Kristofer Hoen Ekeristä tuli juuri ajaen Drammenista ja kääntyi
taloonsa. Oli kylmä joulukuun ilta; lunta oli äsken satanut. Oli
mainio keli. Hoen oli ajanut kotiin Drammenista puolessa tunnissa.
Mutta hänelläpä olikin seudun paras juoksija.
Juuri kun hän kääntyy avonaisesta portista paksussa lumessa, ajaa hän
erään miehen ohi, jolla on matkalaukku selässä.
Mies astuu sivulle lumeen ja tarttuu lakkiinsa.
Oli puolipimeä, mutta Kristofer Hoen pidätti äkkiä hevosensa ja
tähysteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän tuntenut nämä kasvot ja
lämmin mieliala valtasi hänet.
"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi mies, joka oli tervehtinyt.
Hän seisoi sauvaansa nojaten.
Kristofer Hoen pidätti ohjaksilla hevosta, joka tahtoi rynnätä
eteenpäin.
"Eikös se olekin rakkahin Hauge", huudahti hän.
Hans Nielsen Hauge -- hän se oli -- tuli nyt lähelle.
"Minähän se olen", sanoi hän. "Tulinpa pyytämään yösijaa."
Kristofer Hoen hymyili.
"Koko taloni on käytettävissäsi, jos tahdot", vastasi hän. "Istuhan
rekeen!"
Hänen oli vaikeata pidättää hevosta.
"Ajahan sinä vaan!" sanoi Hauge. "Kyllä minä perille löydän."
Ja kuuluisa juoksija riensi aika vauhtia pihaan.
* * * * *
Kun Hans Nielsen Hauge oli päässyt tupaan, istuttiin penkille,
sytytettiin piiput ja Kristofer Hoen sanoi:
"Paraaseen aikaan tulit takaisin ohjaamaan meitä oikeaan; täällä on
paljon toisin kuin pitäisi olla."
"Vai niin." Hans Nielsen Hauge katsoi surumielin ystäväänsä.
"Niin on, jos oikein olen kuullut", vastasi Kristofer Hoen. Hän
katseli mietiskellen eteensä.
"Tiedät kaiketi, että Iver Roen on horjahtanut?" jatkoi hän.
Hauge nousi seisomaan.
"Mitä sanot!" huudahti hän ja kalpeni. "Onko Iver Roen hyljännyt
meidän asiamme. Istuuhan hän vankilassa. Hän kuten veljeni sekä Paul
Gundersen ja Torkel Gabestad."
Kristofer Hoen katsoi alaspäin.
"Iver Roen on päässyt kuritushuoneesta", sanoi hän hiljaa. "Hän
lupasi, ettei hän enää koskaan julistaisi Jumalan sanaa."
Ääni heikkeni. Tuo luja mies istui ja katseli alaspäin kuin
häpeissään.
Hauge pani kätensä ristiin.
"Luopunut", mutisi hän. Hänen huulensa vapisivat. Sitten purskahti
hän itkuun.
Kauvan vallitsi tuvassa hiljaisuus. Kristofer Hoen ei nostanut
silmiään. Hauge istui kasvot käsiin painuneina. Vihdoin loi hän
katseensa ylös.
"Armollinen Jumala tuomitkoon", sanoi hän. "Mitäpä me tiedämme."
Ja hän peitti taasen kasvonsa käsillään.
"Mutta tämä asia ei ole ainoa", sanoi nyt Kristofer Hoen karhealla,
vapisevalla äänellä. "On tullut niin paljon sekaannusta joukkoomme
sillä aikaa kun olet ollut poissa."
Hauge katsoi häneen melkein tuskaisena.
"Monet ystävät kautta maan ovat saaneet sen käsityksen, että nyt
tulee maailman loppu", sanoi Kristofer Hoen. "Ja he ovat lopettaneet
työn teon."
Hän katsoi Haugeen.
Tämä oli äkkiä noussut ylös.
"Niin käy, kun maassa ei ole jumalisia pappeja", huudahti hän palavin
silmin.
"Totisesti täytyy Jumalan koettelemusten tulla tämän kansan yli",
sanoi hän lujasti. "Niinkuin nyt eletään maalla ja kaupungeissa, ei
muuta voi odottaa, sillä synnin täytyy saada rangaistuksensa; mutta
sitä, milloin tuomion suuri päivä tulee, sitä ei kukaan tiedä."
Kristofer Hoen ravisti päätään.
