Oli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan
Kristianian raatihuoneen vankilassa.
Asessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen;
sadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli
vaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.
Hans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja
vihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen
tuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen
oikeudessa.
Haugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi
siis nyt varsinaisesti alkuun.
Uusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin
sadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin
haastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot
kävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin
johdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa
kootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä
kuin puolueeton oikeuslaitos.
Näiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut
ruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman
toimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi
hänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.
Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta
ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot
laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut
avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli
epätoivon partaalla.
Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt
viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta
vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua
alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen
kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään
oli prokuraattorilla seuralainen.
Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen,
vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja
miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.
Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut
vielä koskaan puhutellut häntä itseään.
Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli
mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut
monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut
Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.
"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja
lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä
pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan.
Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena
lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi
mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän
kuolee ennenkuin saa tuomionsa."
Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt
mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän
Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään
pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.
* * * * *
Hans Nielsen Haugen kopin ovessa kalisivat avaimet.
Kalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine
uneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.
Tulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko
nyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?
Joka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut
aikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä
puoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli
hänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat
lyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen
mieheen.
Vartija tempasi kopin oven auki.
Poliisimestari itse korkean virkapukuun puetun miehen seuraamana
astui koppiin.
Hauge, joka istui vuoteellaan, nousi seisomaan.
"Hyvää päivää, Hauge", sanoi poliisimestari, "oikeusneuvos Bull on
tullut sinua katsomaan."
"Hyvää päivää!" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen
korkeaan vieraaseen.
Oikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista
olentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.
"Mutta tämä mieshän on sairas", sanoi hän.
Poliisimestari ei vastannut. Hauge seisoi kumarassa.
Silloin oikeusneuvos astui lähemmä ja antoi Hangelle kättä.
"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua", sanoi hän. "Todentotta,
jos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän
on surullista ja puolustamatonta."
Hän silmäsi taaskin poliisimestari Wulfsbergia, josta tuntui pahalta.
Hauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen
kättään.
"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista", vastasi hän. "Nyt voin
taas ruveta uskomaan ihmisiin."
Oikeusneuvos Bull laski kätensä hänen olalleen.
"Usko sinä Jumalaan", sanoi hän -- "se on parempi!"
Hauge loi silmänsä ylös -- lapsen silmäys.
"Sen teen", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran
entistä sointua; "Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on
niin vaikeata oppia odottamaan!"
Kasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.
Oikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.
"Usko kuolemaan asti -- eikö niin?" kysyi hän.
"Niin", vastasi Hauge. "Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan
hyvä lahja!"
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi itsekseen.
"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!" sanoi hän. "Eläthän juuri
heidän vuokseen?"
Hauge huokasi syvään.
"Jospa sitä voisin!" huudahti hän vapisevin äänin. "Mutta minä olen
kuni katveeseen joutunut puu -- minussa ei ole enää hedelmää. Olen
hedelmätön puu Jumalan puutarhassa."
Hän ratkesi itkemään.
Tuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin;
oikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea
vartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman
värin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.
"Etkö pääse koskaan ulos?" kysyi hän vihdoin. "Etkö saa hengittää
raitista ilmaa?"
Poliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi
samalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.
"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen", vastasi hän;
hän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.
Poliisimestari Wulfsberg kääntyi nyt oikeusneuvos Bulliin.
"Täällä on käskyn mukaan ankarin valvonta", sanoi hän.
Oikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli
kyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.
"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin
totta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!" Viimeiset sanat lausui
hän kuiskaamalla itsekseen.
"Hyvästi tällä kertaa!" Hän nyökkäsi vangille. "Ei kulu kauan
ennenkuin saat kuulla minusta."
Hän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni
poliisimestarin seuraamana ulos kopista.
"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies -- ja
sitten tämä!"
Bull puheli puoleksi itsekseen, puoleksi kääntyneenä poliisimestariin
päin.
"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä
--." Hän oli kiihkoissaan.
Poliisimestari seisahtui.
"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos", vastasi hän hämillään,
"minun ei ole helppoa puuttua asiaan."
"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen", vastasi
oikeusneuvos Bull.
