--En ole siitä vielä kenenkään kanssa pu_Kevät ja takatalvi

pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.

--Mitä sanot sinä, Selma?

--Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja ...

ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria

koskaan tule meille käymään.

--Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.

--Kuinka voisin sen tehdä?

--Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.

--Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.

--Jos et sinä puhu, niin puhun minä!

--Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras

olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette

täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt

valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa.

Kyllä on ollut vaikea tämä asia.

--Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.--No, ja kuinka on Oton

laita?

--Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen.

Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei

se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme

kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut,

mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin,

että kun hän on saanut jotain omaa--pappaa ei tahtonut mitenkään saada

osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan

lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun

hyvän, sopivan tytön... Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri,

jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.

--Mikä hänen on?

--Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä

kymmenvuotisesta saakka.

--Se sisäpiika.

--Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.

--Ei suinkaan--?

--Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut

selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä

kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.

--Onko poika aivan järjiltään!

--Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen

päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja

Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.

--Mutta hänhän on talonpoikaistyttö--tavallinen piika.--

--Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi

mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut,

niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois...

--Tietysti, siinä teit aivan oikein.

--Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja

että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin

kiivas ja intohimoinen ... ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää

heitä täällä silmällä...

--Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin

juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi ... olen ollut näkevinäni jotain...

--Mitä, sano?

--No niin, sama se ... nuoret unohtavat pian--löytävät uusia ihanteita

--_enfin!_

--Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä

Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?

--Minä luulen, ettei hän tule.

--Nämä ovat niin vaikeita asioita--eihän meidän nuoruudessamme ollut

näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai,

joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja

haaveita!

--Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti

Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!

--Herra Jumala, ja mitä sinne?

--Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella

kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan

kansallisilla, suomalaisilla--à la Castrén, à la Lönnrot!--en minä

tiedä...

--No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää

semmoisia matkoja! Lappiin?

--Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin

tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo

kuin itsestään määrätty.

--Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.

--Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella

muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla

... ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta,

sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!--eihän

siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust

och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen

myllyyn joutunut.

--Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?

--Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut

tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni

esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi

suosituksensa--ja miksei sitä käyttää!

--Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.

--Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin,

että hän vielä voi mennä pitkälle.

--On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa

niin suuri kuin se!--Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan

luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:--

Kyllä kaikki vielä--ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan

saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat

vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin

meidänkin kotonamme ennen.

--Niin juuri--tuolta sinulle vastataan, Selma!

Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta

kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä

soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:

--Niin, niin--ja sittenkin--kumminkin--

--No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.

--Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei

sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan

toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.

--No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella--en totta tosiaan!

Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta

sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä

voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.

He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja

nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain

lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla

oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä

ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron

kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas

punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla,

ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana,

ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.

--Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.

Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret

odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä

piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun

toiset heitä pyörittivät.

--Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!

--Ovat jo heränneet!--ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen

ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä

nyökäten alas puutarhaan.

Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain

ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:

--Lauri kysyi Heddaa?

--Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?

--Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.

--Sanoitko myöskin minne?

--Ei hän sitä kysynytkään.

Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja

ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.

Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään

pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen,

ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi

ihanuutta ihmisten, oi!»

--Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen

ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan

poltellen.

--Ei se mikään runo ole!

--Mutta siitä ehkä voisi tulla?

--Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!

--Missä olitte näin kauan?

--Siellä vain istuttiin.

--Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?

Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän

mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä

hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia,

muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja

mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.

--Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.

--Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno

tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin

ruotsia.

--Mutta ei sanaakaan suomea.

--Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on

erittäin hieno ja ylhäinen.

--Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?

--Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa

reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron

välinpitämättömyydestä pois piippunsa.

--Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen

vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.--Tahdon aina

haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina--!

--Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?

--Lyö vaan! lyö vaan!

--Jos _sinä_ luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo

toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen

peitteen korvilleen.

Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla,

istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä,

näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei

milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin

täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!... Minun täytyy

ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön

tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua

niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni

ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin

pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani!

Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto

säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden

laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin--»ma

laulaisin, hän mua säesteleis'!»----Suurta, jaloa, jumalallista

uhrautua aatteen vuoksi, tehdä _kaikki_ kansansa hyväksi--hänen

kanssaan!

--Mutta jos hän jo rakastaa toista?

--Risto, mitä sinä tarkoitat--? mutta Risto jo nukkui.--Ei!--ei hän

silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun,

niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei

hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä

muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi

mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään

muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin

hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin...

Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti

siinä puhtaita liinoja.

--Unohtuivat--olkaa hyvä--anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja

ovi painui kiinni.

Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta

ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita

liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?

Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä

mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen

siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa

yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,

--Kuinka minä maani löysin,

kuinka kansani tapasin?

Kuljin eksyen ikäni,

haeskellen harhaelin,

ei isoa, ei emoa

eikä kullaista kotoa,

oman orren armautta,

oman lemmen lempeyttä.