"He olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että viimeinen tuomio
oli tuleva lokakuun neljäntenä päivänä; eräs veli Bergenistä oli
ennustanut tämän, mutta nyt on se muuttunut uudenvuoden illaksi."
Hauge hymyili surunvoittoisesti.
"Niin, niin!" sanoi hän liikutetulla äänellä. "Niin se käypi. Jumala
kyntää maan ja paholainen kylvää pahan siemenen siihen."
"Mutta tästä tulen tekemään lopun!"
Viimeiset sanat lausuttiin niin suurella voimalla, että Kristofer
hätkähti ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen
kuullut Haugen puhuvan niin tulisesti ja käyvän asioihin niin
tuimasti käsiksi.
"Minä matkustan heti sinne ylös", jatkoi Hauge, "parin päivän
perästä, heti kun olen suorittanut tehtäväni täällä Ekerissä."
Kristofer Hoen tarttui hänen käteensä.
"Niin pian et saa matkustaa", sanoi hän.
Hauge hymyili.
"Minä tulen kyllä takaisin", vastasi hän. "Minä varon asettumasta
tänne Ekeriin vakinaisesti."
"Kunhan vaan ei nimismies Gram asettaisi sinua tänne!" sanoi
Kristofer Hoen. "Hänellä on halua siihen."
Hauge nauroi.
"Ei, tällä kerralla ei hän tule minua vangitsemaan", vastasi hän. Ja
kun ei Kristofer Hoen mitään ymmärtänyt, jatkoi hän: "Minä tahdon
opettaa ystäviä tekemään työtä. Minä perustan paperitehtaan tänne
Ekeriin."
Kristofer Hoen jäi seisomaan ja katselemaan Haugea.
"Tänne pahimpien vihamiestesi keskelle!" huudahti hän hämmästyneenä.
"Niin, juuri tänne!" vastasi Hauge. "On hyökättävä vihollisen
kimppuun hänen omassa maassaan!"
Kristofer Hoen istahti.
Hauge käveli edestakaisin tuvassa.
"Me tulemme näyttämään heille, että olemme hyödyllisiä kansalaisia,
emmekä irtolaisia ja haaveilijoita", sanoi hän. "Niinpä saanevat
he kerran silmänsä auki sekä nimismies Gram että pappi Schmidt ja
muutkin."
Hän istahti ja veti pitkään savuja piipustaan.
Kristofer Hoen istui ja mietiskeli.
"Niin, tuottaa oikeastaan iloa," sanoi hän, "saada sinut pysymään
täällä. Mutta mistä saat rahat."
Hauge katsoi häneen.
"Ne ovat jo minulla", vastasi hän tyynesti. "Meitä on kuusi mukana
tehdasyrityksessä. Mikkel veli ja Torkel Gabestad, siinä on kaksi,
Ole Foss ja Nils Braaten täällä Ekerissä on neljä, Sxören Stormoen
Numedalista ja Kristen Soiset Gausdalista, se tekee kuusi."
"Ja sinä ja minä, siitä tulee kahdeksan", tokasi Kristofer Hoen.
"Ei, ei", vastasi Hauge. "Minä osaltani tahdon olla vapaa mies,
tulla ja mennä niinkuin parhaaksi näen. Sinä tiedät että minä olen
irtolainen, minä."
Hän hymyili omaa hyvää hymyänsä.
"Niin, sinuapa ei helposti sidota", sanoi Kristofer Hoen ja löi häntä
olkapäälle.
"Ei, minulla on Herran siunattu levottomuus ruumiissani", vastasi
Hauge.
* * * * *
Hauge viipyi muutaman päivän Ekerissä, siksi kunnes hän oli pannut
paperitehtaan rakentamishomman alkuun. Sitten lähti hän uuden vuoden
alussa ylängölle päin, Hallingdaliin, joutui kiinni Nesissä, mutta
vapautettiin jälleen. Sieltä meni hän Goliin ja yhä eteenpäin,
Hemsedaliin, koko ajan ohjaten ja vahvistaen heränneitä.
Hemsedalista meni hän suksilla tunturin poikki Holiin ja sieltä
edelleen Aaln pääpitäjään, jossa hän piti hengellisen kokouksen
kirkon lähellä.
Hänen puhuessaan saapui nimismies häntä vangitsemaan. Mutta hän ei
tällä kertaa ollut ottanut lukuun tunturikansan kuumaa verta.
Heti alkoi kansan joukosta kuulua napinaa ja useat tunkeutuivat
Haugen ympärille yht'aikaa.
