Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin;
päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat
välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo
paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin
aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen.
Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa.
Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja
katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä,
mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet,
vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän
syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja
täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven
kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria
sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta
iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi
metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa
kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden
kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma
linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen
yksinpä vuorillakin!
Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat
tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle
lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa
kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona
eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut
vierailulle taloon.
Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä,
mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle
ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain
portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja,
ihmisen lopullinen paras ystävä.
Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena.
Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen;
nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.
"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun
kärsimykseni lepää tänään."
Hänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.
"Aivan niin", sanoi hänen vaimonsa -- "tänään on sinun parempi olla."
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.
"Kohta on se täytetty", sanoi hän kuiskaten.
Hänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.
Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan
kohden.
"Ja katso -- kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen
voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä
maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"
"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi
kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.
Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä
ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.
"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten --
"pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"
"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän _Jumala_
ole poissa -- kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."
Hans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon
kädenpuristuksen.
"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme
sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat
hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.
Hans Nielsen Hauge nukkui.
Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä
omassaan.
Äkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.
"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että
meidän piti nukkua."
"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut
kokonaisen tunnin."
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.
"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä
kestää ainiaan."
Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.
Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan
voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin
tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu
ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön,
makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa.
Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen
vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä;
ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä
ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.
Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti;
vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä.
Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna,
suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.
"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi
hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet
ristissä.
Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli
sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa
silmissään.
_"Seuratkaa Jeesusta!"_ sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama
viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.
Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden
lävitse, jotka ympärillä seisovat.
Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen
kalpeille kasvoilleen.
"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen
silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.
Silloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.
"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen", sanoi hän.
"Niin tahtoo", kuului kuin häipyvä ääni. "Rukoile kanssani."
Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki
hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa", -- mies ja vaimo rukoilivat.
Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin
rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana
kuolonhiljaisuudessa.
Siten kuoli Hans Nielsen Hauge.
Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta
kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja
ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka
panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli
uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa
voittoon.
* * * * *
Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen
muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan
kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on
unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.