Ja sitten hän mietti sitä näin:

--Lähdin lempeä hakuhun,

etsimähän armautta

Näin siellä neidon nuoren,

tuhansista immen tunsin,

etähältä etsittyni,

kaukahalta kaivattuni.

Pois katosi, loitoll' lensi.

Mutta hän lähti sitä etsimään,

kulki soita, kulki maita,

astui auhtoja ahoja,

taival pitkä ja tukala,

mieli masea, matala--

eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun

päivänä muutamana,

aamuna erähänä

seisoi laella laajan vaaran,

näki kirkon kimmeltävän,

lähti luokse astumahan,

tuli koskelle kovalle,

syöksyi laineiden selälle,

valtahan on vaahtopäiden.

Ja sitten, jotenkuten--miten tahansa--hän ei ollut oikein selvillä

miten, mutta sieltä hän sen löysi.

Tarttui tyttöni kätehen,

toi mun temppelin etehen,

veti impi vierellensä,

ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:

--Siinä maasi, siinä kansas,

siinä kotosi korea,

siinä lehto lemmittysi,

siinä Suomesi sorea--

siinkin olkohon iäti!

------

Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,

Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.

------

Täällä taisteli isät suuret!

Tääll' on mun sydämeni juuret,

täällä löysin ma kansani, maani

------

Helkkyvi laulu, ja kannel soi...

Ja siihen nukkui Antero.

Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä

askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja

ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine

tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta

kuului supatusta.

--Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.

--Kysy siltä, eikö se tule mukaan...

--En minä, kysy sinä.

Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan

seinämällä.

--Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.

Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän

leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan

päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten,

hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti

jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin

huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan

kirjoittamassa.

Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta

venettä.

--Minne te menette?

--Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?--Istukaa te vain

perään, niin me kyllä soudamme.

Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja

pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi

seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.

--Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.

--Kyllä me jaksetaan.

Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla

airolla, oli Antti.

--Ka, Anttihan minäkin.

Se poikia nauratti.

Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika--tuo, joka tuolla

kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla--Kalle ja

Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen

äiti oli pappilassa työssä.

Joko ovat olleet koulussa?

Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.

--Menevätkö Knuutti ja Villekin?

Eivät, he lukevat vielä kotona.

--Kenen johdolla?

--Setä Jaakon.--Kuka hän on?--Setä Jaakko se on.--Missä on setä

Jaakko?--Valamossa se aina on kesällä.--Laatokanko?--Ei Laatokan, vaan

Korpijärven.--Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?--Ka, kalaa

pyytää?--Eikö voisi täällä pyytää?--Parempi toki olisikin, jos täällä,

mutta se ei rupea täällä olemaan!--Miksi ei?--Kuka hänen tietää, se on

semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!

Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen

laidalle.--Sepä oli soma setä!...

--Jos minä tulisin teidän opettajaksi?

--Tulkaa vaan!

--Vaan jos tukistaisin?

--Tukistaa se Jaakko-setäkin!

--Vai tukistaa.--Mikä tuo talo on?

Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei

niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha

kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu,

Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä

oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.

--Kuka on tuo vanha herra tuolla?

--Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan

hoitaa.

--Kukka-Kalle.

--Ville!--Elkää siihen sillan arkkuun.

--Mikä sillan arkku siinä on?

--Vanhan sillan.

Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka

Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin

niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui

siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse

kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.

--Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse

lentänyt.

Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä

kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin.

Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja

perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen

mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät

pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä

eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut

itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista

koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan

nousseet.

--He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti

koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan

edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina

ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.

--Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!--ja sill'aikaa

kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin

poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli

lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja

sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun

ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:

--Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!

--Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?

--Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne

yhdessä.

Muitakin ilmaantui siihen.

--Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat

ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa!

Pois!--Ajakaa pois, pojat!--Semmoisia kaupunkilaisherroja!--ja Naimi ja

pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun

toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat.

Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto

karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti

silmälasiaan, Lauri piippuaan.

Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.

--Eikö Olai tule? kysyi professorska.

--Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.

Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko

rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan

suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti

apulaiselleen.

Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta

kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän

oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin

saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa,

ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa

tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei

puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni,

niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä

häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain

poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä

rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun

kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot

ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan

sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki

ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja

astiain kilinää.

--Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää

saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.--Hän pelkää hänen

arvosteluaan.

Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki

säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä

sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa,

melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.

--Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole

niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan

kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime

kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan

laittelemasta.

Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea

leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:

--Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken

voitavansa häiritäkseen untani.

--Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana

nauruunsa.

--Näin, ja hyvin pahaa.

--Mitä se oli?

--Hänestä oli tullut professori--eikä vain professori, vaan yliopiston

rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.

--Bravo! Bravo! Se oli mainiota!

--Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa--ja venäjäksi.