"Anna hänen olla rauhassa", huusivat he. "Mene tiehesi, nimismies!"
huudettiin kansanjoukosta.
Muuan kunnon talonpoika, oikein suurikasvuinen mies, meni nimismiehen
luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Mene tiehesi!" huusi hän. "Kaikki jumalattomat saavat olla sinulta
rauhassa; mutta hänet, joka varottaa synnistä ja paheista, kehottaen
meitä tekemään hyvää, hänet tahdot sinä heittää vankeuteen. Sinä
osotat selvästi sallivasi syntiä ja jumalattomuutta ennemmin kuin
Jumalan pelkoa."
"Pysy poissa, nimismies! Muuten käymme käsiksi ja heitämme sinut
päistikkaa ulos."
Huuto kuului myrskynä.
Nimismies ja hänen apumiehensä jättivät Haugen ja vetäytyivät
syrjään, sillä kansa tunkeutui heitä kohden.
Silloin nousi Hauge tuolille seisomaan.
"Kuulkaa ystävät!" huusi hän lempeällä, kuuluvalla äänellään.
"Meidän ei tule tarttua miekkaan puolustamaan itseämme, vaan on
meidän kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen odotettava, mitä hän
sallii vihollistemme tehdä meille. Minun velvollisuuteni on seurata
nimismiestä, jos hänellä on esivallan käsky; sillä esivalta on
Jumalalta!"
Suuri melu muuttui hiljaisuudeksi. Hauge astui alas ja seurasi
nimismiestä hänen taloonsa Sundreen, kenenkään nostamatta kättään
tahi sanomatta uhkaavaa sanaa.
Sundressa pantiin hänet vankien huoneeseen.
Tuli seuraava päivä; iltapäivällä oli Sundreen kokoontunut paljon
ihmisiä. Useita Haugen ystäviä oli saapunut puhumaan hänen kanssaan,
mutta he eivät saaneet nimismieheltä lupaa mennä vankien huoneeseen.
Raaka uteliaiden joukko oli myöskin kokoontunut.
Oli sunnuntai; seudun irtain väestö oli kulkusalla huveja etsimässä.
Eräässä naapuritalossa piti olla tanssit illemmalla; nyt vietettiin
siihen mennessä aikaa töllistelemällä tuota omituista vierasta.
Nimismies tuli ja näki nuo monet ihmiset. Hän kuljeskeli heidän
luoksensa, kädet taskussa.
"Nyt täällä kohta pannaan tanssit toimeen", sanoi hän.
Hänen ympärillään olevat naureskelivat.
"Hans Hauge saapi sitten olla soittoniekka", sanoi muuan.
Taasen naureskeltiin.
"Eipä suinkaan", sanoi nimismies. "Siihen hän ei kelpaa; mutta
tanssia hänen täytyy seudun ripeimmän tytön kanssa."
Nauraa hohotettiin.
Nimismies ei vastannut. Hän meni vaan erään siinä seisovan nuoren
miehen luo ja puheli hiljaa hänen kanssaan.
Nuorukainen hämmentyi ja hymyili. Nimismies kuiskaili taaskin.
"Kutsu kaikki mukaan", sanoi hän kuuluvasti.
Nimismies kääntyi ja lähti pois hymyillen. Mutta nuorukainen
seisahtui ja huusi nimismiehelle:
"Kristen soittoniekka kaiketi myöskin?"
"Tietysti, sekä hän että viulu", vastasi nimismies.
Nuorukainen lähti, katseli hymyillen lähellä olevia, tavoitteli
erästä tyttöä ja meni sitten kiireesti tietä myöten alaspäin.
"Nyt täällä tulee hartaushetki", sanoi nimismies.
Sitten meni hän erään huonomaineisen joutolaistytön luo, joka seisoi
miesten keskellä leikkiä laskien.
"Meneppäs sinä, Kari, Hans Haugen luo", sanoi hän. "Sitten häntä
kyllä rupeaa tanssi miellyttämään."
Tyttö hymyili.
"Niinkö luulet, nimismies?" vastasi tämä.
Nimismies päästi kirouksen.
"No, tietysti saat hänet innostumaan", sanoi hän. Hän otti tyttöä
käsivarresta ja pyöritti häntä.
"No, tulehan nyt", sanoi hän. "Hän on nuori mies ja soittoniekkakin,
tuo Hauge."
Tyttö hymyili.
"Niin, ehkäpä", sanoi hän, katsahti hymyillen läsnäoleviin ja seurasi
nimismiestä. "Saapahan koettaa", sanoi hän. Sitten menivät nimismies
ja tyttö tupaan, jossa Hauge oli vankina.
"Täällä on muuan, joka haluaa tulla käännetyksi", huusi nimismies ja
pyöräytti tytön aivan Haugen luo pöydän päähän, missä tämä istui ja
kirjoitti.
Tyttö naureskeli; hän istui aivan Haugen viereen, mutta kasvot olivat
puolittain poiskäännetyt.
Sitten meni nimismies ulos ja paiskasi oven kiinni.
Hauge siirtyi ja katseli tyttöä.
"Onko sinulla minulle mitään asiaa?" kysyi hän lempeällä äänellä.
Tyttö hymyili, mutta ei katsonut häneen.
"Sinä olet ilman tyttöä tänä iltana, kertoi nimismies", sanoi tyttö
vihdoin ja hymyili.
Veri nousi Haugen päähän; sitten hän tuli aivan kalpeaksi.
Hauge katseli tyttöä kauan tämän siinä istuessa ja vilkuessa aivan
lähellä. Povella koristeet nousivat ja laskivat.
"Ja sinä tarjoudut sellaiseksi", sanoi Hauge.
Tyttö hymyili taasen, mutta väkinäisesti.
"Minä olen ilman miestä ja sinä ilman naista -- sehän sopii
mainiosti", sanoi tyttö rohkeasti.
Hauge kokoili papereitaan, mutta ei noussut paikaltaan.
"Aivan niin, minä olen ilman tyttöä ja tahdon sellaisena olla; mutta
oletko sinä tyttö, sinä?" sanoi hän surunvoittoisesti.
Nainen loi silmänsä alas.
"Olenhan toki", sanoi hän hiljaa ja hätäisesti.
Hauge nousi paikaltaan.
"Et ole", sanoi hän. "Minusta näyttää, että olet menettänyt parhaan,
minkä neito omistaa."
Kari Sundrestuen hätkähti. Hän kävi tulipunaiseksi.
"Mitä sanot", kuiskasi hän. Silmät harhailivat.
"Sinä, jonka tulisi olla Jumalan puhdas lapsi." -- Hauge seisoi ja
katseli häntä lempein, surumielisin silmin. "Voi, sellaista on synti!"
Hän seisoi kädet ristissä.
Kari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät
esiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut
nostaa päätään.
Samalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena
huoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.
"Nimismieshän se oli, joka -- -- --", virkkoi hän lyhyesti häpeissään.
Hauge astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Mene sinä kotiin äitisi luokse", sanoi hän, "ja rukoile
taivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi
kuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!"
Hauge päästi tytön käden.
Hän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta,
katsomatta jälkeensä.
Ulkona tungeskeltiin hänen ympärillään.
"No?" kysyi nimismies.
"Kerro nyt, Kari!" huusivat he hänen ympärillään.
Hän uursi tietä itselleen kädet silmien edessä.
"Älkää puhuko minulle! Ei, älkää puhuko minulle!" itki hän. Sitten
alkoi hän juosta pitkin katua ja tietä kotia kohti, itkien koko ajan.
Mutta samalla hetkellä kulki iloinen joukkue naapuritalosta
nimismiehen taloa kohti.
Soittoniekka viuluineen edellä, iloista nuorisoa, poikia ja tyttöjä
hauskassa seurassa perässä.
Naurua, rivoja sanoja ja kirouksia kuului hälinän keskeltä; hurja
tanssisävel vyöryi kuin kiihottava aalto kaiken ylitse.
Riennettiin kylän kujaa ylös pihaan päin. Nimismies avasi oven
selkoselälleen tupaan, missä Hauge istui.
"Täällä tulee pappi ja seurakunta", nauroi hän.
Ja sisään virtasi hurjistunut kulkue. Nimismies iloisen eukkonsa
kanssa etumaisena, soittoniekka ja nuoriso perässä.
"Nyt seuratkoon toisenlainen tanssi", sanoi hän Haugelle, joka seisoi
vakavana pöydän ääressä katsellen tätä kaikkea.
"Sinä saat nyt sietää meitä, niinkuin me olemme sinua sietäneet!"
"Sen olen kyllä tekevä", vastasi Hauge tyynesti ja istuutui.
Niin alkoi tanssi nimismiehen vankikopissa.
