KEVÄT

1.

Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,

läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat

heittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alle

ja nukkuneet kohta.

Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään

saada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.

Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta

alempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi

hänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä,

hameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli

pistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi

sitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja

vähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti

jossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana

ja sai hänet täysin hereille.

Kuinka hän oli tänne tullut?--Kuka hän oli?--Mitä varten hän oli

täällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi

siirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata

pienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne

maisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään

--ja vasta nyt siitä unesta herännyt.

Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat

astelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja

nähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä

valuvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli

kulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt

seuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.

Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen

nukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä

tuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin

onhan siis ilma kaunis ja lämmin!

Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo

luntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin

olivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli

ollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi.

Jos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa--se oli ollut pelko

kaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja

kerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta

ja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa

tulla paiste.

Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin

yksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?

Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta

näkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui

tyytyväisyys ja varmuus.

Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen

kauneudesta.

Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi

valaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan

turvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä

ainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi

sen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä

olevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta

taivas oli kirkas ja poutainen.

Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:

--Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!

--Anna minun nukkua, urahti toveri.

Hän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään,

jossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta

ruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut

luiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään

kukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui

soivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita

kohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan

ääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken

kohinaa.

Yht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti

pilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla.

Hän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan,

jota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä

kimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia.

Siellä täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi,

viherti joku pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla

viherteli lehtoja ja niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa,

joita vedet erottivat toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain

välitse aukeni suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen

kasvullisuus harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä

haki kirkkoa, mutta ei löytänyt sitä,--kirkkoa ja pappilaa...

Aamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja

sulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi

ovessa toverilleen:

--Nouse ylös katsomaan, Risto!

Mutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:

--Anna minun nukkua, Antero!

--Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä suurenmoisimpana!

Aurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä, josta koko luvattu maa

eteemme aukeaa. Ylös, unikeko!

Mutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla

ja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen.

Eikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.

Hän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä

seisoi nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.

--Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.

Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö,

joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä

ilmeessä.

Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.

--Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän

kuppinsa tarjottimelle.

--Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.

--Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän

aittanne?

--Ainahan sitä on sijaa...

--Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.

--Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti

Antero.

--Ei! Mutta mikä on paikan nimi?

Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan.

Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti

katseleva mies.

--Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun

pohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua

tulevankaan.

--Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme? Mikä

on tämän talon nimi?

--Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen

Korpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta

myllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.

--Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen.--Me

siis kuitenkin osuimme oikeaan.

--Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.

--Eihän tästä jos viisi neljännestä.

--Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.

--Eihän nyt semmoista kiirettä.

--Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto.--Vai niin,

Rajavaara, niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te

mainitsitte jostain kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea

maakuntain raja. Minä olen niitä seikkoja tutkimassa.

--Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero

sanomaan.

Isäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:

--On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.

--Se on tässä lähellä?

--Tuossahan se on ihan--

Se oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla;

lähellä sitä oli tuulimylly.

Sieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi

maailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli

siltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.

--Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.

--Missä se on? huudahti Antero.

Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen

selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä

maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut.

Sen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.

--Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on

metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle

kimmeltäneen ikkunoidenkin.

--Näkyykö pappilakin?

--Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta

korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette

tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.

--Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne ... nyt ne erotan!--ja pienoinen

puna levisi Anteron poskille... Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden

alla istunut.

--Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!

Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän

kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.

--Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,--se on aivan lähellä

pappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.

--Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen

sattuisi vaaran kärki eteen,--ja isäntä viittasi päinvastaiseen

suuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka

koillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.

--Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen

pohjoispäässä.

Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean

kallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun

hän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat

kovaan hankiaiseen.

--Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt

siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa

paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän

mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta

tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä

oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut

ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho

kiinni ja poltettu,--jos lienee totta, mitä puhuvat--mikäpä ne tiennee.

Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.

--Uskoistaan?

--Uskoistaan ja alueistaan.

--Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat

kai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut

vanha maakuntain raja--etsin täältä jotain merkkiä.

--Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen,

niinkuin ihmiskädellä tehty.

Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.

Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän

sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja

taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka

oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla

pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin

kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa ... ja jo sukeutui runo

hänen mielessään:

»Laella vuoren jylhän seisoin

ja katseheni luotehesen loin.»

ja sitten jotain semmoista kuin:

»Ja kertomukset kuullakseni

kummat taru toi!»

--Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua,--

mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut

erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä

hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi,

miltei juhlalliseksi,

--Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla

erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan

epäselvät.

Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.

--Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa

vanhoja runoja laulaa?

Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi

Ristolle:

--Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.

Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:

--En tiedä, lieneekö.

--Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies ... ettekö te, isäntä, ole

kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka

vähän tahansa--sama se--mutta se on pelastettava.

--En minä heitä...

--Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten

matkalla.

--Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla

muistelematta semmoisia.

--Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.

Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja

isäntä virkkoi:

--Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä ... lähtekääpä, nuoret herrat,

niin haukataan vähän aamutuimaan.

Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa,

että huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti

isäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:

--Siinä se on Ukko Paavon talo.

--Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä

hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.

--Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.

On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.

Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.

--Oletteko ollut Helsingissä?

Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle

hänen eteensä.

--Viikko on siitä, kun palattiin.

--Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä

saapuvillakin!

--Ei me niitä paljon nähty.

He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki

heitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan

isäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä

toinen toiselle toinen toiselle puolelle.

--Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli

vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä

ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.

--Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.

--Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä,

etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin

ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat

nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.

--Kai näitte kulkueet kadulla.

--Ei me nähty.

--Kirkossa kai ainakin olitte?

--Emme.

--Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.

--Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä

toisesta päästä pöytää.

--Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.

--Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan,

virkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.

Antero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:

--Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia

menoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin

sellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois

jokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee

sen hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa--

--Uskoa?

Tämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He

kohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi

epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli

tyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi

tahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää

maisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen

aatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että

kansakin olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja

niille arvoa antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden

sisällöstä, joissa vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli

antanut meille Kalevalan ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin

ihanasti kuvannut, mutta hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli

painettu suuri huopahattu, jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä

kuuluville. Hän ei saanut sanotuksi muuta kuin:

--Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt

sinne kuulemaan ja näkemään.

--Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas

näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta

nyt kysyi Risto:

--Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?

--Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko

Pekin ja Vorssin?

Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin

heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja

veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja

paljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat

istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille

juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän

ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi

kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli

seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen

palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän

kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on

turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri

kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja

itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet

kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea

henki asuu.

Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli

odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän

oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan

myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen

rakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä

alkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen!

Se niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden

virkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri,

jalo tehtävä.

Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin

juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.

--Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja

runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä,

Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan

viisauden ja synnyt syvät.

--Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan.

Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on

keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.

--Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä

piippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea

runoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja

maihin kuljetti, kuinka tuosta oli

alku onnen ainiaisen,

tuosta kyntö, tuosta kylvö,

tuosta kasvu kaikenlainen,

tuosta kuu kumottamahan,

onnen päivä paistamahan

Suomen suurille tiloille,

Suomen maille mairehille.

------

Siinä vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

»Anna, Luoja, suo, Jumala,

anna onni ollaksemme,

hyvin ain' eleäksemme,

kunnialla kuollaksemme

suloisessa Suomen maassa,

kaunihissa Karjalassa!

Varjele, vakainen Luoja,

kaitse, kaunoinen Jumala,

miesten mielijohtehista,

akkojen ajatuksista!

Kaa'a maalliset katehet,

ve'eiliset velhot voita!

Ole puolla poikiesi,

anna lastesi apuna,

aina yöllisnä tukena,

päivällisnä vartijana,

vihoin päivän paistamatta,

vihoin kuun kumottamatta,

vihoin tuulen tuulematta,

vihoin saamatta satehen,

pakkasen palelematta,

kovan ilman koskematta!

Aita rautainen rakenna,

kivilinna liitättele

ympäri minun eloni,

kahen puolen kansoani,

maasta paaen taivosehen,

taivosesta maahan asti

asukseni, ainokseni,

tuekseni, turvakseni,

jott'ei viha liioin löisi,

vastus viljalti vetäisi

sinä ilmoisna ikänä,

kuuna kullan valkeana.»

--Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi

antaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään, hengen

sammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken ainoastaan

sanansa voimalla! innosteli Antero.

Ei kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa,

polviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.

--Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero.--Eikö teistäkin vaka vanha

Väinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän

ohjeeksemme!'

Isäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:

--Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen

oppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen

sana se nyt meille on julistettu.

--Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin

kaikkien puolesta.

--Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.

--Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia

esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa,

joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin.

»Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta»--

ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä,

mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei

olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä

monta neuvoa löysivät.

--Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat

neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole

enää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin

saloilla kaikuu.

Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä

ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella,

jota ei näyttänyt voivan kumota.

Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.

--Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu,

puhtainta ja korkeinta--

Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon

tytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät

siihen muutkin tuvassa olijat.

Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika.

Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan

loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä

mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.

Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen

siinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet

ja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla

penkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja

itsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle

tyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen

hyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat

innostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän

näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi

miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla

istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana

eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän

päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi

suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää.

Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari

kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä

onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä

eivät muut nähneet.

»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen

veisuu kaikuu jo Savon saloilla.»

Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.

Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi

sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena

selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin

jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä

lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan

lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on

totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan

eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan

viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen

mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi

heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen

tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,--niin, ja tuon sävelen...

Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi,

onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa

päänsä johonkin hellään helmaan,--tuon tytön, joka tuossa veisaa niin

heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina

väliin vaikenevat--ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle

kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»--ja

sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei

kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.

Virsi oli tauonnut.

--Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani

veisattavan.

--Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen

niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.

--Se oli isäni.

--Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?

Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se

epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli

kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja

suupieliin.

--Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,--ja isäntä antoi hänelle

kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka

liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.

--No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä,

kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin

hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi

täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä

tekin.

--Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin

vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu.

Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli

näin vähää ennen juhannusta.

Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen.

Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja

joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.

--Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?

--En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.

--Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi

vanha emäntä,--on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja

tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli

sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.

--Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne

ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli

saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani

paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa

pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä

varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset

tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa,

juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut

tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja

pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä

kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen

sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon,

kylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.

--Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.

--Niin, oli mies siinä.

--Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.

--Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.

Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen

pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella

nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän

päähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.

Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa.

Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen

vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä

sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa

kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen

huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi

sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.

Kun kirje oli luettu--osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä,

että isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen--käänsi

isäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun.

Samassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.

Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana,

ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän

näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä,

liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän

muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa

kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni,

häipyi pois.

Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä

suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän

heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista--hänelle se oli vierasta

ja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän

koettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä.

Olisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää?

Kuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen

elämänsä ja kehityksensä muodostunut?

Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut,

jotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi,

ja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo

toinen tieto--ja toiset tietäjät.»--Kuinka he olivat ihastuneet

kuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän

mielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet

heihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin

kietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka

pyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja

tahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet

olla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin

suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.

Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä

yhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja

jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli

onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä

tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa,

oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen

maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt,

mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.

Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa

herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle

viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin

niin sanonut.

Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen

uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli

uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja

synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa.

Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen

sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut

hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia

siinä työssä.

Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin

suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi

aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!

--Risto! huudahti hän.

Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.

--Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?

--Seitonenhan tuo on.

--Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi

kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt

sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja

sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään

historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu

rajankäynti--

--Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta

aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät

Kreikan klassillisen...

--Niin, niin.

--Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle

kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä

tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen

kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan,

niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä

antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi,

suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja

Kalevala.

--Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.

--Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko

ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan

ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi

kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä

sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija--niin

olenkin ja niin tahdon ollakin!

Risto hymähti:

--Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria

rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita

ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on

kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava

esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen

päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle!

Snellman sanoo...

--Tiedän, tiedän!

Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan

mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka

kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut

tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt,

saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa

itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä,

ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.

Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa

käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja

suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain

kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen

tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo

nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle

uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu

kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut

kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan

tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua

uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen

sisältö sama.

Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.

--Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin,

sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.--Olisi niin hupaisaa

vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.

--Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta

jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata

kristillisyyttä onkin.

Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.

--Eihän toki!

Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava

Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha

emäntä katkeransekaisesti:

--Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.

--Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.

2.

Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin

siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä

tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta

kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan,

sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän

törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä,

ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas

maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan

koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi

maantie vie edelleen pohjoista kohti.

Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut

tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja

rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina

olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita

vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä

vastaanottamaan.

Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka

nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen,

kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset

Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan.

Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja

talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään

järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista:

huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden

mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta

toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään

erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei

ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän

tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä

naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat

rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä

tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita

herroja, kaikkein korkeimpiakin.--Kesä toi aina jotain uutta, uutisia

maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja

Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta

oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien

aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta,

käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen

elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta »mennyt kesä» oli

»muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän

kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä

oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja

varustautunut sitä viettämään.

Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja

talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja

puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,--yliskamarit asetetut

kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja

tiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin

puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu

penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta

kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit

ja juurikkaat.

Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa

juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti

olivat saapuneet.

Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen

työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä

hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean

taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen

»pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille

talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut,

tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja

laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän

alikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen

sitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen

saliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma

huljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja

juhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä,

kotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen

auttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli

salissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja

koristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä

kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.

--Kaarina!--sanoi ruustinna saliin.--Pistä niitä koivunoksia tänne

eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri

sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.

--Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi

tytär ruokasalista.

Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon

rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.

--Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia--ei, vaan

pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien

näköisiä.

Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:

--Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla

ja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!

--Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?

--Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.

--Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.

--En tiedä mitään, aavistan vain jotain.

Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen

sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean

otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.

--Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä,

mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.--Ei

hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu,

viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan.

Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on

mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta

ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee

ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.

--Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.

--Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka

kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko

kanslian.

Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties

kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.

--Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert

kirjoitti.

--Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran

kautta.

Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria

maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut,

erityisesti odotti.

--Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin

kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.--No, siellä tulee nyt pappa

pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan.

Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.

--Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,--Siinä on

kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!--Herra varjelkoon,

nyt se katosi!

Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa

värähti.

--Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi

renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.

Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa.

Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat

molemmat tätä säikähdystään,--kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus

ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?--ja riensivät rantaan tulijoita

vastaan.

Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset,

jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin

jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä,

valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja

»aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys,

ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden

harso.

--On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?

Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli

tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona,

että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan--

niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.

Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita

musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti

tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle

ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli

tätä tytärtään.

--Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis

ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa?

Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.

--Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti

kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.--Ne eivät voi olla ketään

muita, koska kääntyvät tänne päin.

--Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?

--Antero Hagman ja Risto Tolonen.

Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän

oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat,

tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon,

jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta

pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa

loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli

valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu

suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.

--Kaunis juhannuskala, vai mitä?

--Mutta kylläpä onkin!--huudahti ruustinna.

--Se on sinun onnellasi saatu, mamma!

--Sinä et huomaa vieraita, pappa.

Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan

kupeelle.

--Tänne, hyvät herrat!--Laske tänne, perämies!

Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven

väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:

--_Salvos advenire vos gaudeo_.

Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin

latinaksi:

--_Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.

Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään

ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti

tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa

kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi

leikillisen tuttavallisesti.

Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja

toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne

täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään--ja

Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä

ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin

äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo

puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan

sen juuri piti olla--ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka

joiltakin kaukaisilta ajoilta--ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin,

jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.

--Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina

ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin

suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä

tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen

kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja

kesakkoinen.

--Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti

pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva

sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!--Antakaapa tänne se

lohenpoika!

--Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni

epävarmasti vavahtaen.

--Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta

pihaan.--Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin--

--Kyllä minä--kyllä me,--eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa

ketään silmiin.

--Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he

aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun

Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota

sinne odotettiin Karjalasta päin ... heillä on ollut hauska matka

Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja--sisareni ja hänen

miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.

--Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.

--Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja

pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.

--Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.

--Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon

päivät.

--Vai kirjoitti hän!--Antero melkein huudahti.

--Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.

--Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?

--Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja

Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta

karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet

ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri

markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun

yksi esi-isistäni, Martinus Olai--

Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta,

ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan,

vaan Robert ... että heitä oli ollut suuri iloinen seurue ... ja hauska

matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies--kuka hän oli?--

tulleeko hän tännekin.

--Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän

rovastin puhuvan Ristolle.--Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat

semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti

aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen

tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan

parantaminen.

Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.

--Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?

--Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan

ihmeellinen, kerrassaan mahtava,

--Oletteko ennen koskia laskenut?

--En koskaan ennen.

Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä

muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin

veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.

Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta

jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan

alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.

--Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka

häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen

apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi

poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä

seppelöity yhdessä herrain kanssa.

--Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.--Karoliina

oli täällä helluntaipyhinä.

--Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.

--Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä

ylihuomenna, jos vain pääsee.

Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen

parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä.

Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan

veljensä.

--Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?

--Niin, kyllä kai--tietysti, vastasi Antero epävarmasti.

Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos

Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan,

heti, saamatta jäädä tänne?

* * * * *

Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli

melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan

sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli

pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla

peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä

vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.

--Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista

kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos

mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies

makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi

paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse--

Elias Lönnrot!

--Elias Lönnrot?

--_Ipsissimus!_ Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen.

Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja

kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen

tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän

sen!» ja samana iltana se perustettiin.--Lönnrot oli silloin

runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta

laukkulaista.--Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole

herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!--»Mikset

mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»--»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin

lämmin lieden kyljessä.»--Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien

nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.

--Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero

iki-ihastuneena.

--Vaikka koko kesän!

--Vaikka koko kesän?

--Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna

ollessani--olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina--

oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi

esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän

oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka

sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole

enää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin

vankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja

heidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja

apumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.--Mutta mitä

minä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä

tahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman,

on muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet

vastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan

ja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.

--Mukava ukko!--Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin

hauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä

kaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa.

Ja samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta.

Ihanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen,

kulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain

alla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu,

kuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä

perämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen

keskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten

tyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta,

tervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen

venettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo

korkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät,

hylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy

rantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä

puolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat

kohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.

--On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä

lietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot!--Suomen

Homeros!--tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän

päässä!--Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu ...

Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa

kannelta!--Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!

--Entinen teologian tohtori!

--Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi ... se ei minua niin

vähääkään...

--Sinä sanoit sanan ... kylmää vettä ... meidän täytyy ruveta

peseytymään ja puhdistautumaan.

Mutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli

vaatteitaan, istui Antero ikkunan alla pöydän päässä, kantele

polvillaan, sitä näppäillen. Hän ei ollut kannelta soittanut, kuullut

vain kerran karjalaisen runoniekan Helsingissä sen säestyksellä

laulavan. Pian hän kuitenkin oli selvillä sen yksinkertaisista äänistä,

hyräili, sovitteli, haparoi ja osasi lopuksi oikeaan. Nyt vasta hän

luuli ymmärtävänsä, mitä on suomalaisen runon sisäinen henki ja mikä

syvä tunne siinä piilee. Hän unohti kaiken muun, häipyi kauas pois,

etäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa,

nuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä,

oli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista

omiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien...

* * * * *

Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja

läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki

Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas

rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä

työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa

portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden

perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori

nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan,

jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja

äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös

rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka

ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui

niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori

Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi

promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure

Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei

ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston

saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan

pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta

olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse

hevoshakaan.

Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi

alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen

housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen

kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen

tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan--ei koskaan tule hänestä

hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,--ja nuo onnettomat tuuheat

kulmakarvat ja harmaat pienet silmät--

Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:

--No, täällähän se!--Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!--

Huh, sitä pölyä!--ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan

poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.

Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket

hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.

--Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!--Voi, kuinka hauskaa!

--Me juur'ikään tulimme!

--Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!

--Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.

--Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he

riensivät rantaan.

--Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.

Antero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä

portista yli.

--Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!

--Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!

Ja sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja

hihkumista.

3.

Rovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti

renkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen,

sitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.

--Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran

toivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille

merkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla

suurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä

toimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä

hoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja

käyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan

soitani ja maitani--suokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se

häristä haastaa!--käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on

minun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat,

ompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin

hiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja

kylänmiehistä hyvää, jos--pahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on

tekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi?

kysytte te. Siihen vastaan--ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja

hänen äänensä sai akateemista sointua--että kaikki tämä toiminta,

kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä

täysin tyydytä.

--Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa

aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja

harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä

ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja

siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus

päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään

kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti

suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua

yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille

niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat

siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta,

leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se

on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä,

tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen

päivä...--hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan

katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta

kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja

jatkoi:--kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin

uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien

tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja

lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista,

jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet

komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa,

etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on

puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla

taidollaan, sillä _eloquentia akademica'lla_, joka on saavutettavissa

ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa

ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista

juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä

läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut

minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka

hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen

uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin

seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten...

Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin

kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen

sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka

hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen,

kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti

antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä,

niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.

--Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt

olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja

tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme

voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä,

mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme

siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen

_otium sapientis'iin_, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi

varmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti

ansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti

uskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut,

täällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia

voimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me,

sukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat

sinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä

toivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. _Vivas, mi

amice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi,

carissimi_...

--Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen

sitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena

kohteliaisuutena.

--Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin

ja hänen rouvansa malja oli juotu--on meillä täällä tänään ilo nähdä

ensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestä--Naimi, joka istui

Anteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti

silmää--kaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan

nimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani

tovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan

painaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä

taistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne

ennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin

liittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin

täällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!

--Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen,

Anterolle ja Ristolle.

--Ja minä myös, virkkoi Naimi.--Kiitos, herra Hagman, puheestanne

Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.

--Todellakin!--Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän

tunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa

pistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana:

»Villakoira!» jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena

kuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria

neitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut

olla, sillä hän oli selin.

--Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen

tavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli

vielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.

--Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.

--Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.

Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa,

siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:

--Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä

merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison

opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta

vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun--

--Ei, ei!

--Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,--jokainen meistä tekee minkä voi

sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni,

et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi

täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon

saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla

tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen

vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä

aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin

verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se

joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme

täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten

arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.--Mutta jos

oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi,

niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta

ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin

suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on

tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina

halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies,

tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy

mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat

tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä

katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa

hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,--mies, joka kuitenkin on

yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin

sivistyneet tässä maassa.

Nuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki

katseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan

katkeruutta ja vihaa.

--Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä

tunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin

tätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet

toiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka

millä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain

rakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo

liesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö

lukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä

yhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa

kolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen

merkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista

juhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua,

joissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei

säärien nopeutta--

--Eikö tansseissakaan?--kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen

muutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja

sävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi

pieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:

--... vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden

etevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan.--Hyvä

lankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa,

jotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi

sille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on

kunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja

kasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka

uupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut.

Robert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson

korkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä

isällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa.--Lankoni, kälyni! Sallikaa

minun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja

lausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan,

onnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua

vieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille!

Maljasi, _magister primus, primus inter pares!_ Sinua katsellaan

toivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu

siitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet

toteuttamaan. _Vivas, Robertus Martinus!_

--Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään,

ystävällisesti heille päätään nyökäyttäen.--Robert on tuonut laakerin,

Lauri on tuonut lyyran!

--_Vivat etiam Laurentius Martinus!_ huudahti Naimi, jonka kasvot

olivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen

levottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät

eri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä

kirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja

yhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.

--Mutta Naimi!--Mitä te ajattelette pojat! koetti ruustinna torua,

mutta hänen moitteensa tukehtuivat kaikkien muiden yhteiseen nauruun.

Professori huusi pöydän päästä:

--Sinä tahdot puheesi sinäkin, Naimi! Ja Robertin seppeleen

sitojattarena ja promotsionista kotiin palaavana _prima domina'na_ sinä

sen ansaitsetkin. Hyvät ystävät,--

--Ei, ei! huusi Naimi, setä ei saa puhua minulle!

--Anna sedän puhua! Pitäkää vaan puhe Naimillekin! huudettiin joka

taholta.

--Minä nousen pois pöydästä, jos setä vaan--

--Hän on jo saanut niin monta puhetta, ettei hän enää sinun puheistasi

välitä--

--Hyi, täti--!

--Viimeksi piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä

professorska.

--Snellmanko? Vai Snellman!

--Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori.

Minulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan--

--Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.

--Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.

--En minäkään muista.--

--Minä muistan, sanoi Robert.

--Et saa, Robert!--tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat

kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet

tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.

--Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki

nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen

huuliltaan--selitti professorska.

--Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen.

»Mutta paitsi luonnon kauneutta»--me olimme silloin Puijolla--»taivaan

sinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien

lemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja

suloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin

tausta taulussa--se on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä,

sitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko

hänen olentonsa ilmaisee--ei itsessään tosin mitään, mutta niin

äärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen

halu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe,

puoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin

isänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena

isänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin

harrastuksiin»--niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se,

että--

--Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi ... sanoi ... niin,

että naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan

myöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin

mies. »Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset»----

--»Ne hennot kätöset»--

--Elä keskeytä, Robert!--»jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat

seppeleitä veljilleen, omaisilleen»--

--»Ja sulhasilleen»--

Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.

--»että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne

omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.

Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat

innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti

pilan pääsemästä esille.

--Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.

--Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle

tahansa, Anetelle ja tädille...

--Ei toki tädille! nauroi tämä.

--Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten

kohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen,

seppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä

tiedän, että hän tarkoitti totta.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Minä vain tiedän.

--Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.

--Niin, Saimassa--

--En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori.--Sinä

siis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?

--Et saa pilkata, setä,--en minä, vaan kuka tietää--

--Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä

vaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut

esitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut.

Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa

lasini...

--Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana,--minä kyllä tiedän,

ettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies ... voi, voi!

--Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa.--Ehkä kuulut sinäkin,

lankoni, jo hänen ihailijoihinsa?

--Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri

mieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan

Saimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei

ainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni

myöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että

Snellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin

perehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin

paljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta

uutta näkökohtaa.

Professorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi

kuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät

mustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella

jännityksellä alkavaa väittelyä.

--Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti,--ja

suuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että

hänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna...

Minun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon

etupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi

ja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee

ymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu.

Ei mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei

virkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä,

löytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä

edessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat.

Hän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että

hän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja

siitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansa--rehtori Snellmanin

mieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin

punnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos

hänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi

huutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo

olleet paljoa suuremmat.

Vai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa

piireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera,

kuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis

yliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti

oli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen

suoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä

sen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli

puhuessaan aikonut sanoa: »Ainoa, joka meille täällä talvella antaa

henkistä sisältöä, on Snellmanin Saima»--se oli ollut ihan hänen

kielellään, mutta pudonnut siitä pois,--onneksi! Sillä hänen olisi

ollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.

--Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee,

mutta...

--Tapa tekee miehen.

--Asia kuitenkin on pääasia.

--Mitä juuri asiaan tulee, hänen ulkomaalta tuotuun teoriaansa, kieleen

perustuvaan kansallisuusteemaansa, niin ... keskeytti professori

äänellä, jonka värähdys ilmaisi hillitöntä sisällista kiihkoa, mutta

voitti samassa itsensä:--mutta emme nyt huoli ruveta siitä

väittelemään, asia ei todellakaan ole sen arvoinen.

--Olisi kuitenkin hauska tarkemmin kuulla, mitä sinulla oikeastaan on

hänen kansallisuus- ja muita teorioitaan vastaan.

--Sen saat kyllä kesän pitkään kuulla, sillä minä vainuan, että tämä

asia tulee olemaan yhtä kiihoittuneena ja ikävystyttävänä puheenaiheena

täällä kuin se on ollut Helsingissäkin ja kaikkialla, minne vain tulee.

Sinä näet, kuinka tuossa istuu rivi uusien aatteiden aseenkantajia

taisteluun valmiina,--professori osoitti nuoria, jotka istuivat siinä

silmät tanassa ja suupielet jänteessä.

--Olen yhtä mieltä herra professorin kanssa, kuului yht'äkkiä apulaisen

ääni sanovan; hän oli tähän saakka istunut jäykkänä ja niinkuin seuraan

kuulumattomana.--Saima on epäkristillinen lehti, ja Snellman on

jumalankieltäjä.

--Jumalankieltäjä! huudahti Lauri hänen vieressään.

--Snellmanin maailmankatsanto ei seiso kristillisellä pohjalla.

Mutta yläpäässä pöytää oli keskustelu taas siirtynyt promotsioniin, ja

professorska virkkoi miehelleen, estäen vielä kerran erimielisyyksien

törmäämisen yhteen:

--Kerro langolle, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi sinulle

promotsionissa.

Professorin kasvot saivat uudelleen sen itsetyytyväisen ilmeen, joka

niissä oli pääpiirteenä.

--»Je vous felicite, monsieur», sanoi hän ja tuli luokseni toimituksen

päätyttyä juhlasalissa, tarttui käteeni molemmin käsin ja puristi sitä.

»Onnittelen teitä, herra professori, tästä elämänne kenties

kauneimmasta päivästä, joka on teille teidän lopullisen voittonne

päivä. Minäkin olen vanha veteraani», jatkoi hän, »tosin kyllä toisella

taistelutantereella kuin te, herra professori, mutta minä voin

ymmärtää, että silläkin alalla, jonka te olette valinnut, voidaan

laakereita niittää.»--Se oli kauniisti sanottu. Minä näin, että hän oli

liikutettu siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.--»Mikä ihana näytelmä!»

sanoi hän juhlallisuuksista puhuessaan. »Mikä jumalallinen musiikki,

mikä kukkaskiehkura kauniita naisia tuolla lehterillä!»--On erinomaisen

suurimerkityksellistä yliopistolle ja maalle, että hänen asemassaan

olevat miehet ovat meitä kohtaan ystävällisellä kannalla. Hänelle

omistetun omakielisen puheen hän piti erityisenä kohteliaisuutena

itseään kohtaan ja siitä hän on varmaan lähettänyt myötätuntoisen

raportin korkeimpaan paikkaan.

--On häpeä, että Suomen yliopiston juhlissa pidetään puheita kielillä

kaikenlaisilla, mutta ei ainoatakaan suomenkielellä! kuului yht'äkkiä

Laurin murteessaan oleva ääni, ensin korkea, sitten kimakka. Se tuli

kuin korvapuusti.

--Sitä juuri minäkin sanoin,--sanoi Naimi, sointuvalla äänellään hiukan

miedontaen Laurin sanain vaikutusta.