--Se ei ole totta!--Setä narraa!--

--Setä ei nähnyt semmoista unta.--Kuinka se setä keksii!

Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina

ja silmät hajallaan muiden nauraessa.

--Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.

--En, en tahdo,--sanoi rovasti ja meni.

Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan

kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi

saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa

kirjoittaa saarnaansa.

Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta

olkihattu päässä ja keppi kädessä.

--Minnekä te kaikki--eikä minulle mitään--minä tulen mukaan.

--Entä saarnasi, lanko?

--Minä nyt saarnasta viisi--menköön kuin menee,--nyt käydään katsomaan

minun suoviljelyksiäni.

Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä

syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.

--Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.

Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen

astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa

Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen.

Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät

ruustinna ja professorska takaisin.

Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit

selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.

--Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle,

pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia

pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti

Anterolle.--Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa

kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on

suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut

maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa»

muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa

väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin

päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen

tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta

puolestani riitaa rakentaa.

Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen

selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot

olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu

pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja

siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka

ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja

kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi

etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö

kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan

korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.

Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja

pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana

olevaa perkkiötä.

--Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.

--Peltoko? Ei se mikään pelto ole--se on nyt se suoviljelys, minun

perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä

korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,--minne ne jäivät?--olkoot, me

mennään vaan!

Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi

mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä

ja puheli mennessään:

--Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa

pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja

siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että

lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta

liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.--»Sinne meni!» sanoivat

ukot.--»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli

voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä

sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain

kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon,

mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin

omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun

tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee,

pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»--niin sanon minä: »Menkää suolle!--

Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta

linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»

--Se olisi ehkä todellakin oiva keino.

--Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo

ainoa keino jätetään koettamatta.--»Hyvähän on Kontolan rikkaan

rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä

kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka

paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen

suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona,

pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että

tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua

»rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas

Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan--muuten erinomaisen älyävä ja

monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan

langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle

poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti

artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa

ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs

meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen

kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen

pohjattomiin soihin--mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin

finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan,

kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat,

joka kopekan, maahan.--Katsos tätä ruokamultakerrosta!--Rovasti seisoi

ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.--Se on kuin tunkion pohjaa!

Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!

--Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.

--Hoi! hoi!

--Saadaanko kaataa tämä petäjä?

--Mikä petäjä?--Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!

--Mennään tästä kautta!

Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti

kannon päähän istuutuen:

--Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan

hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä

päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle,

ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan

täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen

onnensa pelto suosta ja korvesta--ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua

laaksoihin--enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta!

Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa

historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi,

taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita

viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä ... mutta kun

en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin--puhumme näistä asioista

toiste!--minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.

--Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert,

saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän

kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.

--Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi

syvä bassoääni Anteron takana.

--Otto!--Mistä sinä tulit?

--Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.

--Otto! Päivää!

--Ka! Päivää! Päivää!

Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas,

karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja

silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti

mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan

oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin

kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös

nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten,

tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.

--No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja

pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.--

Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!

Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi

kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan

kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.

Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä

tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan.

Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin

puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien

univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone--

huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin

pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu,

toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja

viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta

kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja

tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen:

kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä

rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu,

sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla

käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen

kukkia.

Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja

siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa

liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen

tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän

tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin

sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.

Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella

Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän

hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.

--Stop, lakatkaa!--Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!--

Lauri, lakkaa!

--Mitä varten? Antaa soittaa!

--Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.

--Kaikkia tässä--ja Lauri löi vain yhä uhemmin.

--Niin, mutta--! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri

iltakirkosta.

--Onko mammakin tullut pietistiksi?

--Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.

Mutta ruustinna etsi Hannaa--hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna

ei ollutkaan mukana.

--Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.

--Jäi vielä hakemaan jotain--sanoi tulevansa--mutta ruustinna tiesi

nyt, ettei Hanna enää tule.

Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa

maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät

liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään

kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät

olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran

isännän ja tyttären ja vanhan emännän.

--Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan

heille huutavan.

--Ole!--siellä on pappi!--torui toinen.

--Pappihan tuo on meilläkin!

Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja

tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden

puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan,

ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu

ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa

laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia

jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.

Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin

piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja

tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja

asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta

suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin

arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua.

Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin

aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko

taas oli aamulla syttynyt.

--Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset

puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen

päreineen sen ympärillä.

--Nyt saa!--Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta

piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo

hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon

tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen

vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.

--Hyvin tehty!

--Hurraa!

Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli

tuleen pamahtanut, syttyivät muut.

--Laamannin kokko!--Saaren kokko!--Niemen kokko!--Tuulivaaran kokko!--

Kolme, neljä--kuudes--kymmenes!--ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli

kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.

Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen

tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara

kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut

toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi

kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.

Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista,

yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko

sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine

totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat

ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen

Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä,

missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi

itseään siitä, että hän on hän--tämä ei ole todellisuutta, mutta ei

myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen

pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti,

jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee

silmiään tulelta?--Naimi, joka heittelee risuja tuleen?--Tuleeko

hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain

erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on

tapahtunut?

Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta

nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut,

jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät

heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen.

Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen

työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:

--Pappa, katso!

Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään,

levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.

--Snellman--Lönnrot!--Taivaastako te siihen putositte?--Tulisissa

vaunuissako te...?

--Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.

--No mutta--!--Voi minun päiviäni!

--Käykäähän toki!--Herrat tuntevat toisensa--professori Hartman,

tohtori Lönnrot--rehtori Snellman.

--Har den äran,--ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.

--Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja

teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.

Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin

silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei

saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului

kuiskauksia: »Snellman--Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään

aikaan silmiään riistää.

Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja

punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla

leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään.

Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä

vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli

pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla

viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti

lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli

puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli

kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli

heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko

ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee

rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!--Ja hän koetti saada kuuloonsa

joka sanan, minkä he lausuivat.

Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.

--Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,--vaatii

mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle--jalkaisin--ajatelkaa, jalkaisin,

vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän

Karjalassa.--»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»--Sain

suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas--minusta hän olisi voinut

säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää

jalkojaan.

--Olkaa hyvä, setä Snellman!--niiasi Naimi hänen edessään teetä

tarjoten.--Kuinka Saima jaksaa?

--Kiitos!--Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu.

Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä

hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa

estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen

terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa,

hän ottaa ulos ja antaa sisään--pyyhkii, lisää.--Kiitos kysymästä!

Saima voi nyt maata rauhassa.

--Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi

Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.

--Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin--laulakaa nyt--se

olisi niin sopivaa!--Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan

vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä

tervehdykseksi vieraille.

Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle

ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän,

erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut

muistoksi osakunnaltaan.

--Suokaa anteeksi, hyvät herrat!--sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut

ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.--

Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana

ylioppilaana minä _en_ voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni

ilmaantunut. Ja _kun_ minä maljaan tartun, niin minä en voi olla

puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran _puhun_, silloin kun on

saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi

olla _heille_ puhumatta.

--Hyvä! Hyvä!

--On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt

melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja,

kreivejä, paroneja--en sano sitä kehuakseni ylhäisillä

tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä

voi sitä tehdä--

--Niin et saa sanoa.--

--Kaikki pappilat ovat kestikievareita--no min, mutta en koskaan ole

tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun

yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja

Lönnrot.

--Kuules isää!

--Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.

Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan

kadoksissa.

--Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta,

jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan

sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa.

Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän

pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä

suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne

omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen

vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän

astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi

taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.

--Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.--Mutta

rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:

--Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet

erisuuntaiset,--eikö totta, arvoisa lankoni?

--Epäilemättä.

--Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta

asiasta, tahdo kaikessa _jurare in verba magistri_. Minä en,

suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja

kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran

on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia

käsittäviä valtioita--ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että

sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle--_sit venia

verho_--liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään

alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut--hm!--

niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.--Mutta sinun

taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.

Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin

tahtoaan vetää huulensa hymyyn.

--Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi,

monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi

koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti

perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja

elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet

ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret

miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania

tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin

proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja

juhannuskokon ääressä--mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.--

Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole

kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa:

»Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla

loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä

vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden

yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä

pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita

niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»--nämä sanat, joilla

hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi

käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta

paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään,

että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja

kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa,

että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on

meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä

ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja

sentähden, veli Snellman--hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja

juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi--sentähden on aivan

tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon----

--En sinne enää pyrikään.

--Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.

--Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina

Kuopion yläalkeiskoulussa.

Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:

--Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi

vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman,

koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari,

niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi

käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta--senaattorin! Maljasi! Kello

on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!

Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.--»Isä on mainio! Aivan

mainio!»

--Maljanne, _senaattori_ Snellman!

--Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta

kuitenkaan pääse.

Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta

suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa

puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja,

maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli

laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti

hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.

--Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla--kiittää kunniasta.

Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään

kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle

annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En

nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi

senaattorinvirkaan--virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen

usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee--

mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman

taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna

oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki

filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen,

mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää,

että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa

ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla

tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja

hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli--sillä, niinkuin tiedät,

helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja

hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se

kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi

numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto,

luuranko, pitää lihan koossa.

--Olen heti valmis opereerattavaksi.

--No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat

istuivat pöydän ääreen.

--Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.--Snellman ja

Lönnrot!--Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein

iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni,

että olette siinä. Kas niin!--Lanko, istu tähän!

--Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

--Isännät käykää tähän likemmä!--maistamaan tätä makeata viinaa.

Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta--päällenne pudottamatta,

rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.--Tiedättekö, ketä ne

on nämä vieraat?

--Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

--Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas

on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta

ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

--Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

--Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman

ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain

tarjoomassa.

--Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania--mehän istumme

nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa

--tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo--tuolla Arkipelaagi,

tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

--Tässä!--ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

--No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

--Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla

Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä

kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan

kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman

kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein

olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla

tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa

vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta

vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka

taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista

tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti,

pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla.

Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä,

kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan

kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin

sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta,

kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata

peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme,

peitti hyvin hoidettu metsä.--»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen,

alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut

sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli

seurannut minua kävelymatkallani.--»Hallituksemme ei ole sen parempi

eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen

tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on

ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä--minun luullakseni

niiden päivät ovat pian luetut--mutta meidän hyvinvointimme salaisuus

on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään

tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta

vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt

kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja

levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille

rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt

sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne

jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen

mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille

soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille

viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin--myöskin taloudellisella alalla.

Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä

herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että

hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja

verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä

myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan

maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis

kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria

kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon

aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa

käytäntöön sovitettuna.

--Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen

teorian eikä päinvastoin?

--Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin

olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan

työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

--Jaa, jaa--sanoi rovasti miettien.

--Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata,

toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole

mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan

viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan

metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi--hyvän ja viisaan

hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi

on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi

köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme

itsellemme?

--Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä

lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori

sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin

selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

--Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia

pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan

paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan

että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

--Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

--Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri

Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan

voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten

kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa

on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä

hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia

vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se

kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin

voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se

puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja

viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin

suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai

järvenlaskun tekeminen.

--Totta, totta--tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!--Ainoa, missä meidän

kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas

kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina

ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä

ja ihastuneita silmäyksiä.

--Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä

kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset

apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.--

--No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.

--Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä

nimeä ansaitsee--eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta?

Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja,

jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan

ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä

ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus?

Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen

kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin

harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa

työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa

kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu

kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata

kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei

ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän,

virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt

sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta

ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei

ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä

harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa

koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin

kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista

harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle

kasaamisen.--No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen--onhan niitä,

jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa

kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä

häiritsee, hän on rauhanrikkoja.

--On helppo maalata mustaa mustan päälle--on helppo olla tyytymätön--

niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja

olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.

Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli

sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän

harvakseen:

--Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia,

onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä

yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin

hyvin, paljonkin--onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja

ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa

olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia

kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja,

joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että

emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä

luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja

valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä

talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö

meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos

saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin

käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita

maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan

kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille

palveluksiaan. Was willst du noch mehr?

Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.

--Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti--mutta koska tässä nyt oli

kysymys noista minun soistani--niin apropoo, kieli--mitä on sillä ja

sen yhtenäisyydellä tekemistä--?

--Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi

Snellman tiukasti.

--On, on--

--No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko

olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen

avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja

sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta

mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden

hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan

intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei

ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen

verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja

koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä

koettanutkaan luoda _suomalaista_ sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä

on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle

ei kukaan rakenna.

Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla

suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan

varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan

Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän,

olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin

koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa

paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin

hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko!

Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten,

vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko

ajan pitäen silmällä professoria.

--Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle

kouransa takaa:--Katso professoria! Katso professoria!--Nyt sai!--

Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.

--Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei

skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa ... niinkuin ...

niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa

yhteydessä emämaan kanssa ... niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme

raakalaisia!

--Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen

hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen

uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka

jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä

ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.--Mutta niin suuri ja

kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen

sivistys--puhuakseni nyt vain siitä--meille onkin, niin on se kuitenkin

vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa

ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen

kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan

erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja

tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan

kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen

kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole

Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.

Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle

tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman

jatkoi:

--Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä

kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä

kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä

kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.

--Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä

hänkin.

--Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen,

vastasi Snellman hänelle kumartaen.--Suomenkieltä on jo vuosisatoja

käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua

ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää,

että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen

jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö

nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä

kuin lain sana?

--»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi

Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.

--Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa

kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä

asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa,

mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja

kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?

--Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti

häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.

--Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka

syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän

ei sanaakaan ymmärrä?

Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.

--Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri

teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.

--Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,--niin on vain ajan kysymys,

milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin

pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti--ainakin näin kesän

kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä

talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo

näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi

harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat--ja aina

silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.

--Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka

kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa

taas pyörähtäen pois ja mennen alas.

--Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille

yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen

kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.

--Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.

--Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä

kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt

muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä

kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa

niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään

mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa--osoittaen

Lönnrotia--on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan

suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain

ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen

tarpeelliset terminsä, _nota bene_, jos muuten taitavat suomen kieltä,

mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä

nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua

muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen

kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet

Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.

--Maljasi, Lönnrot!

--Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!

--Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt

satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka

tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä

heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin,

yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen

vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista

kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa,

suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja

suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen--ja jos

minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että

jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa,

on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja

teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on

antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne--sanon sen

peittelemättä--millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa.

Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai

haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin

yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa

suomenkieliseen muotoon--te, jotka sitä taidatte--sekä kirjoituksessa

että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette

ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista

huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman

hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen

sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin

tietoisuuteen omasta itsestään.

Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.

--Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se

rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen

kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen

tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta

maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän

valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko--muurinmurtajan. Tätäkin

asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka

taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä

ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole

niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen

päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon

avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!

Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän

ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.

--Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon

menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin

sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan

näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua

ympäröivän nuorisosi maljan--naiset siihen luettuina! Nuorison malja

siis!--mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin,

joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!

Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin

häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja

hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:

--Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin

puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo--ja samassa helähti ilman

läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.

Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan

alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko

hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken

olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut

tarvetta tehdä jotain heti kohta!--nyt oli kaikki kuin lumottua,

huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin

maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin

senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja

niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa.

Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta

jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt

nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä

kuulleet?--Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli

rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?--Mitä Lönnrot nyt soitti?

--Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja

sanoi jotain--mitä?--»En minä, setä hyvä»--ja Naimi pudisti päätään ja

hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi?

Snellmankin.--Nyt ne liikahtivat kaikki--joku oli virkkanut jotain--

kuka? Snellmanko?--Mitä hän sanoi?--»Kaikki muuttuu meillä lopulta

lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.

Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:

--Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat

Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat

tulkit--ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan

onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.

Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.

--Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun

tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä

ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.

--Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa--heittäkää risuja kokkoon,

pojat!--tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa

suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden--

johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla--ja

laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.

--Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi

hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin

pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko

yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita

toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

--On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä

hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen

ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

--Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein

yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

--On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että

kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja

uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään

koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on,

kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä

kohtaan.

--Että me todellakin olemme kansa ... oma erityinen yksilö, jolla on ja

voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

--Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain

merkitsemään ... että meilläkin voi olla tulevaisuutta ... suurta...!

--Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain...

--Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

--Ja millä keinoilla!

--Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,--

tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

--Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä

meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä

sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden

tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa

pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella,

joka opettelee kirjoittamaan ... ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi

kuin koskaan.

--Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän

kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja

meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on

ollut ilman mitään tarkoitusta ... minä olen tuntenut sen, vaikken ole

ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni

enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se

on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että

minä jotain teen!

--Me teemme, me teemme kaikki!

--Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

--Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan

voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

--Mutta meillähän on!

--Meillä se on!

--Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka

kuinka tahtoisivatkin.

--Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen ...

voisiko todellakin...? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista?

Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

--Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella

aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi

Robert tyynesti ja varmasti.

--Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä?

tiukkasivat tytöt yhä.

--Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.--

Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään

korkean herran silmistä...

--Lauri, elä nyt ... hss!

--Mutta me muserramme! Me muserramme!

--Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti,

saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja

yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa

hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

--Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa,

emme kirjoita riviäkään ... pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten

koko maasta!

--Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?

--Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten--!--mutta ei Lauri enää

saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.

Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa

virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän

rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:

--Minäkin tahtoisin jotain tehdä.

--Sinäkö?--ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen

puoleensa.

--Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa

veljensä kainaloon.

--Tietysti, miksei! sanoi Robert.

--Mutta jos en saa ruotsiksi--?

--Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.

--Sitä tietysti tahdonkin, mutta--

--Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.

--Ei nyt tästä väitellä--ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on

kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.--Eikö ollut ihanasti sanottu, että

»mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka

aamuna--»

--Mutta muistatteko--?

--Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto--se, ettei meidän tarvitse

olla neroja, ei suurtöitä haaveksia--

--Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin--hänen soittonsa oli

minusta kuitenkin kaikista ihaninta--sanoi Naimi.

Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille

istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja

muistelemista.

--Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan

luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan

omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan

rakenna»... Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet

hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa,

tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän

selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava

ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja

helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki,

sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa

ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa,

mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava

ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden

maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja

säilyttäjä, _koko_ maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista

kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia

muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista

kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään

keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin

on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme

pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta

sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia

eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä

keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee

synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen

ilmaukset... Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna

auringon jo noustessa.

--Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja

halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen

täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä,

samoin kansamme kulttuuri--ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

--Juuri niin!--Se on mainiota! huudahti Lauri.--Se on suurenmoinen,

ihana aate!

Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet

käsittivät.

--Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!

--Mikset puhunut siitä äsken?--kaikille--Snellmanille ja Lönnrotille?

--Enhän minä ... en minä osaa puhua.

--Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.

--Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.

--Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.

--Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!

--Perustamme lukuseuran ... panemme toimeen lukuiltamia!

--»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan

postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!--Se on

mainiota!

--Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!

--Juuri siellä--ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut

ottanut osaa innostukseen...

--En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa...