Tanssisävel pääsi vauhtiin; huuto ja hälinä paisui voimakkaaksi
hirsikaton alla.
Hauge istui rauhallisena, niinkuin ei mitään erikoista olisi
tapahtunut, katseli eteensä, mutta ei puhunut mitään.
Vihdoinkin, kun viuluniekka alkoi kolmannen kerran soittaa
norjalaista kansallistanssia ja neitoset seisoivat hehkuvina ja
hengästyneinä seinävierillä tahi istuivat poikasten polvilla, astui
nimismiehen emäntä tanakkana ja rehevänä Haugen luokse.
"Nyt täytyy sinun tanssia talonemännän kanssa!" sanoi hän, tarttuen
hänen käteensä.
Huuto ja nauru kohosi kuin myrsky nuorison keskuudessa.
"Tanssi nyt, Hauge!" huusivat he.
Hauge katsahti häneen, joka oli tarttunut hänen käteensä.
Silloin nousi hän seisaalleen.
"Sen teen mielelläni", sanoi hän, "kun vaan soittoniekka soittaa sen
säveleen, josta minä pidän!"
Hän kääntyi soittoniekan puoleen.
"Minkä sitten?" kysyi tämä.
"Tämän", vastasi Hauge -- hän piti kiinni edelleen nimismiehen
emännän kädestä ja seisoi nyt keskellä laattiaa.
"Soita nyt perästä aivan niinkuin minä alan!"
Ja niin kohoutui tuvassa yksinäinen laulu, laulettu Haugen
voimakkaalla, lämpimällä äänellä. Virsi kaikui valtavasti ja
liikuttavasti korkeassa tuvassa.
Yhdellä iskulla oli tullut kuolonhiljaisuus. Nimismiehen emäntä
repäsi pelokkaana kätensä Haugen kädestä ja jäi seisomaan kuin
halvattuna; viuluniekan viulu vaipui alas. Ja nuoriso ylt'ympäriinsä
seisoi häpeissään ihmetellen ja tuijotti häneen, joka lauloi.
Kun säkeistö oli lopussa, painuivat kaikkien katseet; hiljaisuus oli
painostava, niinkuin siellä, missä salama juuri on iskenyt maahan.
Hauge katseli ympärilleen noita monia nuoria ihmisiä.
"Nostakaa katseenne", sanoi hän. "Jumala, teidän isänne, on
puhutellut teitä. Ja sinä viulunsoittaja!" -- hän kääntyi tämän
puoleen -- "Jumalan ääni on voimallisempi kuin sinun tanssisi, ole
varma siitä!
"Tänään on sapatti, Hänen päivänsä, joka kuoli teidän tähtenne; tuon
terveiset teille Häneltä! Minä seison täällä tänään vangittuna ja
sidottuna teidän keskellänne, pilkattuna sen vuoksi, että tahdon
palvella Hänen asiaansa: ja kuitenkin olen minä, Jumalan olkoon
kiitos, vapaampi kuin te. Sillä te olette vielä synnin kahleissa;
mutta minä olen lunastettu Jumalan voimalla ja armolla Jeesuksessa!
"Tänään on pyhä päivä; mutta tällainen päivä ei ole aina
löydettävissä, jolloin Jumalan armo on meille avoin ja Kristus kutsuu
rakkaudessa teitä.
"Sillä on myöskin toisenlainen päivä, jona Jumalan poika tulee
tuomitsemaan ihmisiä. Silloin on liian myöhäistä. Silloin ovat kirkot
ainiaaksi suljetut. Silloin ei hyödytä enää tanssia pois aikaansa
elävän Jumalan kasvojen edestä, vaikka tuo suuri soittoniekka, jolla
on hevoskaviot, kenties soittaa sellaisen kuolontanssin, jota ette
hevin halua kuulla.
"Vai luuletteko ehkä, että tanssi sunnuntaina voi pyyhkiä pois sen
synnin, minkä olette tehneet koko viikon aikana? Että iloisuus
sunnuntai-iltana voi parantaa koko viikon surun ja sammuttaa
kaiken pahan omantunnon tulen? Ei, ei! Ei hehkua sammuteta siihen
puhaltamalla. Ei Jumalan valtakuntaan nauramalla päästä.
"Jeesuksen Kristuksen kuolema ja veri pelastaa meidät synnistä ja
kadotuksesta. Ajatelkaa sitä, niin luulen, ettette mene niin kevyesti
tanssiin pyhäpäivänä. Menkää nyt kotiin ja rukoilkaa kaikkivaltiaalta
Jumalalta apua ja armoa! Rukoilkaa minun puolestani, niinkuin minä
rukoilen teidän edestänne!"