--Kun kaikki ymmärtävät ruotsia, mutta on paljon niitä, jotka eivät

ymmärrä suomea, koetti rovasti sovitella.

--Se juuri onkin häpeä! intti Lauri. Ymmärtävätkös kaikki sitten

venäjää? ... tuskinpa kukaan muu kuin hänen ylhäisyytensä.

--Se on eri asia...

--Pappa ei voi niin ajatella, sanoo sen vain ... sanoi Naimi.

--Lauri on yhtä radikaali kuin on aina ollut, koetti ruustinna.

--Snellmanin oppilas, pisti professori. Kylvö lankeaa hyvään maahan.

Mutta kun rovasti ei tahtonut jatkaa väittelyä ja häiritä mielialaa,

ponnisti hän käsillään pöydän reunasta, työnsi tuolinsa taapäin ja

nousi ylös, hajoittaen myrskyn, ennenkuin se ehti puhjeta.

4.

--Ei sen kanssa maksa vaivaa väitellä! huudahti Lauri, kun nuoret heti

päivällisen jälkeen olivat lähteneet kävelemään lehtikujaa koskelle

päin--Kaarina, Risto, Anette ja Thure Hartman edellä, Naimi, Robert,

Lauri ja Antero vähän jälempänä.

--Se oli sana paikallaan, virkkoi Robert,--mutta olisit kuitenkin

voinut sedän vuoksi ensi iltana vähän valita sanojasi.

--Valita sanojani! kuohahti Lauri uudelleen. Minä en välitä valita

sanojani, sillä _häpeä_ se on ja häpeänä pysyy! Jahka minä kerran

pääsen maisterinvihkiäisten ohjelmaa määräämään!

--Sinähän aiot lukea papiksi!

--Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon!

Sitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan

sopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei

ikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!

--Lauri!--Anette ja Thure voivat kuulla!

--Kuulkoot, se tekee hyvää heille!

--Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.

--Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se

minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä

ruhtinasta... Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan

tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit... Sö vu

felisit» ... kadun, etten tullut kanssanne, Antero.

--Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja

kaukonäköistä...

--Pyh!--Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta

täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin

yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi

puhua, ja se mies on Snellman.

Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja

esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin

mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja

ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä.

Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä,

suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän

koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa

hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut

kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko

joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä

erinomaisilla arvosanoilla.

--Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,--ja

saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli

läheltä nähden?

--Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja

hänen joka sanansa on Saimaa.

--Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?

--Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka

ajaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten

kovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan

sitä vastustaa--mene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta

elä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla

hyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin

suuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen

jäi Snellmanin logiikan naula.--Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on,

sedällä on... Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen

julkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä

harrastuksia yleensä--_inde ira!_--Ei hän lopulta viitsinyt

todistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin

selkään, milloin kylkeen. »Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on

kokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle»... Setä

hyppi ja potki: »Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?»--

»Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta,

yhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!»--»Menneisyyttäkään?»

--Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia

yliopistoa. »Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän

leipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.»--»Se ei ole

totta!»--Mutta ei hän saanut sananvuoroa.--»Kuka teistä, herrat

professorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi,

kuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme

sanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä

omassa kielessänne?»--Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme

olleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille.--

»Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla

enempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.»--»Varmaankin,

jos se saa minusta riippua.»--Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen

kohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään.--Yht'äkkiä tuli

Snellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies,

jolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin

Snellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme

pistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme

kunnia-asentoon antaaksemme tietä.--»Antakaa olla tuon!» sanoi

Snellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa:

»Na-plet-shoo!» ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon.--

»Tämä voi maksaa Saimalle hengen», sanoi Snellman, mutta pudisti sen

samassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet

naiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain

ääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten

elämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä,

vuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta

kun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin

saanut jotain...

--Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.

--Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että

kaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen

rinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää.--Sen

ne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin

sydämensä pohjasta vihaavat.

Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta

hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen

silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy

kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet

kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin

silmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa

keskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että

se, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta,

melkein ihmeellistä.

Oli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja

veden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja

Thurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi

selittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina

näköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina

seisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää

vaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista,

haluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi.

Äsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan

katseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän,

hyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä

viisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen

ja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi

aiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli?

Lohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei

siitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi

siis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois

noista mietteistä, kysyä häneltä: »kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn

huulillasi?»--ja sanoa hänelle: »elä muille, neiti nuori, kuin minulle,

neiti nuori, kanna huultesi hymyä.»--Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri,

ikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja

virkkoi:--Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi,

että tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt

sitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa

ja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.

--Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!

--Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä?--ja Antero olisi

toivonut kieltävää vastausta.

--Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on

takana--että sitä saa vain muistella.

--Sitäkö äsken ajattelitte?

--Milloin?

--Äsken juuri--

--En muista enää, mitä ajattelin.--

Hän käänsi päänsä pois ja punastui... Kyllä kai hän muisti, mitä

ajatteli.

--Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein

kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme

teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.--Robert

on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.

--Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.

--Ettekö tekin ole etevä?

--Minäkö?

He nauroivat vähän sille molemmat.

--Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen

setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin.

Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi

pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta

kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen... Voi, millaista

hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin

musiikista--se juhlakantaatti, se oli sentään jotain--tulkaa, mennään

kirkolle päin!