--Mikset, mikset usko?

--Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin,

mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada

takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.

--Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.

--Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.

--Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus,

mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»

Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen

puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä

vakuuttaa Ristoa:

--Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!

--Tietysti! Aivan varmaan!

--Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa

käytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi--

sinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua

vieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo...

--Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä--

--Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä...

Mutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi... Samassa alkoi kuulua melua

sillalta, huutoja ja kirkumista.

--Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus

ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.

--Mennään kotiin!

--Elkää välittäkö...

--Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan...

--Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii--Siellä syntyy taas

tappelu...

Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät

sillalle.

Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha

mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen,

niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella

päällä.

--Hei, hei! huusivat he.

--Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!

--Tapeltiinko siellä taas?

--Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään

nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto

sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.--Koettelivat

voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli,

toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa!

Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös

ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!--kun savolaiset ja karjalaiset

kalavesistä toisiaan tuiverti.

--Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.

--Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki,

toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä

housut takaa ... löytyi trofeea taistelutantereelta.

--Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.--Voi täyteinen! Mihinkä me tämä

ripustetaan?

--Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi

»kahakasta Kontojärvellä».

Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi

siihen väkisinkin yhtyä.

--Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:

--Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat

sotajoukot, tuli _Deus ex machina_--vallesmanni--_quos ego!_ huusi,

hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi--

mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia--sattuivat olemaan

rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät--maksavat vähän sotavahingon

korvausta ruununmiehelle molemmat puolet--tupla tienesti sille

fäähundille--saako luvan olla boolia?

Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.

--Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan

parasta rypälettä--rena rågen--skål!

--Ne olivat tietysti nekin humalassa?

Räjähti nauramaan vanha mies:

--Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä

taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille

ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen,

josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa

moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.

--Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?

--Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista,

talosta mistä tahansa,--myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa

tämä--terve!

--Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.

--Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä

yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy,

ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin

ansaitsemme Suomen maassa suuressa... Leipä kasvaa kyntäjälle, touko

työnsä teettäjälle!»

Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta

joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain

selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.

Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä

seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan

miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri

näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha

mies hänen jälkeensä:

--Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään--mutta elä tule tyhjin

suin!

Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski

yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka

sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään.

Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi,

heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli

kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä

lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain

muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain

toisesta päästä...

--Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan ... mennään nyt

heti paikalla!

Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.

--Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi

Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi

Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:

--Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?

--Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin

kaikkialta muualtakin?--ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen

Anteron kasvoilla:--samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai

ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.

--Ei se nyt aivan sama--

--No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset

tappelevat.

--Enhän minä nyt suinkaan sitä--

--Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle

mitään.

Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin

vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas,

yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin

kuuluville kirkaisuille.

--No, kas niin--antaa heidän--ei se mitään--Antero, kuulehan, tule

tänne--

Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan

hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:

--Antero, oletko koskaan rakastanut?

Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut,

voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä

myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen

jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan

oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut

siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.

--Ehkä olen joskus minäkin--kuinka niin?

--Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?

Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri--:

--En tahdo tietää, ketä ja missä--ainoastaan, rakastatko nyt?

Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa

niihin, ja hän aikoi jo sanoa--mutta sanoi kuitenkin vain:

--Voihan olla, kuinka niin?

--Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei

kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä... Sinä et voi nauraa

minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.

--Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin

tiedät...

--Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty!

Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta

ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä

kysyä.

Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda,

että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet,

että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta ... he olivat käyneet

yhdessä rippikoulun--samana vuonna, viime vuonna--Salaa alttarin edessä

hän oli sen itselleen luvannut--ja sitten myös Heddalle viime jouluna

kuutamossa hiihtäessä--tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä

minä suutelin häntä--ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut

kamariini--ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä

vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö

tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan

ruotsia eikä ole niin sivistynyt--mutta juuri sen vuoksi minä häntä

rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,--mutta minä löydän

hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,--

ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi--minä

vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle--en huoli heidän

rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien--rupean vaikka rengiksi

Otolle tai kalamieheksi sedälle--kyllä me--minä tahdon näyttää...

Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista,

suurta, jaloa--

--Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!

Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja

virkkoi vain:

--Naimi sanoi samaa kuin sinä--

--Sanoiko Naimi?

--Hän oli samaa mieltä kuin sinä.--Ajatteletko todellakin, mitä sanot?

Että minulla on oikeus tehdä niin?

--Jos kerran häntä rakastat--

--Josko?--mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan?

--ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että

koski.

--Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?

--Mutta mistä tuli suuhusi se _jos_? Panit siihen erityistä painoa.

--Enhän pannut, minä vain tarkoitin...

--Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli--sinä olet huomannut

jotain--voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti

tavata ja sanoa hänelle?--Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet

joskus unohdan?

--Unohdat?

--Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä

muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette

istui minua vastapäätä vaunuissa--hän katsoo välistä minuun niin

omituisesti--en tiedä--en ymmärrä--ja täälläkin minä olen hänet

unohtanut--enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt--ja

koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä

häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa

hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan?

Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että

esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat

vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla... »Muista, jos

muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen

vuoksi minä sitä enemmän...

--Jos ovat niin asiasi--?

--Mutta eiväthän ne ole niin--oikeastaan! Enhän minä ole häntä

unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen,

että rakastan häntä, vain häntä--! Minä rakastan hänessä kansaani, koko

kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa

rinnalleni--ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa

kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?

--Josko sen ymmärrän--! huudahti Antero lämpimästi.

--Niin no, sitten sen tiedät--

He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven

laitaan. Lauri kääntyi takaisin.

--Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.--Ja hän

alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua

Anteron aatteesta,--ihastella päivän nousua--mistä kaikesta Antero nyt

ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä...

He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä,

ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa

siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.

10.

Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan

yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia,

jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä

valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita

oli repustaan levittänyt eteensä.

--Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen

istuvan pienellä puujakkaralla.

--Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan--

eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.

Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan

tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa

liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut

vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin

alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua

pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli

Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita

hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman

niitä häneltä »ei työ suju»--ja hänellä pitää olla väljä villaviitta

yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen

»tutkimuksensa»! »_Primus inter pares_»--Hänelle on pidetty puheita

Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan

herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin

kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin

korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee

väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä

opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella,

päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi.

Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen

elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut

tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita

ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä

Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla

vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä

palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi

ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui

kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine

tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja

muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen

kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja,

perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on

muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista

havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen

kukkasista.--Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli

alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo

Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä

voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli

ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun,

joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon

ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa.

Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:

--Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta

nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle

mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.

He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut

jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.

--Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.

--Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.

--Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten--

--Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu

saman orren alle.

--Minä saan tietysti sanoa sedäksi--

--Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?

--Ei, vaan kuitenkin--

Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia

savuja vedettyään virkkoi hän:

--Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä

suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä

tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten

pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä

meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.

Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.

--Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen,

säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin

hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja

murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä

jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen

lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille

ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa

seinälleen ripustettavaksi.

--Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?--kysyi Robert arasti.

--Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa

sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse--minkä

muutamissa kylissä--mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se

lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.

--Onko todellakin niin?

--Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa

heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole

heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä

isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.

--Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?

Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin

paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.

--Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja

muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka

maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset,

ne ovat näillä retkillä välttämättömät.

Robert päätteli:--Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu,

mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.--Ja

hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt

tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille

ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta

huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä

oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen

hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan,

kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.

--Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella,

kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot

hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.

--Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.

--Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla

terveellekin.

Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:

--Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää

olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.--Ohhoh!--

onpa tässä kuin Abrahamin helmassa--ja hän nauroi makeasti

hupsahtaessaan sängyn untuviin.--Enpä muista, milloinka minulla olisi

ollut näin pehmoiset paikat--mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee--

uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.--Hyvää

yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.

Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta

ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota

oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua

Lönnrotille.

11.

Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan,

mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä,

raskaasti hengittäen.

Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta

nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti,

sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut

häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.

Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä

suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä

vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä,

mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä

pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei

hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä.

Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja

elotonta.--Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin

varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni.

Vai onko se totta ja pysyväistä?--Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei

se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua

kohtaan mitään merkinnyt.

Mutta _sen_ hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä

pudistaessa, että _jos_ siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään...

Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa

panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla

saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä--tähän,

juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne

apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa

toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä

pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana--mitä kaikkea

he tekisivätkään kansan hyväksi, he _yhdessä_, sillä yksin hän ei voisi

mitään milloinkaan saada aikaan...

Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi

lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään,

kysymättäni:--»Tule, mennään!»--Minne?--»Kokkomäelle, istutaan siellä

ja katsotaan sieltä!»--Turha toivo!

Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä,

tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein,

kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen

silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että

oli vaikea toista toisestaan erottaa.

Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja

keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa,

ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän

asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä

mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti,

kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?

Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo

toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme

_me_ heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan?

Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet,

siksi ne häntä niin rakastivat.

Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken... Tuo Laurikin--eikö hän vain

kuvittele ja itseänsä petä.

Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja

repiä itseäni ja muita...!

Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin

monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän

tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan

nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä

sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki

metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei

nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti.

Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi,

jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut

Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä

ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat

Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.

Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta

sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko

tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan

harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi

Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty

paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä

kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.

Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen

kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita

kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata

muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti

lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla,

soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin

jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli

tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten,

aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!--Mitä hän oikeastaan

täällä tekee, täältä hakee?--Sisartaan?--Niin!--Niinkö? Omituista, että

minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta

tietämättä, kenenkään minusta välittämättä--nyt enemmän kuin ennenkään

--orpopojasta.

--En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut--en papankaan--mutta minä