"Se on nyt lähinnä toisten tehtävä", vastasi Wulfsberg.
"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen
tästä." Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. "Muutoin tahdon siihen
nyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!"
Hän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.
"Kiitän teitä, Wulfsberg", sanoi hän. "Hyvästi!"
Poliisimestari seurasi häntä portaille.
"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä --" hän ei päässyt etemmä,
sillä Bull keskeytti:
"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen
aikaansaamiseksi", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä
tapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari
seisoi tervehtien ylimmällä portaalla.
"No, herra oikeusneuvos?" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista
ulos. "Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?"
Bull seisahtui.
"Hän on rehellinen ja viaton mies", vastasi Bull, "ja on häpeä, että
häntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä
vuoksi!"
"Ilahuttavaa kuulla", vastasi prokuraattori Lumholtz.
"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei
puolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle
siedettävät vankeusolot", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi.
"Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus."
Prokuraattori Lumholtz punastui.
"Olen aivan äskettäin nimitetty", vastasi hän; "minun täytyy myöntää,
että asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot."
"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori", vastasi
Bull. "Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?"
Prokuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.
Erotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.
"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani", sanoi hän. "Tämä
mies _ei saa_ istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan
valmistamista!"
Hän kääntyi ylös Itäkatua pitkänä ja solakkana päivänpaisteessa.
* * * * *
Kreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan
virkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa
tuoleissaan.
"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?" kysyi
kreivi Moltke.
"Rakas herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull. "Tulen tänään
luoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän
virkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole
saanut aihetta koskettamaan sitä."
Kreivi Moltke kävi tarkkaavaksi.
"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos", sanoi hän.
"Mikähän asia se olisi?"
Hän nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta", sanoi nyt Bull;
hänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.
Kreivi Moltke ojensi kätensä.
"Oh, tuosta uskonnollisesta haaveilijasta", sanoi hän hymyillen.
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi.
"Olkoonpa niin", vastasi hän. "Häntä voi kyllä siksi sanoa."
"Olen kuullut miehestä Trondhjemista", sanoi kreivi Moltke. "Hän
kuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten
tiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon
hämminkiä maassa."
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi uudelleen.
"Saattaa olla", vastasi hän hitaasti. "Minä puolestani olen nyt,
kuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja
ja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi;
siispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä
tuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin --
vaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä --
sillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta
riistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä
epäedullisimmissa oloissa."
Kreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui
kovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.
"Olette liikutettu, herra oikeusneuvos", sanoi hän hymyillen.
"Niin olenkin, herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull, "ja
liikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän
murtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni
sanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan
pyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta."
Kreivi Moltke oli hämmästyksissään.
"Herra oikeusneuvos", puhkesi hän sanomaan, "kun teidänlaisenne mies
käyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi.
Annan heti tutkia asiaa."
"Kiitän teitä, herra kreivi", vastasi Bull. "Mutta emmekö voi
olla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä
jommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo
kauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla
syyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi
kuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko
elämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä
kuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan."
Kreivi Moltke nyökäytti.
"Siinä olette todella oikeassa", vastasi hän. "Se, mitä aikaisemmin
mieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt
kerrotte."
Oikeusneuvos Bull nousi.
"Näin ollen ehdotan, herra kreivi", sanoi hän, "että hänelle heti
myönnetään joitakin huojennuksia."
"Mitä?" kysyi kreivi Moltke.
"Voinko minä -- jos hän lupaa, ettei karkaa -- ottaa hänet luokseni
Töieniin tekemään työtä puutarhassani?" kysyi oikeusneuvos Bull
hymyillen. "Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi
sittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin,
herra kreivi, milloin missäkin toimessa!"
Nyt naurahti kreivi Moltke.
"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava
kuin jalo. Hyvä -- teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin
siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos -- niin, eihän
minun tarvitse sanoa --."
Molemmat miehet löivät kättä.
Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen
myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.
"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke
vielä portailta hänelle.
"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului
vastaus alhaalta.
Ja molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.
Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut
Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas
Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle.
Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan
ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen
hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.
Se oli Hans Nielsen Hauge.