Valtava hengellinen kuohunta kävi yli koko Norjan maan. Haugen
toiminta oli vaikuttanut kuten sade ja auringonpaiste janoavaan
maahan. Melkeinpä jokaisella seudulla alkoi hengellinen herätys
juurtua; "ystävät" saatettiin pian laskea tuhansissa ja jokainen
työskenteli kykynsä mukaan levittääkseen elävää uskoa Kristukseen.
On itsestään selvää, että monta rikkaruohoa kasvoi siinä puhtaan
viljan sekaan. Synnin tuska ja pelko sen rankaisemisesta ja taistelu
paheen ylivallasta vapautumiseksi saattoi sairaalloisissa ja
harhautuneissa mielissä pukeutua mitä kummallisimpiin muotoihin.
Ja kaikesta tästä sai Hans Nielsen Hauge aikalaistensa silmissä
kantaa syyn.
Eräässä pohjoisimmista tunturiseuduista Österdalenin ja Trondhjemin
rajalla asui Holtaalenin seurakunnassa Nordaunen talossa syvällä
Bukkhammer-tunturin kupeessa eräs mies, nimeltä Ole Nordaune. Tällä
Olella, joka oli nainut mies ja jolla oli monta lasta, oli talossa
luonaan vanhan tavan mukaan molemmat veljensä Esten ja Anders.
Nuo kolme veljestä olivat jättiläismäistä sukua, hyvin varustettuja
sekä ruumiin että hengen puolesta. Mutta tunturilaakson yksinäisissä,
painostavissa oloissa oli varsinkin Olesta tullut suljettu mies,
synkkä mieleltänsä ja eriskummallinen koko käytökseltään.
Niin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka
Hauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.
Kääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka
asetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän
ihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan
puoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli
hän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä
löytyi.
Siten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat
yhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen,
nousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha
viulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja
alkoi hypistellä kieliä.
Ole oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä,
tappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut
kiihoittavia säveleitään.
Nyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä;
sillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta
tunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia
katkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.
"Sellaista on paholainen keksinyt", sanoi hän. Hänen silmissään
välkähti omituisesti.
Veli ojentautui ottaakseen viulun. "Ei, älä soita", sanoi hän "Sinä
olet jo kyllin kauan palvellut paholaista."
Ole katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin
tuli olisi syttynyt kielissä.
"Ei, ei!" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien
alla. Ja sitten hän polki tahtia.
"Sellaista on paholaisen työ", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet
valuivat hänen otsaltaan. "Heitä se tuleen"! sanoi Esten. Veli katsoi
häneen synkästi.
"Mahtaisikohan tuo palaa?" vastasi hän. "Paholainen pelastaa itsensä
ja omansa"!
Esten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi
savusi, syttyi ja rätisi. "Siinä meni paholainen", sanoi Ole.
Ja he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. "Heitä
viulukin, Ole!" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa
jäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin
silmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen
tuleen.
Liekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten
paloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. "Nyt
pelastit sielusi!" sanoi veli.
Mutta talven kuluessa oli Ole Nordaune synkempi kuin ennen.
Kulkiessaan mumisi hän yksikseen, ja kun joku kysyi, ei hän vastannut.
Oli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä
ja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta
katsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.
"Tule tänne!" huusi hän palvelustytölle.
Tämä pelkäsi, kun hän näki miehen vapisevan.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.
"Tule tänne ja rukoile minun puolestani!" huusi hän.
Sitten tuli tyttö lähemmäksi.
"Rakas Jumala Jeesuksen nimessä!" sanoi hän.
"Ei, laskeudu polvillesi!" huusi mies ja veti tytön alas sängyn
viereen.
"Rukoile puolestani!" hän melkein huusi.
Tyttö taisteli vastaan. "Minä en osaa!" sanoi hän ja tahtoi nousta
ylös.
Silloin kohousi Ole Nordaune.
"Etkö osaa!" huusi hän. "Silloin on saatana sinun ruumiissasi!"
Samalla iski voimakas mies häntä päähän, niin että hän kaatui
seljälleen ja makasi kuin kuollut.
