itsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan

vähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan... Kas niin, ovatko

nyt kaikki valmiit?

--No, kelpaammeko nyt, mamma?

--Kelpaatte, kelpaatte.

--Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.

--Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.

--Pojat, pojat!--hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei

mitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo

kätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne.

Niin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä

tuli isot mankkemangit!

--Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian

totisesti.

--Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee,

niin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto

sai pitää sen hyvänään.

--Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei

talonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli

voinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä

oli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi

kömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta

oli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu

muutoksesta.

--Aikooko Ottokin?

--Enkös saisi?

--Tottahan toki, tule vaan--!

Mutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan:--

Tule vaan, mutta sinun täytyy luvata--

--No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.

Ruustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä

hyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään

tulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran

lupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.

Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka

äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka

nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.

Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka

laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu

käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti

muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan

markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut

jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi

Renskogen--miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla

suomenkielellä Porsasmetsä?--puheli rovasti Anterolle--ja olisi

ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan

tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa

tunkeilivat pappilan peltoihin.

--Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin--meille

tervehdykseksi varmaan--kaikkea ne keksii--se on todella somaa!--

meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan

nimipäivänä.

--Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,--sanoi Kaarina.

--Milloinkas me nyt sitten muulloin?

--Kaikessa mamma koettaa--

--Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia... Tultiin

portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa

tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.

--Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?

--Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!

Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja

tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen.

Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja

sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen

maalattu Carpelanien vaakuna.

Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan

kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän

käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle

olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa

jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän

tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.

--Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut--minua ilahduttaa--on

erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat--olkaa hyvä ja astukaa

sisään--vaimoni on suuresti ihastuva--

Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen

univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen,

laiha ja pitkäkasvoinen.

Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta,

hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen

pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin

laamannikin,--kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi,

pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä

yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä

punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa

tuon raittiin naurun.

--No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen

huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei

ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli

ollut vuoden ajan muka hienostumassa--sama käytös, sama kömpelö käden

kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.

Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa,

ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia

pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin... Nousten ja

pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä

suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille

poskille erityisen lämpimästi.

--_Ca va bien, ma petite_?

--_Merci, très bien, ma tante_!

Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin,

ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja

ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä

muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin.

Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he

olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain

rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska.

Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja

saamattomalta... Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan

asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla

liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa,

tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.

--Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema ... puhui

laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut ... nämä

mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori

Snellmania--täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään

seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa--hän on

kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa

varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.

Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes

kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei

professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan,

oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.

--Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä

ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa

piireissä.

--Epäilemättä, sanoi professori.

--Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta

hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella

maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla

hienotuntoinen.

--Niin, sitä hän on...

--Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken

ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava.

Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan--sinähän

osaat, Naimi--sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.

Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän

onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja

Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen

poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku

ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja

sen johdosta heränneistä.

--Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne

vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän

niinkuin aaveiden tulevan vastaani...

--Niin todella ... kammottavasti--se on juuri oikea sana, riensi

ruustinna.

--Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin

minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee ... hän

voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi

heidän totta puhuvan--eikö totta, ystäväni?

--Epäilemättä.

--Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja

sytyttämään sikarin.

Ei olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä

ollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati

senkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun

heille emäntä siihen antoi luvan.

Mennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät

olivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä

hänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja

laamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa

polvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.

--Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän

meillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa--ei ainakaan sen jälkeen,

kun erosimme emämaasta, selitti upseeri.

Antero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja

vuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi--seuratessaan samalla

silmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi

olivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan

jotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia

vyötäisistä ja suuteli häntä.

Antero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan

muotokuvaan.

--Kuka tämä on?

--Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.

--Kysyn siksi, kun nuo kasvot ... on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.

--Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.

--Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.

--Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.

--Milloin hän tulee?

--Hän tulee vasta kuukauden päästä.

Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta

pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.

--Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet

huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa

keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti

silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut--

kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat

huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.

--Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut

sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa--

todellinen taideteos--eikö totta?

Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa

keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla

samettikehyksessä.

--Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar--mikä ihanteellinen

vartalo, mikä majesteetillinen katse!

Kaikkia hän ihailee--Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita--kaikkia

samassa henkäyksessä!--ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli

kuin olisi joku lumous haihtunut.

Kun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa,

käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt

Naimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa

selän takana käyskelevän puutarhassa.--Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja

Otto iloisesti jutellen.

--No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken

maailman hienouttako?

--Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto

purskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.

--Pitsiäkö kutomaan?

--Ei kuin rälliä!--ja taas he nauroivat molemmat.

--Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista

tullen.--Otto, Saako luvan olla?

Ingrid kävi yht'äkkiä totiseksi.

--Ei kiitoksia ... en minä nyt, sammalsi Otto.

Laamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille,

jotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat

kankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat

toinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä,

laiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät

seisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja

väijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen

sikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa

välistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä

lyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä

herrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa

vaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni

istui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen

tulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:

--Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että

suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen

syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi

syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen

ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki

virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein

suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan

varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin

sanoakseni kuulematta.

--Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta,

sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan

liikkeen.

--Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin

olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni

puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.

--Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa

selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai

kielenkääntäjää.

--Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka

monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä

seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.

--Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti

puheeseen,--voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä

tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä

talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla

hiihtäen.--Minne matka? kysyin minä.--Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua

lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.--Mitä sinne?--Lakia luettamaan!--

Eikö niitä osata lähempänä lukea?--O-osattaneen, osattaneen hyvinkin,

mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.--Näytäpäs!

Katsotaanhan!... Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko

oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen

maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin

kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin

sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei

sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen

sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi

ensimmäistä.

--Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.

--Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen

asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan

hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.--

Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita

hiihtämään?--Ei koira koiran hännälle polje!--Ei siis muuta kuin ukko

iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä,

itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä

puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella

valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi,

mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi

kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin

löytänyt uskottavansa herrat.

--Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.

--Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto,

mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän

rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä

katselee.

--Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen

ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin

myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta

vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi

päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät,

joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä

vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi

tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä

ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.

Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.

Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä

vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin

olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman

joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut,

ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli,

ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan

tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut

olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän

niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka... Se se nyt sittenkin

on virkamiehistön suhde kansaan.

Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja

suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi

nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla

puusohvalla:

--Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla

tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta

kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä,

niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti

arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan

semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä

sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden

mahdollisuudestakaan.

Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä

vakaumuksestaan.

--Ja miksi niin?

Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei

vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää

riittävinä saamiaan.

Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa

viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä,

ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää,

että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu

kantansa oikeudesta.

--Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka

muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja

juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää

olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on

vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa

vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme

tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa,

syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme,

niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja

että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa

sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia

ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään

ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan

muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä

ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys

kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi

tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä,

jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja

puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä

mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi

ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat

tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme,

Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa,

jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on--parempia päiviä

odottaessamme--pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin

mahdollista--joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse

tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa

odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.

--Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja

kasvojen ilmeellä.

--Siis nukkua? virkkoi Risto.

Laamanni kohautti olkapäitään.

--Joskaan ei nukkua, niin ainakin _olla nukkuvinaan_--nukkua silmät

auki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti

kuuluu kaikkeen maailmaan--mutta Snellman, tottuneena ulkomailla

toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on

vaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni...

--Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.

--Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta

elkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian

synkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja--nämä ovat

kaikki olettamuksia ja väittelyjä »ins blaue», asioita, joista emme voi

mitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen

siis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.

Niin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa

ja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin

hänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.

--Mene sinä vain, minä tulen kohta.--Minä tahdon vain vielä sanoa

herroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä

asiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin

oikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat

taipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä

sittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan

ruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen

käytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys

perustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman

valtiosäätyjen myötävaikutusta--mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes

ajatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?

--Johan nyt!--virkkoi ruununvouti.

--Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle

ajatellut.

--Perustuslakien?--kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten

penkiltä.

--Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen

perustuslaeista.--Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.

Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui

kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni

huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla

lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä

silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen

pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan

otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen

oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».

--Tässä--Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta

1789 ynnä muutamia muita--olen ne liittänyt yhteen nidokseen

vertailevilla selityksillä varustettuina--kulmakivet, joiden päällä

meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin

päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen

hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.

--Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt

kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen,

jossa hän--tässä ne ovat--sanat, joista voi sanoa, että ne ovat

kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään

valloittaja on lausunut:--»koroitettu kansakuntain joukkoon».--Olin

siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä--näen sen silmieni

edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut--ja siitä on kohta

neljäkymmentä vuotta--mitä toiveita, mitä pettymyksiä!

Hetken kuluttua jatkoi laamanni:

--Aarre, joka on maahan kaivettu--mutta aarre kaikissa tapauksissa--

aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä,

missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja

intohimoja kiihoittaisi--hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa

uudelleen esille--sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan

me vain tiedämme, missä ovat--että ne meillä on, että tiedämme, mitä

meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.

Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja

levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle,

silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut

avaimen entiselle paikalleen.

Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka

hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan

tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa.

Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi

ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet.

Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen

kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?

Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan

hiljaisuuden läpi:

--Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä

perustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien

toteuttamiselle.--Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki

ei koskaan voi olla semmoinen.

Se loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja

laamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui

katumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut

katkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:

--Niin se nyt kuitenkin on--juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä

voidaksemme vaatia samaa myöskin muilta.--Mutta rovasti on ehkä

oikeassa--elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme

niistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme--maljanne, hyvät

herrat!

Vihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:

--Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että

keisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat

ilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat

järjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan

päätämme vaivata.

--Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee

niinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja

isänmaata. Ja malja sen päälle!--ja vallesmannin lihava käsi syleili

lasia tavallista suuremmalla hellyydellä.

Laamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt

ikkunaan ja puhui siitä rovastille:--Jahah, sinä katselet niitä minun

taimiani--maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain!--Herrat

ovat hyvät eivätkä unohda lasejaan!

Mutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa

vallesmannille ja ruununvoudille.--Herra luutnantti on nähnyt keisarin?

On ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias

sointu.

He seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä

olivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä

tehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona.

Taampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi

Ingrid joitain juuria käsissään.

--On se nyt merkillistä! ... se nyt on ainakin varma ...! puhkesi

vihdoin Lauri.

Silloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän

luokseen...

--No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän

katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään

laamannilaisista:--Nyt me saatiin--meille sanottiin, että kouluaate on

pelkkää hassutusta!--ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska--

ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti--suo anteeksi, Anette!

--Sano sinä vaan--ja täti Selma myös!

--Niin, mamma myös ... kaikki, kaikki! ... että on aivan tarpeetonta,

aivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan...

--Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?

--En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden

Kuopion tyttöjen koulusta...

--No niin, ja mitä sitten?

--Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että

pojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita...

--Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi

Hanna.

--Vallesmanska sanoi: »Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai

rouvien ruveta piioiksi!»

--Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!

--Hsss, Lauri!--Tulkaa tänne!... Mutta se vasta oli mainiota, mitä

laamanska sanoi: »Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin

silloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee

jonnekin--mikä puuha ja vaiva!»

--Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!

--Hss! Ette saa niin kovaa!

--Mitä sanoi setä Hartman?

--Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain

tyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että

siitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen--että nämäkin nyt ovat

vain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.

--Jaha, vai niin--taas Snellmanin--

--Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne...

--Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.

--Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?

--Ja mitä te?

--Emme me nyt juuri mitään--koetimme kyllä, mutta...

--Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?

--Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.

--No niin, tietysti ... hm...

Alkoi kuulua soittoa salista.

--Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.

--Minä menen kotiin, sanoi Hanna.

--Ilman hyvästiä?

--Minä en voi, se on niin, se on ... minä en voi...

--Elä nyt siitä välitä.

--Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja

hienotunteisempia kuin nuo ... ja me ... mekin...

Tytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.

--Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.

--Milloin?

--Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.

--Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä

kuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne

asetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen

tulevaisuuden turva.

--Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä ... ei

tahdota eikä viitsitä oppia suomea ... siinä se on koko juttu, sanoi

Risto.

--Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä

asiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen

sijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia

neuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen

toisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa

--ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. »Otollinen hetki!» Odota

sinä heidän otollisia hetkiään...

--Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin

menen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia.

Tulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä

tahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan

herättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat.

Yliopistosta aletaan!

--Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,--mutta siitä

ei saa vielä hiiskua sanaakaan.

--Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.

--Sinä ja Lauri ja Risto voitte... Naimi oli tullut ja mennyt ja taas

tullut.

--Tulisitte nyt, pojatkin...

Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos

avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.

--Se on kovin epäkohteliasta... Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen,

kun ne sitä taas pyytävät?

--Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.

--Miksei?

--Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja

pilkattavakseen ... talonpojat, moukat ... mitä he heidän lauluistaan,

kun eivät muustakaan!

--Eiväthän ne nyt sitä niin ... se nyt oli enemmän ... semmoista vain

leikkiä...

--Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes

koetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin,

tietysti, kyllä minä ... hm...

Naimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei

ymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat?--Hetken päästä hän seurasi

Naimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena

häntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret

soittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista.--

Ja laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan

omista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt

syvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas,

kun hän puhui perustuslaeista.

15.

Anteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar

surullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen.

Hän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä

jonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen,

vähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut

tyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.

Hän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.

Mutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro--mieluinen kuoro--

kaikilta tahoilta vastaan... Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään

muotoa! Kaikki vaativat jäämään--rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina.

Ainoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä

yleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä,

hymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä

polvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille

ajatuksilleen--oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten

tulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä

hän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään

pikkupoikain kanssa.

Vaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä

muillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen

mieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen

sanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan

rakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa

kaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa

toteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi ... ja he, he

nuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat,

kylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät

ne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne

tempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta

onnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa,

tahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan

kykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari,

joka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on

mahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on

haavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen.

Eikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on

laamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista--eikä hänellä

myöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania

kohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön

vakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.

Onko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa

tuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta

kaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan

mitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?

Snellman onkin siis vain yksin--valtiomiehet ja korkeat asianomaiset,

oppineet professorit, virkamiehet ja papit--joko vastaan tai

välinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen

tyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät,

joita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä

edes vastustakaan--heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän

muutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.

Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se

Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden

aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa

häilyviä?

Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut,

olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he

nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.

--Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän

luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin

kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen

Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä

kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan.

Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset!

Mitä sanoo Snellman--että ainoastaan uusi polvi, me--se on meidän

tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä

huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on

sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas

kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän

koulustaan--meille kaikille.--Ja minä sanon sinulle--ne puhuivat

vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto--meidän ei tarvitse

mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä

meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!

Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden

mukana kumoamaan omia epäilyksiään...

Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli

todella kaikille jotain--oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan,

Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta

kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt

uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin

Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä

enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.

Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet

avartuivat, ja oli taas niin suloista olla ... kun vain Naimi olisi

ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain

kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida--ja hänen piti

poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.

--Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen

takanaan sanovan.

Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan

joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti

mitään vastata.

Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa

pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan

ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.

Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä

saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.

Leimahti vuorella aattehen soihtu

ja loimonsa korpien kätköhön loi,

nost' intohon mielemme tietäjän loihtu,

ylt' ympäri huutonsa herätys soi:

»Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret,

ylös, kansani, isien maa!

Alas Vastusten vaskiset vuoret,

valon kahlehet, katketkaa!»

--Se on vielä kesken--tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio,

se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:

--Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.

--Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.

--Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli

kirjoitettu.

--Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.

--Teitä ei pitäisi vielä päästää,--mutta ainoastaan sillä ehdolla, että

pian tulette takaisin.

Naimi, Naimi sen sanoi...

Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki

viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:

--Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!

--Eläköön isänmaa! vastasi Antero.

--Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.

--Runomitassa! huusi toinen.

Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut

erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.

Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa

polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen

elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain

toimittaa?--Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta

ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa

yhdistetyt.

16.

Korpivaaran Karilassa.

»Veli kullat, veikkoseni,

kanssa siskoni suloiset,

Kontojärven kaunottaret!»

»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi,

virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki

minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus

runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.

Kun on sydän sykkyrällä,

mielen kuohu kukkulalla,

(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan

vaarin), niin

kieli katkoo kahlehensa

kuni varsa vatjanansa

ja rientää

runon aitojen ylitse.

»Mutta

miksi sydän sykkyrällä,

kuta mieli kukkurana?