Hauge oli sanonut sanottavansa, kääntyi ja meni hiljaa takaisin
pöydän päähän, mihin hän jäi seisomaan nojaten säilikköön alas
luoduin katsein.
Oli edelleen kuolon hiljaista.
Nimismies istui kumarassa katsellen sormiaan; hänen iloinen emäntänsä
seisoi hämillään uunin vierustalla ja tuijotti eteensä.
Toinen toisensa jälkeen hiipi ulos; sitten useita joukkueesta ja pian
oli tupa tyhjä.
Mutta ulkona olevat olivat peräti hämmästyksissään nähdessään tuon
äänettömän jonon, joka tuli tuvasta.
"Onko tanssi lopussa?" kysyi joku.
Vastausta ei kuulunut. Ja tuo ihmeellinen hiljaisuus levisi koko
talon ympärille talvi-iltana.
Silloin sanoi muudan vanha ukko:
"Tässä on tehty syntiä, kun tuollainen mies on vangittu! Sinun tulisi
hänet päästää, nimismies, sillä tässä on tehty suuri synti."
"Niin, niin", mumisivat toiset. Nuorten neitosten joukossa moni itki.
Nimismiehellä itsellään näytti olevan pahin olla. Tuntui, kuin olisi
tuo hiljainen, voimallinen mies, joka istui tuvassa kirjoittaen,
polttanut hänen sieluansa.
Jo samana yönä otti hän Haugen kopistaan ja lähetti hänet kolmen
miehen vartioimana neljän penikulman päähän Ringeriken pitäjään
suoraan vouti Hörbyn luo, joka seuraavana päivänä otti hänet
kuulusteltavakseen.
Hänen vartijoillaan oli mukanaan valituskirje Aalin papilta ja he
tiesivät muutenkin kertoa yhtä ja toista Haugesta, muun muassa että
eräs vaimo oli hirttäytynyt Haugen opin takia. Mutta Hauge näytti
toteen, että kaikki tyyni oli valhetta, ja vouti Hörby, joka oli sekä
oikeudentuntoinen että vakava mies, päästi Haugen vapaaksi ilman
muuta.
"Minä en tahdo olla mukana vangitsemassa siveellisiä ja eteen päin
pyrkiviä ihmisiä", sanoi hän. "Varsinkaan en niitä, joiden uskonnon
kunnioittamiseen yhdistyy lainkuuliaisuus."
Saatuaan passiinsa Hörbyn nimikirjoituksen, kulki Hauge edelleen läpi
Aadal-laakson ja eteläosan Aurdal-laaksoa, tällä kertaa uskollisen
ystävänsä Ole Rörsveenin seuraamana, joka auttoi häntä kantamalla
hänen kirjojansa. Sieltä kulki matka edelleen läpi pohjois-Aurdalin
Leirdaliin, sieltä Gudvangeniin ja sitten meritse Vossiin. Jonkun
ajan täällä oleiltuaan suuntasi hän kulkunsa Bergeniin, jonne hän
saapui puolivälissä maaliskuuta 1801.
Suuri ilo syntyi Haugen ystävien keskuudessa hänen tultuansa.
Vanha neiti Boes koetti jälleen kaikin voimin ehdottaa, että Hauge
asettuisi kokonaan Bergeniin asumaan ja tällä kertaa suostuikin Hauge.
Halu saada vakinainen toimi, joka voisi tukea sekä hänen
porvarillista asemaansa että auttaa häntä taistelemaan "väärää
hengellisyyttä" vastaan, joka oli alulla hiipimässä moneen ystävään,
oli tällä kertaa hyvin tuntuva ja vaikutti ratkaisevasti asiaan.
Hän vastaanotti lainana jonkunverran rahoja, jotka Maren Boes tahtoi
testamentata hänelle, ja pani niillä alkuun liikkeensä, joka oikeutti
hänet porvariksi Bergenin kaupunkiin.
Vossin papit koettivat kylläkin aluksi vahingoittaa häntä
lähettämällä valituksia piispa Johan Nordahl Brunille Bergenissä,
mutta tuo voimallinen Jumalan mies hylkäsi kantelut, niinkuin hän
jo kerran ennemminkin oli tehnyt, ja Hauge sai jatkaa vaikutustaan
rauhassa.