Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten
tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi
ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää;
sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.
Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen
visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä
ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.
Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon
paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät,
suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan.
Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.
Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.
"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"
Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.
"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."
Poika katsoi isäänsä.
"Kuka on ne sitten herättänyt?" kysyi hän.
"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana,
onnellisesti hymyillen.
"Hm." Poika ajatteli.
"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?" kysyi hän jälleen.
Hauge hymyili.
"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat
ne nukkuneet koko talven."
"Hm." Poika ajatteli taas.
"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät
katsoivat suurina isää.
Ihmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.
"Kyllä, lapseni -- sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala
levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."
"Onko meillä siellä maassa sänky?" Kysymys oli niin kummasteleva.
"On."
Hauge tarttui pojan käteen.
"Sitä kutsumme haudaksi."
"Siellä on kai kylmä talvella?"
Poika näytti olevan huolissaan.
"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla."
Kauan oltiin vaiti.
"Mutta kun aurinko tulee -- nousemmeko ylös sitten taas?"
"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta."
"Miten ne voivat sen tehdä?"
Kysymys oli hyvin innokas.
"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa
kirkkaisiin sinisilmiin.
"Niinkö!" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.
Poika oli kauan vaiti.
"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen
kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.
"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne
kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee
jälleen."
"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin
kääntyneenä ja katsoi häneen.
"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen
aikansa tulee."
"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika
kuni kokemuksesta.
"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."
Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa
elossa oleva lapsistansa.
Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä
puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan
tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan
väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko
sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi
jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää
mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.
Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului
lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti
ja tummeni kasvoiltaan.
Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.
Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa
vastaanottamaan.
Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.
Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen
puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi
Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.
Bache tarttui ojennettuun käteen.
"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti
värähtäessä.
Haugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.
"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi
hän hiljaa.
Bache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat
huoneeseen.
Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa,
katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein
katsein.
"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?" kysyi hän.
Bache punastui.
"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.
Jonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla
näkyviin.
"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa
kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden
tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet
tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja
vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia
hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit
hänen käskynsä!"
Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt
kasvonsa käsiinsä ja itki.
Kauan aikaa oltiin vaiti.
Sitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:
"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona
valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."
Hauge katsoi häneen.
"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan
kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä,
että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan -- sinä saat kantaa
ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."
Bache nousi.
"En _voi_ sitä, Hauge", vastasi hän. "Vaimoni tekee minut pahaksi."
Hauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.
"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi
hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa
pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin _sinä_
teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen
tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan
edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan
päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on
paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"
Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen
vastata, mutta Hauge jatkoi:
"Ja hänet, jonka sinä aiot naida -- hänet sinä teet osalliseksi
synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"
Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui
pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.
"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut
päätään.
"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani
tulemaan tänne."
Hän oli aivan näännyksissä.
Muutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.
Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi
vaiti ja synkkänä vieressä.
"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen.
"Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä
tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."
Hän hengitti raskaasti.
Silloin nousi Bache:
"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."
Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.
"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän
sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri
pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi
Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.
Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.
"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän
murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet
tehnyt meille!"
Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.