Siinä samassa tuli emäntä huoneeseen.
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, mitä olet sinä tehnyt!" huusi hän.
Ole Nordaune istui kalpeana vuoteellaan.
"Paholainen oli hänessä!" sanoi hän kovin käheästi ja hiljaa.
Mutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt
elonmerkkiä siinä, joka makasi.
Silloin nousi Ole. "Rukoile!" sanoi hän. "Tällaiseen tulee kyllä
neuvo. Jumalan sanalla on voimaa!"
Hän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön
päälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.
Silloin nousi Ole.
"Minullapa on katkismuskin!" Meni pois ja otti pienen katkismuksen,
joka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi
tämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.
"Siinä voit nähdä", sanoi Ole, -- "Jumalan sanalla on voimaa!"
Siten kului talvi edelleen.
Eräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi
Ole Estenille: "Esten -- nyt repii saatana minua!"
"Minua myös!" vastasi Esten. "Tule, niin ajamme sen ulos!"
Samalla tarttui hän Olen käteen ja niin alkoivat he molemmat
hyppiä ylös ja alas suureksi ihmeeksi ja kauhuksi tuvassa olevalle
naisväelle. Huutaen juoksivat nämä edestakaisin.
Yhä hurjemmaksi ja hurjemmaksi kävi hyppy; hiki valui heistä.
"Nyt täytyy sen poistua!" huusi Ole.
"Oi, voi, sellaista tilaa!" vaikeroivat he.
Mutta nuo kaksi jatkoivat edelleen. Hiki valui vaahtona heistä.
Sitten kaatui Esten huutaen maahan ja Ole hänen päälleen.
"Aivan heti se lähtee!" huusi Esten. "Se repii ruumistani."
Silloin puri Ole veljeltään nenän ja ylähuulen, niin että veri
virtanaan valui.
"Minun täytyy saada se ulos!" huusi hän.
Hän istui kalpeana katsellen veljeänsä verivirta helmassaan.
"Niin, nyt se lähti", änkytti hän. Sitten otti hän nenän ja ylähuulen
laattialta ja heitti ne tuleen.
"Nyt olen päässyt paholaisesta!" sanoi hän.
Sitten nousi Ole veli, iski kiinni toiseen Anders nimiseen veljeensä,
joka oli seisonut ja katsellut tätä, veti hänet lieden ääreen ja
pakotti hänen panemaan oikean kätensä tuleen.
Anders huusi ja taisteli; mutta Ole, jolla oli karhun voimat, piti
hänestä kiinni.
"Nyt perkaamme sinun sielusi!" huusi hän.
Palvelustyttö, joka tuli jälleen sisään huudon kuultuansa, juoksi
esiin pelastaakseen Andersin; mutta silloin tarttui veli Esten
verisine kasvoineen häneen.
"Nyt on sinun vuorosi!" huusi hän.
Tyttö riistäytyi irti ja pujahti ulos ovesta. Mutta emäntä, joka
ymmärsi, että mies oli tullut mielipuoleksi, oli juossut naapuriin
apua hakemaan ja sieltä tuli monta miestä, jotka sitoivat Olen ja
veli Estenin ja salpasivat heidät. Kun Ole oli sidottu, pani hän
kätensä ristiin ja lankesi polvilleen.
"Nyt ovat täällä kaikki sielut pelastetut!" sanoi hän ja niin alkoi
hän laulaa virttä.
* * * * *
Läpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin
oli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki
siellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi
epätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.
Pitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla
oikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät
he hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu
jumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.
Kun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän
nousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan
istua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:
"Nyt on Jumala itse tullut Nordauneen!"
Lukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta
asiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon
ymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.
"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta", sanoi hän, kun
lukkari otti jäähyväisiä; "mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi
et!" -- ja hän huokasi syvään.
Oli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina
kaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja
keväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja
aurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä
muodostui.
Eräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita,
joita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa,
avautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat
nuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.
"Jumalan rauhaa taloon", sanoi ensiksi tullut.
"Jumalan rauhaa", sanoi toinen hiljaisemmin.
Sitten jäivät he seisomaan ovipieleen.
Ole Nordaune katsoi heihin istuimeltaan. Sitten huokasi hän syvään.
"Jospa voisitte hankkia sitä", sanoi hän, "olisitte tervetulleet!"
Vaaleampi tytöistä hymyili.
"Onpa siihen keino", vastasi hän.
Ole Nordaune oli laskenut työnsä pois. Vaimo pyysi vieraita peremmä
istumaan.
"Oletteko pitkämatkaisia?" kysyi Ole. Hän seisoi ja katseli heitä.
Kaukaa he olivat.
Hän katsoi vaaleampaa.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän.
"Randi", vastasi tämä. Sinisilmät olivat niin ystävälliset.
"Niinkö?" Ole seisoi ja tuijotti.
"Mistä olet?"
"Hevlestä, Rennebusta", vastasi hän. "Niinkö?" Ole istui, mutta
katseli tutkivasti molempia. "Entä toverisi?" kysyi hän vielä. "Minun
nimeni on Sara Ust", vastasi toinen. "Vai niin? Vingelenistä kai
sitten?" Taas katsoi hän tutkivasti tyttöön, joka oli vastannut. Tämä
hymyili.
"Niin", vastasi hän. "Sieltä olen." Ja hän katsoi vaaleampaan
toveriinsa. Ole Nordaune istui hetkisen ja katseli molempia.
"Menettekö kaupunkiin?" kysyi hän.
Vaaleaverinen Randi Hevle katsoi toista tyttöä ja hymyili.
"Emme", vastasi hän.
"Niinkö?" Ole Nordaune ihmetteli.
"Teillä on sitten ehkä tänne asiaa?" Hän katseli tutkivasti vuoroon
kumpaakin.
Randi Hevle nosti silmänsä.
"Kyllä -- sinulle", vastasi hän.
Hänen nuoret kasvonsa loistivat.
"Minulleko?" vastasi Ole. "Onko teillä minulle asiaa?"
Nyt molemmat tytöt katselivat häntä.
"Kyllä", vastasi Randi.
"Vai niinkö? Keneltä teillä on minulle sana?" Ole Nordaunen katse
etsi Randin silmäystä.
"Herraltamme!" Vastaus tuli niin selvänä ja lujana. Ja tytön
sinisilmät loistivat niin lempeästi ja luottavasti, että mies tunsi
lämpenevänsä.
Hän vilkasi loitompana olevaan vaimoonsa, joka koko ajan oli seisonut
uunin ääressä kuunnellen. Sitten synkistyivät hänen kasvonsa.
"Silloin teillä on ankara sana", sanoi hän. Samalla huokasi hän
raskaasti. Randi Hevlen kasvot saivat sanomattoman lempeän ilmeen.
"Ei", vastasi hän. "Vain hyviä sanomia!" Tämän sanoi hän pitäen
toista tyttöä kädestä. He istuivat kuten kaksi hyvää lasta siinä.
Ole Nordaune ravisti suruisesti päätään.
"Ei toki", huudahti hän. "Minä en kyllä ikinä pääse saatanan
kynsistä."
Nyt puhui tummempi tyttö.
"Jumala voi sinut vapauttaa!" sanoi hän. "Ei sinun tarvitse muuta
kuin tulla hänen luokseen!"
Ole Nordaune tuijotti eteensä. Suuret raskasmieliset silmät
synkistyivät.
Ja taas tuli raskas huokaus.
"Kyllä -- sen me sinulle opetamme", vastasi Randi Hevle. "Jos vain
sinä tahdot!"
Tumma verenpunotus nousi Ole Nordaunen jänteville kasvoille.
"Jos sinä voisit sen minulle opettaa", sanoi hän, "niin Jumalan
siunauksen --", hän keskeytti ja ääni vapisi.
Randi Hevle katseli alaspäin; istui ja katseli käsiään, jotka
lepäsivät hänen sylissään.
"Ei siihen tarvita muuta kuin seurata Kristusta ja sitä tietä, jota
hän kulki --", sanoi hän nöyrästi ja hiljaa.
"Niin, muuta ei tarvita", sanoi Sara Ust. Hän katsoi luottavasti
eteensä.
Kauan aikaa oltiin hiljaa. Vaimo uunin luona seisoi kalpeana ristissä
käsin ja tuijotti mieheensä, joka istui katse luotuna alaspäin.
"On vain kaduttava syntinsä ja sitten otettava koko sielullaan Jumala
vastaan -- sitten tulee kaikki siitä!"
Sanat kuuluivat vaatimattomina, mutta lämpiminä ja varmoina
hiljaisuudessa.
Siiloin Ole Nordaune nousi. Kädet olivat nyrkissä, katseessa oli
tuskaa.
"Oletko varma siitä?" hän huusi.
Randi Hevle nosti katseensa -- kirkkaana, varmana.
"Kyllä, olen varma!" vastasi hän.
"Minä olen itse kulkenut sen tien."
"Me molemmat olemme sen kulkeneet." Hän tarttui Sara Ustin käteen.
Ole Nordaunen nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat -- jotain hyvin
pehmeää ilmausi hänen kasvoilleen.
"Niin, niin", sanoi hän. "Te olette Jumalan lapsia, sen näen hyvin.
Mutta kuka on teidät siksi auttanut? Kuka Jumalan mies on teidät
siihen johtanut?"
"Hans Nielsen Hauge!" oli vastaus. Ja molempain nuorten kasvot
loistivat.
Silloin puhkesi Ole Nordaune itkuun. Ankaraan nyyhkyttävään itkuun,
joka vähitellen tyyntyi, kun hänen vaimonsa tuli ja pani molemmat
kätensä hänen kaulaansa, itsekin itkien.
"Vai niin", sanoi mies, "vai sanoi se mies teille sellaista!"
Hän tukahutti itkunsa. "Niin, silloinpa on ehkä meille kaikille apua
saatavissa!"
"Kyllä minä uskon, että me saimme sanan suoraan Herraltamme, Ole",
sanoi vaimo; hän seisoi pyyhkien kädellään kyyneleitä kasvoiltaan ja
suoristeli miehensä tukkaa, joka oli yhtenä pörröisenä kasana.
Ole Nordaune meni suoraan Randi Hevlen luo ja tarttui hänen käteensä.
"Teidän on jäätävä tänne!" sanoi hän voimakkaasti. "Te ette pääse
lähtemään, ennenkuin olette opettaneet meille saman tien kuin Hauge."
"Niin, jääkää tänne", sanoi vaimo.
* * * * *
Nuo kaksi tyttöä jäivät, ja heidän yksinkertaisen
kristinuskon-julistuksensa vaikutuksesta pääsi Nordaunen väki
vähitellen sielunrauhaan ja uskoon.
Mutta noiden kahden talossa-olon viimeisenä iltana, kun he olivat
sanoneet hyvää yötä ja menneet ylös ullakolle, valvoivat Ole Nordaune
ja hänen vaimonsa kauan ja keskustelivat kuiskien kaikesta siitä
hyvästä, mitä heidän kauttaan oli taloon tullut, ja miten nyt oli
käyvä, kun tytöt lähtivät.
"He voisivat ehkä olla aivan erikoisia Jumalan enkeleitä", sanoi
Ole; "ihmettelen, eiköhän heidän ympärillään ole valoa yöllä, kun on
pimeä!"
Kari, vaimo, nousi ja meni sukkasillaan ullakonportaita ylös ja
lähestyi aivan hiljaa nukkuvia. Ole kädet ristissä odotti vuoteessaan
jännittyneenä.
Kari tuli pian hiljaa takaisin miehensä luo.
"Ei", sanoi hän. "Ei heillä ollut sädekehää; mutta he nukkuivat niin
Jumalan siunatusti!"
Ole nyökäytti päätään.
"Niin -- heillä on sielunrauha. Voivathan he sittenkin olla
enkeleitä."
Kuului kuiskaava rukous Nordaunen tuvassa; sitten oli kaikki hiljaa.
Seuraavana aamuna jatkoivat tytöt matkaansa. Ole ja vaimo Kari
seisoivat portailla hyvästiä toivottaen.
"Tervehdä Haugea", huusi Ole heidän peräänsä. "Että nyt on Jumalan
rauha tullut tähän taloon, ja viekää kiitos ja Jumalan siunauksen
toivotus hänelle, joka opetti meille tien!"
"Sen teemme!" vastasivat tytöt. He olivat jo veräjällä.
"Ja tervetuloa toistekin!"
Sen huusi vaimo.
"Kiitos, jos Jumala suo!" vastasi Randi Hevlen kirkas ääni.
Mutta Ole Nordaune seisoi kauan portailla ja katseli heitä.
"He olivat, kyllä kaksi Jumalan enkeliä", sanoi hän. Sitten hän
tähysteli ylös Bukkhammer-tunturille.
"Katsoppas, kuinka valoisaksi on Bukkhammeren tullut!" huudahti
hän. "Niin", vastasi vaimo. "On nyt valoisaa joka paikassa!" Kevät
oli tullut iloinensa tuntureille ja metsiin. Ja linnut lauloivat,
palattuaan pitkien matkojen takaa kotiin tutuille seuduille.
* * * * *
Hauge oli asettunut Bergeniin. Monet syyt saattoivat hänet siihen.
Bergen oli hänelle tavallaan rauhallinen turvapaikka, jossa hän
saattoi työskennellä rauhassa; Bergen tarjosi hänen toimeliaalle
hengelleen suuren työalan maallisellakin alalla, ja Bergenin
kauppiaana kuului hänen ammattiinsa matkustaminen, ja hän päättikin
matkustaa pohjoiseen, jossa hän ei vielä ollut käynyt ja jossa hän
oletti löytyvän hedelmällisen maaperän Jumalan sanalle.
Mutta ennenkuin hän pohjoiseen lähti, matkasi hän Sognin,
Hallingdalin ja Numedalin kautta Ekeriin, jossa hän vielä
keskeneräisellä paperitehtaalla tapasi useita etevimpiä
kannattajiaan, muiden muassa Ole Olsen Bachen, joka hänen neuvostaan
asettui kauppiaaksi Drammeniin.
Varemmin, vuonna 1802 oli hän matkustanut pohjoiseen, mutta kreivi
Moltke oli karkottanut hänet Trondjemista, koska hän oli pitänyt
Haugea syyllisenä Nordaunen tapauksiin ja samoin vielä katsoi
hänen vaikutuksensa aiheuttaneen ne häiriöt, joita oli tapahtunut
Lexvikissä, jossa eräs Anders Hernes mielenhäiriössä oli tappanut
lapsen.
Hauge oli kärsinyt paljon näistä syytöksistä, mutta piispa Nordahl
Brun, jolle hän niistä puhui, rohkaisi häntä.
"Ei se voi olla sinun syysi", sanoi hän, "enemmän kuin minunkaan
syytäni kaikki se, mitä täällä Bergenissä tapahtuu. Eräänä päivänä,
kun olin saarnannut ja tullut ulos kirkosta, veti eräs sotilas, joka
myös oli ollut kirkossa, pistimensä ja pisti kuoliaaksi toverinsa,
joka kulki hänen edellään katua pitkin."
Kun Hauge oli jonkun aikaa viipynyt "tehtaalla", jatkoi hän matkaansa
Kristianiaan ja sieltä kotiin vanhempiensa luo Tuneen.
Myöhemmin matkusti hän pikkumaakuntien kautta ja kävi ystävänsä
Johan Sörbrödenin luona, jossa hän piti hartauskokouksen. Siitä hän
meni vuonon poikki Vallön suolakeittimöön, edelleen Skieriiin ja
ylös Holdeniin, jossa hän piti useita kokouksia Tvedtin, Klövdalin,
Ytterbön, Tuften ja Heisholdtin taloissa.
Holdenissa oli siihen aikaan pappina Braemer, innokas järkeisuskoinen
ja Haugen kiivas vastustaja.
Haugen kannattajat Holdenissa pyysivät häntä Tvedtin taloon Haugea
kuulemaan, mutta siihen ei pappi suostunut.
