On jouluaatto 1805.
Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti
keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja
ylioikeuden asessori Jonas Collett.
He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas
jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas
joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten
jalkojen alla.
Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä
asessori Collettin käsivarrelle.
"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi
hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni
estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla,
jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se
on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani
tutkijalautakuntaan."
Asessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.
"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra
poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä
voitavani."
"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg
ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.
"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars -- mistä
syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"
Wulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.
"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin", sanoi hän.
"Syistä!" -- Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin,
että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."
Poliisimestarin silmät harhailivat.
"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken
myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."
Collet asettui poliisimestarin eteen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.
Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän
vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.
Vihdoin tuli matalana:
"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin
ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen
sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen,
että hän kärsii viattomasti -- eikä silloin ole mieluista olettaa
päinvastaista!"
Poliisimestari hymyili.
"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan
erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa
hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän
todistettavasti on tehnyt."
Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.
"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys.
En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain
aivan toista se on -- mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän
saatte mainion tilaisuuden."
Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet
tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät
raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.
* * * * *
Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa.
Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään
koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä,
käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän
seisoi kopin ovella.
"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän.
Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa
kädessään.
Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat
lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.
Hän seurasi hiljaa vanginvartijaa.
"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge
pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.
"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven
edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain
ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja
johti Haugen sisään.
Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.
Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.
Poliisimestari viittasi tälle.
"Odota siellä ulkona", sanoi hän. "Minä soitan sitten."
Vanginvartija teki kunniaa ja meni.
Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui
matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa,
jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona
hämärässä.
Vihdoin poliisimestari puhui.
"Tule lähemmä, Hauge", sanoi hän hiljaa.
Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän
pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan
kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui
epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä
kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden,
sinisenharmaiden silmiensä katseessa.
Asessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.
"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman
aleni.
"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla
äänellään.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten puhui poliisimestari:
"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet
tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."
Hauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.
"Sittenpä ehkä asia edistyy", vastasi hän.
Poliisimestari hymyili leveästi.
"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy
paremmin."
Hauge ei hymyillyt.
"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä
on paljon, joiden sietää istua täällä."
Wulfsberg katsoi asessori Collettiin.
"Sinun asiasi on ylen laaja asia", sanoi hän. "Se on paisuva hyvin
suureksi."
"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen
ominaisuus, että se kasvaa."
Collett katsoi terävästi Haugea.
"Niin, sitäpä juuri pelätään", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.
"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään
pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko
Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."
Hän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.
Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea
sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi
kuin heidän.
"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett
hetken vaitiolon perästä.
"Kyllä, sen teen", vastasi Hauge.
"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?"
"En." Hauge hymyili. "Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!"
Collett katsoi kysyvästi poliisimestariin.
"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät
katsoivat niin lempeinä.
"Kylläpä asessori sen tietää", vastasi hän.
Collett rypisti kulmiaan.
"En", sanoi hän hieman terävästi. "En tunne puolustajaasi."
Hauge katsoi häneen.
"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra
asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.
"No, no!" pääsi terävästi Collettin suusta. "Senhän jokainen voi
sanoa."
"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala
suokoon, että niin hyvin olisi!"
Taas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui
sanatonna.
"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken
perästä.
"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei
ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän
vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä
suuri suru.
"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On
niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."
Collett katsoi häneen hyvin pistävästi.
"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä
maassa?" sanoi hän.
Hauge pudisti surunvoittoisesti päätään.
"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa
tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua
yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen
ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot
ovat, ja he ymmärtävät puhettani."
Collett rypisti kulmiaan.
"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan
ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi
hän.
"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti
on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia.
Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja
huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."
Collett oli vaiti.
Silloin katsoi poliisimestari Haugeen.
"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin
olisi sinunkin tehtävä."
Hauge vastasi poliisimestarin katseeseen.
"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä
farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia
kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa
hänen oppiansa."
Collettin kasvoille nousi tummempi puna.
"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?" kysyi hän terävästi.
Hauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.
"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen
käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.
Kului hetki aivan hiljaisuudessa.
Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan
hiljaisella äänellä.
Sitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.
"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun
minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on
harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki,
jotta se edistyy ratkaisuun asti."
Hauge astui jälleen askeleen eteenpäin.
"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan
sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."
Collett nyökäytti päätään.
"Voisithan jotain askarrella", sanoi hän.
"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla
ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi
lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä
ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus
on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat
silloin vallan."
Asessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.
"Varovaisuusnäkökohdat", sanoi tämä aivan hiljaa.
Collett nyökäytti ymmärtävänsä.
"Niin, niin -- muuta ei ollut", sanoi hän ja nousi.
Poliisimestari soitti; vartija tuli.
"Hyvästi!" Collett nyökäytti vähän vangille.
"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja
seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.
Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa
kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson
Traae Bergenistä.
Hän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.
"Suoraan eteenpäin!" komensi hän.
"Jumala siunatkoon heitä siitä", mumisi Hauge itsekseen.
Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään.
Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli
sen vieressä.
-- -- --
Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät
kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:
"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän
pitäisi olla rikas mies."
Poliisimestari pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli
kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."
Collett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.
"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan
suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan
se häntä kannattaa."
Wulfsberg pudisti päätään.
"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni
muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna
toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."
He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä
odottamassa portilla.
Poliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.
"Ketä te etsitte?" kysyi hän.
Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät
laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.
"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän
aralla äänellä.
Poliisimestari tarkasteli häntä.
"Ei", vastasi hän. "Se ei käy laatuun."
Surullinen ilme tuli miehen kasvoille.
"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi
poliisimestaria silmiin.
"Ei, ei", vastasi tämä.
"Mistä te tulette?" Hän tarkasteli heitä molempia.
"Bergenistä", vastasi mies.
"Meritsekö?"
"Ei, jalan", oli vastaus.
"Ja mitä asiaa?" Poliisimestari puhui tutkivalla äänellä.
"Tapaamaan Hans Haugea", vastasi kumaraselkäinen mies.
"Hm."
Poliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka
kuitenkin heti katosi.
"Ei", sanoi hän. "Se ei ole sallittua. En voi sallia sitä."
Hän kääntyi poispäin.
Kumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi
toveriinsa -- toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.
Mutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos
astuessaan.
"Tämä on liikuttavaa", sanoi hän toverilleen.
Ja nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan
Raatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.
"Iloista joulua, herra poliisimestari!"
"Iloista joulua, herra asessori!"
He erosivat Itäkadun kulmassa.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla
vuoteellaan kopissa.
Ruoka oli koskematta. Kynttilä paloi sydämen yhä mustana pitentyessä.
Hän istui kumartuneena suuressa taistelussa.
Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana,
tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta
syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.
Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna
valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.
"Minä olen valo ja elämä", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.
"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas
tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.
Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän
matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi
sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella,
olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava
toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa
odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää
rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani,
Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.
"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja
sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"
Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan;
olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.
Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge
rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli
kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja
kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.
Silloin -- äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten
sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi
puhkesi kaikkialla riemusoittona.
Joulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.
Hans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet
tulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan
koko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot
kaukaisuudessa.
Jumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli
tullut hänen yksinäisyyteensä.
"Jumala, Jumalani!" kuiskasi hän itsekseen. "Ylistys ja kiitos
Sinulle ainainen!"
Ja ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut
pimeään kaupunkiin.
"Iloista joulua!" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.
"Iloista joulua", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.
Hans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa
viheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.
Hän pani kätensä ristiin.
Hetkisen perästä kaikui laulu "Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon",
raikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.
Toisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.
Vartija pysähytti askeleensa käytävällä.
Mutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He
tähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he
kuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta,
äänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä
parasta oli elämässä.
He seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin,
kuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat
sanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.
Mutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi
hän äkkiä ihmeissään.
Ulkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa
siellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan
puoleen.
Se kaikui selvänä ja kuuluvana illan pimeästä ja kylmästä.
Hans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen
ystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa
raatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon
pitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen
kanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti.
Siinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen,
ei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille,
jotka odottivat häntä!
Nyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja
kumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan
tuolla korkealla harmaassa muurissa.
Mutta yht'äkkiä tuli enemmän valoa ikkunaan.
"Katso", huudahti toinen miehistä ja tarttui toisen käsivarteen.
Tuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine
sydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa
ulos pimeään.
"Katso", huudahti vielä toinen miehistä -- ja puhkesi itkuun.
Siellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja
vankilan yksinäisyydessä.
"Jumalan olkoon kiitos!" mumisi Samson Traae -- hän seisoi kädet
ristissä ja tähysteli ylös.
Valo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään,
mutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja
kiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka
puhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo
on varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta
taloon koko maassa, missä vain veljiä oli!
Heidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen
ristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin
käsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni
liekki loisti kirkkaasti ja säteillen.
Molemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan
seurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli
puhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.
"Näitkö hänet?" kuiskasi Samson Traae.
"Kyllä, kyllä", vastasi kumaraselkäinen; hän taisteli itkua vastaan.
Nyt puhkesi virsi tuolla ylhäällä.
"Jumala ompi linnamme", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren
aikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli
vaiennut.
Sitten valo hitaasti vaipui ja hävisi.
Miehet seisoivat ja puristivat toistensa käsiä kauan.
"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun
siellä sisällä!"
Ja hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen,
kumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli
vaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka
oli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja
satoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin
rastiin.
Mutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat
jouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät
jouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja
kuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle
Jumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna,
odottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta,
joita hän omikseen kutsui.