Oli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja
kellastuneet lehdet putoilivat metsissä.
Maantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista
väkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen.
Naiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli
reppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja
toinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja
tervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen
odotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat
valtatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki
juhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa
Inger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa,
jossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.
Olipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen
Hauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään
veljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.
Jo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut
Tanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli
Mikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen
tulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin
seutuihin.
Ja niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla
syksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja
työ oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja
toivoa heidän olemukseensa.
* * * * *
Iltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse
ja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad,
Niels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki
seisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.
Niels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä
päivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja
silloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän
iltapuolella.
Yli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä
rupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.
"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?" sanoi Mikkel veli katsoen
hieman huolestuneesti Niels Braateriin.
Tämä hymyili.
"No, Jumala elää vielä", vastasi hän.
"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa", vastasi Mikkel Hauge.
Ja taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.
Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin
tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.
Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja,
ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.
Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku
joukosta tuntisi häntä.
Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin
katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.
Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa
ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan
katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden
hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.
He olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!
Hän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.
Jokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen
katsellen.
Vihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten
seisomaan moniaan sekunnin ajaksi.
"Kiitos todistuksestasi, veli!" sanoi hän matalasti sointuvalla,
lämpimällä äänellään. "Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!"
Veljen silmiin nousivat kyyneleet, eikä hän vastannut mitään.
Mutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot
loistivat; hän tarttui molemmin käsin.
Haugen käteen. "Tervetullut ole sinä!" sanoi hän. "Ja Jumala
siunatkoon sinua!"
Hän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi
ja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.
"Täällä on kaikki hyvin", sanoi hän. "Tehdashan on käynnissä."
Hän hymyili ja meni sisään veljen seuraamana.
Ja pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta
loistivat, kun hän nyt oli tullut.
Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena
huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan
hiljaisuuteen.
Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan.
Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia
loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa,
eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä
kiusauksien edessäkään.
Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen,
joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan
siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.
Puhe aikaansai suuren liikutuksen.
Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen
kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana;
hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.
Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat
lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge
veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi,
kiitollisena.
"Nyt, veli Mikkel", sanoi hän hymyillen. "Nyt olet kai iloinen?"
"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet
täällä."
Hans Nielsen Hauge pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole
paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät
iloisiksi!"
Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan
julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt
totuudesta, tarttui veljensä käteen.
"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa
Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."
"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman
minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää
johonkin hyvään tässä maailmassa."
Ystävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.
Silloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:
"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?"
Hauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.
"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: -- se on jo
hyvä alku!"
"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana", sanoi Niels Braaten.
"Niin", vastasi Hauge. "En ole juuri istunut vangittuna."
"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen", sanoi Mikkel
veli.
Silloin kaikki nauroivat.
"Niin", sanoi Kristofer Hoen. "Siitä tulee monta peninkulmaa."
Hans Hauge istui mietiskellen.
"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein
viisitoista sataa penikulmaa."
Tuli huomattava hiljaisuus.
"Mutta -- niinpä onkin se ehkä pian lopussa", sanoi Hauge hyvin
hiljaa.
Kaikki katsoivat häntä.
Hän itse katseli vakavana eteensä.
"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana
oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut
vangituksi."
Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.
"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.
"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen
valmis täältä lähtemään."
Hän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.
"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen
kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.
Ystävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.
Silloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.
"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän
ja hymyili.
Mikkel Hauge nyökäytti päätään.
"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa",
vastasi hän.
Hans Hauge nyökäytti päätään.
"Rukous ja työnteko -- niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi
hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia
käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa
jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.
"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi
hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi
turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille
sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten
isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta
palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja
halukas kaikkeen hyvään työhön."
Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen
piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta
sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että
aineelliseksi edistykseksi.
"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan
kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa
parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi
hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva
siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin
Herran puutarha."
Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa
Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli
hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä
olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen,
sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta
kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon
isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt
hartauskokouksen.
"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai
haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty,
joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."
* * * * *
Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä
keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä
katsomaan ja tervehtimään.
Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge
istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli
Mikkel-veli kiireesti sisään.
"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen
tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri
etsii."
Inger-emäntä oli noussut.
"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten
kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."
Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.
"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven
kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan
velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä.
Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman
sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."
Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä
loimu.
Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.
"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos",
lisäten.
"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit
kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa
itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."
Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.
Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.
"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla
äänellä.
"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi
Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"
Inger laski kätensä hänen olalleen.
"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta", sanoi hän.
Nyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.
Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli
jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies
Gram tupaan.
Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten
Haugea.
"Saatpa istua peremmäksi", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin
esille.
"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain
sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.
Hauge nyökäytti päätään.
"Minä arvaan sen", vastasi hän sävyisästi.
Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat,
rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset
silmät säihkyivät mielipahasta.
"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän.
"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge.
"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on
hyvää -- senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole
varma siitä."
Jens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.
"Ei, sellaista asiaa varten en _minä_ ole lähtenyt", vastasi hän;
"minä vain teen mitä laki käskee."
"Ja sen sinä teet ilolla", sanoi Hans Hauge. "Esitä vain asiasi."
Jens Gram pani hatun päähänsä.
"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua
kanssasi", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.
"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi
hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa",
sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta
paperitehtaasta, että se käy."
Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa
ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.
"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.
"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."
Tämän hän huusi nimismiehelle.
Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui
taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja
pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä
kuistille seisomaan.
Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi
hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.
"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä
minulla on hyvä omatunto."
Nimismies Gram löi taas hevosta.
"Tällä kertaa saatkin seurata minua", sanoi hän.
Hauge ei vastannut.
Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle,
sanoi hän:
"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!"
Nimismies Gram nauroi.
"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans
Hauge."
Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä,
heidän edelleen ajaessaan.
"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi
kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."
Ja kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.
Iltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.
Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja
ojensi kätensä.
"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies", sanoi hän.
Nimismies Gram kääntyi poispäin.
"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat
painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä
laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.
Hauge katsahti häneen.
"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta
kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt
minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja
rukoilla vihamiesteni puolesta."
Jens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.
* * * * *
Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä
tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta
viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen,
että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten
pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten
toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi
käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun
2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa
kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.
Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin
kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi
vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen
vartalo.
Siinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.
Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian
kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.
"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle
jäähyväisiksi.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin
on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa
kannettavakseni, tahdon kantaa."
Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa
hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa
heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo
tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo,
että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä
kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", -- siten hän
lopetti kirjeensä.
Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa
Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan
johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.