Kuitenkin saapui hän kesken hartauskokousta ja papin vuoksi uudisti
Hauge kaiken, minkä jo oli sanonut.
Kun Hauge oli lopettanut, nousi pappi ja meni suoraan hänen luokseen,
kasvot punaisina vihasta.
"Häpeä sellaiselle sanan saarnaajalle!" huusi hän. Ja samassa sylki
hän Haugea suoraan kasvoihin.
Läsnäolijat nousivat, ilmaisten harminsa ja inhonsa äänekkäällä
murinalla. Mutta Hauge pyyhki rauhallisesti kasvonsa, kääntyi
läsnäolevien puoleen ja sanoi:
"Minusta näyttää, että saamme laulaa virren: 'Poistu henki häijy!'"
Hän selaili rauhallisena virsikirjaansa ja ilmoitti virren numeron.
Pappi Braemer kuunteli hetken puristetuin nyrkein ja rypistetyin
kulmin. Sitten hän äkkiä kääntyi -- ja meni.
Mutta hän oli vannonut kostavansa Haugelle.
Seuraavassa hartauskokouksessa Heisholdtissa tuli juuri kokouksen
loputtua ilmoitus, että pappi ja nimismies tulevat juuri pihaan.
Hauge tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja kääntyi isännän Johannes
Heisholdtin puoleen.
"Nyt me olemme sekä sinä että minä kysymyksessä", sanoi hän hymyillen.
Johannes Heisholdt kalpeni.
"Tule", sanoi hän, "piiloutukaamme."
Hauge, joka katsoi velvollisuudekseen säilyttää vapautensa mikäli
se hänestä riippui, seurasi isäntää, joka riensi latoon, jossa he
piiloutuivat heiniin.
Piilopaikastaan saattoivat he hirsien raoista sekä nähdä että kuulla,
mitä tulijat tekivät. Pappi ja nimismies astuivat rattailta maahan ja
kysyivät heti, missä Hauge on.
Pihalla seisovat vastasivat, että hartauskokous on lopussa ja Hauge
on mennyt.
Pappi ja nimismies menivät tupaan. Hetken perästä tulivat he ulos ja
seisoivat portailla.
"Missä on Johannes Heisholdt?", kysyi pappi.
Ulkonaolevat katsoivat toisiinsa. Kukaan ei tiennyt mitään.
Mutta Johannes Heisholdt oli niin kalpea Haugen vieressä maatessaan,
että sen saattoi aivan huomata. Ja hänen sydämensä sykki niin
kuuluvasti, että Hauge kuuli sen.
"Mies-raukkaa sinua", kuiskasi Hauge, "kuinka sinä olet pelkuri!
Koetapa minun kättäni ja tunnustele, kuinka minun sydämeni sykkii
rauhallisesti."
Johannes Heisholdt yritti hymyillä.
Nyt he taas kysyivät isäntää. Silloin useat vastasivat, että hän
varmaankin on seurannut Haugea.
"Niin, niin", sanoi pappi. "Mutta te saatte kaikki rangaistuksen,
jotka olette antaneet huoneitanne hartauskokouksiin."
Sitten pappi ja nimismies poistuivat.
Hauge pääsi tällä kertaa häiritsemättä, mutta nuo viisi talonpoikaa
saivat maksaa suuret sakot.
Holdenista kulki Hauge Bön ja Silleffordin kautta Tinniin, siitä
Vestfjord-laaksoa myöten Mjösstrandin ja Raulandin kautta Haukelidiin
ja Röldaliin, Suledaliin ja Jelseen.
Joulun aikana 1802 tuli hän taas takaisin Bergeniin, jossa hänen
ystävänsä hänet sydämellisesti vastaanottivat.
Tehtyänsä pitemmän matkan pohjoiseen, lähti hän toisen kerran
Tanskaan, jossa hän uudisti ja laajensi tuttavuuttansa
Veljeysseurakunnan eri seurakuntien kanssa sekä Sjellandissa että
itse Juutinmaalla, jossa liikkeellä oli varsinainen tyyssijansa.