--Te soitatte kanteletta?

--Mistä te sen tiedätte?

Antero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.

--Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti

koko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut,

mutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti

minullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa

pirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan

vieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi,

ettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa

olla pirtissä ja soittaa siellä. »Se ujostelee, ei soi muualla ja

hämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.» Hän on niin herttainen ja

soma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun

laamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin

mitään vaikutusta.--Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen

usein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.

--Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni

värähtäen.

--Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani.--Ei, mennään tästä

kirkolle päin, tulkaa muutkin tänne!--niin, hyvin romanttinen ja

surullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se

tyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet

ryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen

ja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen

haudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä

runo, herra Hagman!

--Runoko? Minäkö?

--Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä

kerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén

on ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne,

lupaatteko?

--Enhän minä...

--Robertista tulee tiedemies, professori ... mitä te nauratte, herra

Hagman.

Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli

vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa,

kaunista ja erinomaista.

He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen

kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa

koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat

päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset,

professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä

heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.

--Ei, antaa heidän mennä rauhassa!--Sanokaa, mistä te juttelitte?--

Pojistanne tietysti, eikö niin?--Mutta minne jäivät papat?

--Papat jäivät väittelemään ... Snellman ja Snellman--Saima ja Saima--

ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!--ja mennessään

kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.

--Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään

kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko

kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja

kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen,

ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville

Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven

kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta

kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti

Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me

serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin

olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät

koskaan innostu eivätkä kiivastu--minulla on niin paha luonto--

--Teilläkö paha luonto?

--Minulla juuri, minä en--ah, katsokaa!

He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan

hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen

katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan

vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän

vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet

jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat

kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä

kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.

--Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän

rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille

maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa,

kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun

näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat--siellä Punkaharjulla ja

Savonlinnassa ja Puijolla--niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta

minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa--en minä osaa sitä suurta

Suomea, sitä koko Suomea--osaatteko te?

--Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt.

Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä,

milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt

siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä

pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja

johon voin aivan erityisesti rakastua.

--Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.

--Se on näköala Rajavaaralta.

--Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se

ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.

--Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi

Kaarina.

--Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.

--En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän...

--Ei se mitään ... saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.

--Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.

--Niin pidetään!--Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.--

Kuka tuolta tulee?

--Helander, sanoi Kaarina.

--Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?

--Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain

kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun

isä puhuu.

--Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen

tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua

siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin

minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi

tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein

se häiritsi iloani.

--Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin

lähtiessäsi, sanoi Kaarina.

--»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen

vanhurskauttaan.»--»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä

siihen.--»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan»,

vastasi hän.

--Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan

pidän minä itse huolen.»--»Oletteko varma, että sen voitte?»--»Olen»,

sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet,

mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain

lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.--Ollaan menevinämme

hautausmaalle.

--Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi

tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti

keppinsä, pysähtyi hän.

--Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.

--Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

--Entä pojat, kuinka ne voivat?

--Hyvin ne voivat nekin.

--Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti

Kaarina.

--Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?

--Et olisi ehtinyt saada kirjettä.

--Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.

Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.

--Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä

tarkastaen.

--Oli niinkin.--Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.--Oli

niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.

--Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.

--Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta

sisältöä elämälle.

Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut

muutakaan.

--Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»--niinkuin setä sanoi.

--Niin, tavallaan kyllä--mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te

tahdotte selittää ... enkä minäkään sitä.

--Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan ... mutta onko uskonsa auttanut

Naimia?

--Onhan se, kyllä kai.

Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli

nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu

körttipukuun.

--Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.

--Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella

äänellä.--Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,--

virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin

pakoon.

Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä

sanoa.

--Niin, täytyy mennä,--sanoi Helander vihdoinkin.

--Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin

ystävällisesti kuin suinkin.

--Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen

rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.

--Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän

pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.--

--Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää

hänelle terveisiä?

--Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä,

sill'aikaa.

--Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.

He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille

kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja

mitä Naimi hänelle.

--Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi

muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.

--Jos et ole muuta vailla!--ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.

--Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!

--Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!

--Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!--

tra-la-laa!

--Lauri, päästä!

Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron

ja Kaarinan nauraessa--hiukan väkinäisesti nauraessa--kirkon

rappusille.

Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat

kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.

--Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.

--Äsh!--Ei se mitään!

5.

Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet

soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon

tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa

järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat

sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.

--Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.

--Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä

ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät

olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi,

ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän

kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein

vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä

aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta

tuli sormus takaisin.

--Ja mikä oli syynä siihen?

--Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on

»suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän

kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä

luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se

olisi ollut _misalliance_--voitko ajatella!

Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin

kauheaa, niin käsittämätöntä ... _mon Dieu, mon Dieu!_

--Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä

epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään

»koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa

on tehty kamala pahe--ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena

ollessaan otti kaikkeen siihen osaa--se on niin, että voisi--

--Ulkokullaisuutta, teeskentelyä--uh!

--En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän

hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään

ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki

kristityn vaimon vaatimukset--ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu

vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja--

--Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä

vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!

--Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.--Mutta niin sääli kuin

minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän

joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin

hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani

Helsinkiin.

--Ei hän sinne tulisi.

--Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?

Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti: