"Muuan niistä talonpoikais-saarnamiehistä, jotka ovat
tehneet häiriötään maan eteläosassa, kuten sanomalehdestä
'Intelligents-Sedlerne' on nähty, nimeltään Niels Iversen Riis,
19-vuotias, on eksynyt näihin seutuihin; tämä kutsumaton, syntiä
ja lihan himoja vastaan suurenmoisesti taisteleva saarnaaja on
kokoontuneille julistanut muka Jumalan sanaa. Kuulon mukaan on hänet
ensin vangittu Moldessa ja sitten tuotu tänne; täällä hänet on
sijoitettu talteen raatihuoneelle.
"Näkyy että liiallinen raamatun lukeminen, liiallinen rukoileminen ja
jumalisuus ovat sekoittaneet hänen aivonsa. Pyhä henki on muka hänen
päähänsä pannut nämä hullutukset.
"Järjelliset puheet eivät häneen mitään vaikuta eikä hän välitä
vastaväitteistä. Raamatunlauseilla hän vastaa jokaiselle, joka häntä
vastustaa.
"Lihan himoja hän erityisesti vihaa. Vankeus ei hänen mieltään
masenna; tarvitaan muka paljon enemmän marttyyrikruunun
ansaitsemiseksi. Hän luulee kärsivänsä Jumalan vuoksi.
"-- Kuuluisa Hans Nielsen Hauge, tuon koko maahan hajaantuneen pyhä
joukkueen ylimäinen pappi ja päämies, on myöskin saapunut tänne,
mutta ei ole vielä vangittuna. Sellaiset ihmiset voisivat tulla
vaarallisiksi yleiselle turvallisuudelle, jos vaan tahtoisivat, ja
mitäpä vakuuksia meillä on siitä, etteivät he joskus saa sellaista
päähänsä? Varsinkin jos joku raamatun paikka antaisi siihen tukea;
sillä raamatun avullahan voi todistaa mitä tahansa.
"Kaikessa tapauksessa ovat nämä sielullisesti heikot ihmiset
valistuksen vaarallisimpia vastustajia. Yleisö töllistelee heitä
ihmetellen ja he laittavat murtumattomia tokeita jokaisen rehellisen
kansanopettajan yrityksille hajoittaa se pimeys, jossa tietämättömyys
ja ymmärtämättömyys pitää yleistä kansaa.
"On sen vuoksi toivottavaa, että nämä pyhät maankiertäjät vakavilla
keinoilla seisautetaan ryntäyksessään ja todellisina irtolaisina
kuljetetaan kuritushuoneeseen."
Hans Nielsen Hauge taittoi sen numeron sanomalehteä "Trondhjemske
Tidende", jossa tämä kirjoitus oli, kokoon ja tuijotti ihmetellen
Lars Hemstadiin, joka oli tuonut sen hänelle.
"Niin suuri on pahuus", sanoi hän.
Lars Hemstad katsoi ystäväänsä ja opettajaansa luottavin katsein.
"Aivan niin", sanoi hän, "muutahan emme voi odottaakaan."
Hauge istui vielä hetkisen ja katseli surumielisenä eteensä.
Vihdoin nosti hän silmänsä.
"Koska sinä tulit tänne pohjoiseen päin?" kysyi hän.
"Eilen", vastasi Lars Hemstad. "Minut lähetettiin tänne Trondhjemiin
Inderöestä, jossa kruununvouti vangitsi minut. Kuljettaja, jonka tuli
minua seurata, jäi tien varteen, joten helposti olisin voinut mennä
menojani; mutta havaitsin oikeaksi tulla tänne ja ilmoittaa itseni,
ja niinpä meninkin suoraan läänin päämiehen, kreivi Moltken luo. Hän
päästi minut vapaaksi."
"Se oli oikein tehty!" sanoi Hauge. "Mutta Niels Riis, mitenkä hänen
on käynyt?"
"Hän on taasen vapaana", vastasi Lars Hemstad. "Hän joutui täällä
Trondhjemissa kuritushuoneeseen ja istui siellä kolme viikkoa;
sitten pääsi hän vapaaksi ja rupesi taasen saarnaamaan Meldalenissa.
Nimismies siellä tahtoi vangita hänet uudelleen, mutta Rigstadin
talon isäntä Mörker vapautti hänet väkivalloin ja sitten menivät
talonpojat miehissä papin luo ja vaativat hänelle vapautta. Ja sen
hän saikin!"
Hans-Hauge nyökäytti päätään.
"Niin pitkälle voi vääryys mennä", sanoi hän, "että ihmiset voivat
nousta tekemään väkivaltaa! Sellainen on pahasta, mutta hyvä on, että
kävi niinkuin kävi."
Hän kääri sanomalehden kokoon ja pani sen taskuunsa.
"Kyllä tuohon annan vastauksen", sanoi hän hiljaisella tavallaan;
"mutta ensin puhuttelen poliisimestaria saadakseni passini
merkityksi."
* * * * *
Seuraavana päivänä ilmoittautui Hauge poliisimestari Klingenbergille,
joka ilman muuta teki pyydetyn merkinnän. Mutta tuskin oli Hauge
päässyt oven ulkopuolelle ennenkuin muuan palvelija kutsui hänet
takaisin.
"Oletko sinä se tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Hauge?" kysyi
poliisimestari.
Hauge ei sitä voinut kieltää.
"Sittenpä saatkin ensin tulla mukaan läänin päämiehen luokse", sanoi
poliisimestari.
Erään palvelijan seuraamana ja yhdessä poliisimestarin kanssa vietiin
Hauge läänin päämiehen, kreivi Moltken luo.
Poliisimestari selitti kuka Hauge oli ja vaati, että hänet oli
vangittava ja passitettava kotiinsa irtolaisena.
"En voi käsittää, että sellainen olisi oikeutettua", sanoi Hauge
rohkeasti ja veti esiin passinsa.
"Poliisimestari on itse merkinnyt passini ja suonut minulle vapauden
oleskella Trondhjemissa ja täällä on minulla kaiketi oikeus oleskella
niin kauan kun en mitään riko maan lakia vastaan."
Poliisimestari katseli harmistuneena maallikkoa.
"Onhan niin", sanoi hän, "mutta irtolaisena rikot maamme lakia."
"En minä ole mikään irtolainen", vastasi Hauge. "Minä olen saapunut
tänne saadakseni kirjani painetuiksi ja siihen kaiketi minulla on
täällä lupa, kuten muuallakin valtakunnassa."
"Kenenkä luona kirjat painetaan?" kysyi kreivi Moltke.
"Kirjanpainaja Stefanssonin luona", vastasi Hauge.
"Kirjat pannaan sinettiin ja lähetetään sinun mukanasi pois", sanoi
läänin päämies.
Hauge katseli vakavasti kreivi Moltkea.
"Saatte tehdä niin kuin tahdotte ja katsotte oikeaksi", vastasi hän.
Läänin päämieheen, kreivi Moltkeen, vaikutti Haugen levollisuus ja
lempeys ihmeteltävällä tavalla.
Hän katsahti poliisimestariin. Sitten rupesi hän kävelemään
edestakaisin huoneessaan, mietiskellen.
Vihdoin kääntyi hän Haugen puoleen.
"Saat mennä", sanoi hän ja nyökäytti hänelle ystävällisesti.
"Kiitän läänin päämiestä", vastasi Hauge. "Mutta kirjat?"
"Ne voit painattaa."
Hauge meni, vilkaisten poliisimestariin.
Mutta kun Hauge oli mennyt, kääntyi hänen ylhäisyytensä kreivi Moltke
hitaasti poliisimestarin puoleen.
"Tahdonpa teille, Klingenberg, sanoa jotakin", sanoi hän melkein
liikutettuna. "Tämä Hans Nielsen Hauge on varsin ihmeellinen mies."
"Vaarallinen mies -- koskapa hän voi kääntää Teidän ylhäisyytennekin
mielen", vastasi poliisimestari.
Kreivi Moltke hymyili.
* * * * *
Läänin päämiehen luota meni Hauge suoraan kirjanpainaja Stefanssonin
kirjapainoon, jossa pani kaikki toimeen saadakseen kirjansa
painetuksi. Hänen siellä ollessaan ilmoitettiin hänelle, että muuan
hänen ystävistään, Ole Rörsveen Stangesta, oli ollut siellä häntä
etsimässä. Hän oli luvannut tulla takaisin myöhemmin.
Hauge, joka oli hyvällä tuulella läänin päämiehen kanssa pitämänsä
keskustelun johdosta, kehoitti heitä ilmoittamaan hänelle, kun Ole
Rörsveen tulisi takaisin, mutta olemaan tälle ilmoittamatta, että hän
oli siellä.
Tämä Ole Rörsveen asui Bergenissä ja oli Haugen kaikkein parhaita
ystäviä siellä. Kun Hauge oli lähtenyt Bergenistä, valtasi hänet
sellainen ikävä saada taasen nähdä Haugea, että hän lähti matkalle
pohjoiseen päin, kaikkialla pyrkien, kysymällä Haugen matkoja,
perille.
Nyt, vihdoinkin, hän oli saapunut Trondhjemiin ja oli saanut selvän
siitä, että Hauge aikoi painattaa kirjoja Stefanssonin kirjapainossa.
Vähän ajan kuluttua tuli Ole Rörsveen takaisin ja Hauge näki hänet
ikkunasta.
Heti hyppäsi hän oven taakse ja piiloutui.
Ole Rörsveen tuli sisälle ja kyseli Haugea.
No, olihan hän siellä kyllä ollut.
Samassa Hauge hiipi takaapäin käsiksi Ole Rörsveeniin ja pani
molemmat kätensä hänen silmilleen.
Ole Rörsveen ihmetteli ja tahtoi päästä irti, mutta Hauge, joka oli
hyvin voimakas, piti kiinni.
Silloinpa Ole Rörsveen ymmärsi kaikki.
"Vai sinäkö se oletkin!" huudahti hän.
"Kuka 'sinä'", kysyi Hauge.
"Hauge tietenkin", vastasi toinen.
Silloin Hauge hellitti.
"Sinä kuitenkin tunsit minut", nauroi hän.
Ole Rörsveen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Enkö minä sinua tuntisi!" virkkoi hän. "Se, joka sinua on kerran
kuullut, tuntee sinut aina!"
Ja nämä kaksi ystävää lähtivät Stefanssonin kirjapainosta
sydämellisesti keskustellen.
"Rakas veli, mistä sinä olet tänne tullut?" kyseli Hauge, pannen
kätensä Ole Rörsveenin olalle heidän kävellessään.
"Minusta tuntui, että minun täytyi lähteä!" vastasi tämä. "Minä en
sinun tähtesi ole saanut rauhaa."
Hauge hymyili.
"Samanlainen olet kuin minäkin", sanoi hän.
"Niin, minun täytyi taasen saada puhua kanssasi", sanoi Ole Rörsveen.
"Tuntui muuten niin tyhjältä."
"Niin, niin", sanoi Hauge. "Meillähän on samanlainen luonne
ja rakastamme samaa Jumalaa -- eihän ole ihmeellistä, että me
mielellämme tahdomme olla yhdessä." He kävelivät hetkisen aivan vaiti.
Sitten sanoi Ole Rörsveen:
"Sinun pitäisi asettua vakinaisesti asumaan Bergeniin. Minulla on
monet tervehdykset sinulle siitä asiasta. Niitä lähettävät sekä
Samson Traae että neito Boes ja muutkin."
Hauge ei kohta vastannut.
Ihmeellinen lempeän valon piirre levisi hänen vilkkaille kasvoilleen;
hänen sinisenharmaat, suuret silmänsä säteilivät.
"Täytyy enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi hän vihdoin.
* * * * *
Kahdeksan päivää tämän jälkeen seisoi Hans Nielsen Hauge lupauksensa
mukaan taasen läänin päämiehen virkahuoneessa.
Kreivi Moltke oli hyvin ystävällinen, pyysi häntä istumaan ja puheli
kauan hänen kanssaan.
"En voi muuta sanoa", lausui hän; "kuin että sinun vaikutuksesi
semmoisena, joksi sen selität, on hyvä!"
Hauge katsahti kreiviin.
"Aivan niin", sanoi hän.
"Niin totta kuin Jumalan sana on hyvää, sillä se on minun
ojennusnuorani ja johtotähteni. Ja se on kaiketi teidänkin!"
Hänen kasvonsa olivat lämminpiirteiset ja niillä oli sellainen täynnä
hyvyyttä oleva viehättävä hymy, jota oli vaikea vastustaa.
Kreivi ei vastannut Haugen puheisiin, vaan jatkoi entistä
ajatuksenjuoksuaan.
"Vieroittaa ihmisiä kiroilemisesta, juopumuksesta ja muista paheista
ei mitenkään voi olla pahasta", sanoi hän. "Toivoisin, että meillä
olisi monta sinun kaltaistasi!"
Hauge oli noussut seisomaan, sillä kreivi seisoi hänen edessään.
"Jumala on varmasti lähettävä useampia", sanoi hän.
"Minä en totisesti tule tekemään mitään esteitä asialle", vastasi
kreivi, "kunhan vaan noudatat maallista lakia ja asetuksia."
Hauge katsoi häntä rohkeasti.
"Sen teen", vastasi hän, "kaikessa, missä ne eivät ole Jumalan sanaa
vastaan."
Silloinpa kreivi Moltke hymyili.
"Tokkohan ne milloinkaan sitä ovat, ystäväni", vastasi hän.
Hauge vastasi vakavana.
"Se on toivottavaa", sanoi hän. "Mutta inhimilliset lait ovat
epätäydelliset, kuten kaikki ihmistyö, ja niitä täytyy muuttaa ajan
ja olojen mukaan, ja te, herra kreivi, jolla on valtaa ja vaikutusta,
tahtonette olla ensimäisiä koettamassa saada korjatuksi sen, mikä
niissä saattaa olla epäoikeutettua tahi sotia Jumalan puhdasta sanaa
vastaan!"
Kreivi hymyili taaskin.
"Nyt te tarkoitatte tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta",
sanoi hän.
"Saattaapa niinkin olla", sanoi Hauge päättäväisesti.
Kreivi Moltke nyökäytti päätään.
"Se asetus lienee vanhentunut", sanoi hän, "sen jälkeen, kun olemme
saaneet painovapauden. Mutta" -- hän katseli eteensä -- "sitä käy
tulkitseminen, sitä käy sovelluttaminen asianhaarain mukaan."
Hauge vaihtoi silmäyksen kreivin kanssa.
"Sitten se on hyvä asetus siellä, missä on hyvä ja kristillinen
esivalta, kuten täällä", vastasi hän; "mutta voi meitä siellä, missä
asianlaita on päinvastoin!"
Kreivi Moltke vaikeni hetkiseksi.
"On toivottavaa, että sellainen tuskin koskaan voi tulla
kysymykseenkään", sanoi hän vihdoin.
Hauge tuijotti eteensä.
"Olenpa kokenut kumpaakin", vastasi hän sävyisästi.
Läänin päämies taputteli häntä ystävällisesti hartioille.
"Niin, miten hyvänsä onkin", vastasi hän vakavasti, "niin tee sinä
vaan edelleenkin sitä, mikä on hyvää ja oikeata; siinä ei kukaan
sinua estä."
Hän ojensi Haugelle kätensä.
"Hyvästi, ystäväiseni", sanoi hän.
"Hyvästi ja Jumalan rauhaa, herra kreivi", vastasi Hauge. "Jumala
tulee kerran tämän teille palkitsemaan".
Hauge meni.
Mutta kun hän juuri oli saapunut ovelle, huusi kreivi hänelle.
"Hauge", sanoi hän. "Olisipa hyvä, jos sinä joskus matkallasi tulisit
Strindeniin, siellä sinulla olisi paljon tekemistä, varsinkin
kehoittamalla ihmisiä jättämään juopumispaheen, joka siellä tekee
hävitystä kuin rutto!"
Ja ovi meni kiinni talonpojan ja kreivin, maallikkosaarnaajan ja
läänin päämiehen välillä.
Mutta kun viimeksi mainittu meni asumukseensa, tapasi hän kadulla
piispa Schönheyderin.
"Tänä päivänä olen keskustellut merkillisen miehen kanssa", sanoi
kreivi Moltke hänen korkea-arvoisuudelleen.
Piispa Schönheyder säpsähti.
"Kenenkä kanssa, herra kreivi?" kysyi hän.
Kreivi hymyili.
"Erään teikäläisen kanssa", vastasi hän.
Hänen korkea-arvoisuutensa mietiskeli.
"Ei, tätä en ymmärrä", vastasi hän.
"Maallikkosaarnaaja Hans Nielsen Haugen kanssa", ilmoitti kreivi
Moltke.
Piispa Schönheyder astui askeleen taaksepäin ja katseli kreiviä
hämmästynein silmäyksin, paksujen, punertavan harmaitten
kulmakarvojen alta.
"Vai niin!" huudahti hän. "Se mies on vangittava!"
Piispa näytti miettivän.
Silloinpa hymyili kreivi Moltke.
"Ei toki", vastasi hän. "Hän on mainio ja hyödyllinen mies."
"Hänkö?"
Piispa katsahti taaskin ihmetellen, pää kenossa ja silmät
kulmakarvojen alla tulisina, maaherraa.
"Häntä siis suojellaan!"
Kreivi Moltke nyökäytti päätään.
"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi hän varmasti. "Hänelle
ainoastaan suodaan oikeutta. Mutta tutkikaa nyt itse. Hän on
ihmeellinen mies. Hyvästi, teidän korkea-arvoisuutenne."
Nuo kaksi mahtavaa ojensivat toisilleen valkoiset, pehmeät kätensä ja
menivät kumpikin kotiinsa.
Seuraavana päivänä saapui Hauge piispa Schönheyderin käskystä tämän
virkahuoneeseen. Kun Hauge oli saapunut sisälle, nojautui piispa
taaksepäin tuolissaan ja katseli häntä kauan. Hän tarkasteli Haugea
kiireestä kantapäähän tutkivasti. "Vai olet sinä Hans Nielsen Hauge!"
sanoi hän vihdoin.
"Niin olen."
Hauge vastasi hiljaisesti.
Piispa istui kauan ja katseli sitten taas häntä.
"Vai niin", sanoi hän.
Sitten asettui hän tuolille suoraan istumaan ja otti silmälasit
nenältään.
"Minä kuulin maaherralta, että sinä olet tullut tänne kääntämään
kansaa", sanoi hän tutkivasti.
"Puhumaan heidän kanssaan siitä, mikä on hyvää, ja saadakseni heidät
luopumaan siitä, mikä on pahaa", lisäsi Hauge sävyisästi.
Piispa katseli kauan eteensä.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Itsessään se on kyllä hyvä työ. Mutta" --
hän katsoi nyt tiukasti Haugeen -- "onko sinulla myöskin kutsumusta
siihen?"
Hauge katseli piispaa suoraan silmiin.
"Jokaisen kristityn kutsumus ja velvollisuus on ohjata veljiään
hyvään", vastasi hän.
Piispa nyökkäsi päätään.
"Tavallaan, tavallaan", virkkoi hän. "Mutta ympäri maata
kierteleminen ja uhrautuminen toisten käännyttämiseksi, se vaatii
toki eri kutsumusta!"
"Aivan niin", sanoi Hauge.
Piispa katseli taasen häntä.
"Ja sinulla on tämä erikoinen kutsumus?" kysyi hän, eivätkä silmät
kääntyneet maallikon kasvoja katselemasta.
"Se minulla on", vastasi Hauge; hänen suuret kirkkaat silmänsä olivat
levollisesti tähdätyt piispaan. "Se on minulle suuren taistelun ja
kärsimyksen kautta selvinnyt."
Piispa loi silmänsä alas.
"Aivan niin", sanoi hän. "No, hyvä." Hän rykäsi ja nyökäytti päätään
usean kerran.
Sitten hän taasen loi silmänsä maallikkosaarnaajaan.
"Sittenpä sinun pitäisi ruveta koulumestariksi", sanoi hän. "Sillä
ken tahtoo esiintyä opettajana kristityssä maassa, sillä tulee olla
jokin varma, esivallan antama virka. Muuten loukkaa hän tammikuun 13
päivänä 1741 annettua asetusta."
"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi Hauge vakaasti,
"opettajaksi tuleminen vaatii monta vuotta, mutta asia, jonka
vuoksi minä teen työtä, ei siedä lykkäystä; on jo viimeinen aika
käsissä. On kuin maa polttaisi jalkojeni alla; kaikkialla tavataan
juopottelemista, kiroilemista ja kaikenlaisia paheita. Sellaista
täytyy kaikin voimin vastustaa ja se juurineen poistaa, sillä muuten
kohta koko kansa hukkuu."
Piispa rypisti kulmiaan.
"No niin", sanoi hän. "Jos ymmärrät ja osaat taidon parantaa
juoppouteen vajonneita, niin olet kunnon mies enkä tahdo sinua siitä
kieltää; mutta ihmisten paheista käännyttäminen kaikkialla ei käy
laatuun, ystäväni, sen saat kohdakkoin kokea." Hän nousi seisomaan.
"Sittenpä minulla kuitenkin on toisenlainen kokemus siitä lyhyestä
ajasta, minkä minä olen matkustanut", vastasi Hauge. "Tosin on niin,
etteivät, ikävä kyllä, kaikki käänny, mutta minä olen kuitenkin
Jumalan avulla kääntänyt monet pois paheista jumaliseen elämään, ja
silloinpa täytyy jatkaa tehtävää, vaikkapa monet pysyvät synnissä
eivätkä anna pelastaa itseänsä. Tekin toki jatkatte tointanne, herra
piispa, vaikkapa, kuten sanottu, ainoastaan harvat jättävät paheensa?"
Piispa rykäsi ja pyyhkäsi kasvojaan.
"Tietysti minä jatkan", vastasi hän; "tee sinä samoin, sikäli kuin
seuraat lakia ja sanaa. Mutta nyt hyvästi!"
Ja nämä molemmat miehet ojensivat toisilleen kätensä.
"Ihmeellinen mies -- hm -- varsin ihmeellinen mies", sanoi piispa
äänekkäästi itsekseen Haugen mennessä katua pitkin alas. "Mutta
samalla kertaa vaarallinen mies", lisäsi hän ottaessaan esille
nuuskarasiansa selvittääkseen ajatuksiaan.
Sitten alkoi hän valmistaa saarnaansa.
* * * * *
Hans Hauge vaelteli Trondhjemin tienoilla kylästä kylään koko syksyn.
Kirjeellisesti oli hän saanut tiedon veljensä Mikkelin ja sisarensa
pojan Paul Gundersenin vangitsemisesta. Hän kirjoitti lohduttavia
kirjeitä takaisin, mutta jatkoi väsymättömänä vaikutustaan.
Meldalissa sai hän voimallisen ystävän, sittemmin valtiopäivämiehenä
toimineen Mikkel Grendahlin, joka myöhemmin uskollisesti taisteli
hänen asiansa puolesta. Mutta erittäinkin Leinstrandissa, Melhusin
pitäjän kappelissa, kantoi Haugen työ parhaan hedelmän. Täällä
asettui hän syksyllä marraskuussa asumaan talonpoika John Jonson
Skjeftestadin luo yhdessä jo ennen mainitun Lars Olsen Hemstadin
kanssa ja viipyi siellä yli talven. Hänen maallisena työnään
oli niiden kirjojen nitominen, jotka hän oli saanut painetuiksi
Stefansonin kirjapainossa Trondhjemissa; samalla aikaa matkusteli hän
ympäri seutua ja julisti Jumalan sanaa.
Talonpojat Leinstrandissa olivat tunnetut hurjasta elämästään; mutta
jo muutaman kuukauden perästä sen jälkeen, kun Hauge oli asettunut
sinne asumaan, tapahtui siellä suuri muutos, niin suuri, ettei
seurakuntalaisten mielestä voinut seutua tuntea samaksi.
Koko joukko niitä, jotka ennen olivat antautuneet juopotteluun ja
sitä seuraaviin paheisiin, liittyi Haugeen, ja heistä tuli hyviä
kansalaisia yhteiskunnassa. Käynnit hurjissa juopottelutilaisuuksissa
harvenivat huomattavasti ja sen sijaan kohousi virren veisuu
sunnuntai-iltoina yksinäisistä talonpoikaistaloista, ja saattueet,
jotka riensivät illoin kotia kohti, kulkivat hiljaisina, keskustellen
matalin äänin, kun sen sijaan ennen hälinä, huuto ja tappelu kuului
yli kylän läpi talvipimeän.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin kylän pappi, Hans Eriksen Steenbuch
Melhusissa, alkoi huomata jäljet Haugen vaikutuksesta, ja ollen
kehittynyt rationalisti, päätti hän oitis "tukahduttaa pahan heti sen
orastaessa."
Kerta toisensa jälkeen jyristi tuo 77-vuotias vanhus saarnatuolista
herännäisyyttä vastaan; kerta toisensa jälkeen uhkaeli hän niitä,
jotka hartauskokouksia pitivät, vankeudella ja kuritushuoneella;
mikään ei auttanut. Hauge sai aina uusia ja uusia hengenheimolaisia
ja niiden joukossa itse Leinstrandenin nimismiehen, Iver Monsenin,
joka jyrkästi puolusti Haugea samoinkuin pitäjän esipappikin, ja
pitkässä kirjallisessa selityksessä koetti hän selittää papille, että
Haugen vaikutus oli täysin yhtäpitävää Jumalan sanan kanssa. Siten
kului marraskuu ja ensimäiset päivät joulukuuta. Mutta yhdeksäntenä
päivänä joulukuuta tapahtui jotakin, joka yhdellä iskulla teki
äkillisen lopun Haugen oleilusta Leinstrandenissa.
Mainittuna päivänä oli piispa Schönheyder tullut Melhusiin ollakseen
läsnä seurakunnallisessa kokouksessa.
Pappi Steenbuch valitti silloin hänelle kovasti Haugen vaikutusta,
jota hän oli koettanut turhaan pysäyttää. Piispa lupasi ottaa asiasta
kiinni ja antoi kirkossa lukea kuulutuksen, että jokaisen, joka
oli siinä pitäjässä pitänyt hartauskokousta, tuli saapua Melhusin
pappilaan piispan kuulusteltavaksi. Jo samana päivänä saapui Hans
Nielsen Hauge ja hänet päästettiin sisälle hänen korkea-arvoisuutensa
luokse, joka, yhdessä vanhan, huonokuuloisen pappi Steenbuchin
kanssa, odotti häntä papin kansliassa.
Hauge astui sisään hiljaisena ja rauhallisena, jommoinen hän aina
oli, odottaessaan hyökkäystä.
Piispa katsoi pappiin; he istuivat vastapäätä toisiansa kumpikin
suuressa tuolissaan.
Hauge tervehti kumpaakin kädestä. Pappi Steenbuchin kasvot tulivat
tulipunaisiksi valkoisen tukan kehyksessä.
Silloin puhui piispa.
"Sinä olet nyt siis keskittänyt vaikutuksesi tänne?" kysyi hän.
Hauge katsoi kiinteästi piispaan.
"Kyllä", vastasi hän. "Minulla on kai teidän korkea-arvoisuutenne
suostumus siihen?"
Pappi Steenbuch piti kättään korvan edessä kuulostellen.
"Suostumus? Sanoiko hän suostumus?" kysyi hän kovaäänisesti.
"Sitä en ole koskaan antanut!" lausui piispa Schönheyder voimakkaasti
ja asettui jälleen tuoliin istumaan.
Hauge jäi seisomaan ihmeissään.
"Kun me viimeksi tapasimme", sanoi hän tyynesti, "silloin ei ollut
toki mikään esteenä!"
"Esteenä?" Steenbuch kuunteli vaivaloisesti käsi korvan takana.
"Mikä oli esteenä?"
"Ei mikään!" Hauge huusi sen hänen korvaansa.
Pappi kohautti itseään, katsoi piispaan ja istuutui syvemmälle
tuoliin.
"Silloin olet häpeällisesti väärinkäsittänyt minut!" huusi nyt piispa.
"Hän on käsittänyt minut väärin!" huusi hän vielä kovemmin pappia
kohti.
Steenbuch nyökkäsi innostuneena.
"Luonnollisesti! Luonnollisesti!" sanoi hän. "Sellaiset ihmiset
käsittävät kaiken väärin!"
Haugen kasvot saivat hiukan punottavamman värin; mutta se häipyi heti.
"Teidän korkea-arvoisuutenne sanoi kumminkin selvästi, ettei teillä
ollut mitään minun vaikutustani vastaan", vastasi hän hiljaisesti.
"Se ei liene mikään väärinkäsitys!"
Piispan kasvot punottivat.
"Sitä en ole koskaan sanonut enkä tarkoittanut -- sillä tavalla",
huusi hän, jotta Steenbuch myöskin kuulisi sen. "Ainoastaan silloin,
kun pysyttäydyt lain ja asetusten pohjalla, on sinulla minun
hyväksymiseni, muuten ei luonnollisesti."
Hän nojautui tuolin selkänojaan ja vaihtoi silmäyksen Steenbuchin
kanssa, joka jälleen nyökytti päätänsä innostuneena.
Silloin sanoi Hauge:
"En tiedä olevani syyllinen lain ja järjestyksen vastustamiseen; minä
luulen paremmin tehneeni työtä sen ylläpitämiseksi."
Hän seisoi siinä lujana. Piispa nousi pystyyn.
"Hyvä mies", sanoi hän. "tämä kaikki on hyvin mahdollista; minä en
epäile sinun hyvää tarkoitustasi; mutta sinä kai tunnet asetuksen 13
päivältä tammikuuta 1741?"
"Kyllä", vastasi Hauge. "Se on vanhentunut asetus, joka mieluimmin
olisi poistettava, koska se sotii Jumalan käskyä vastaan!"
Piispa ojentausi suoremmaksi.
"Jumalan käskyä vastaan?!"
Hän katsoi pappi Steenbuchiin, joka kuunteli jännittyneenä.
"Hän sanoo, että asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 sotii Jumalan
käskyä vastaan!" huusi hän papille.
"Jumalan käskyä vastaan", toisti Steenbuch loukkaantuneena.
"Niin", vastasi Hauge. "Jumalan sana käskee kaikkia kristityitä
tekemään kaikkia ihmisiä onnellisiksi totuudesta ja julistamaan
sanaa kaikille; mutta asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 panee
rangaistuksen ja vankeuden niiden eteen, jotka seuraavat tätä käskyä.
Niin sotii kai asetus suoraan Jumalan sanaa vastaan!"
Piispa kääntyi pois hänestä, pudisti päätään ja istui.
"Et varmaankaan ole lukenut, mitä Paavali sanoo ensimäisessä
kirjeessään korintolaisille 7: 20", sanoi hän suutahtaneena:
"Jokainen pysyköön siinä kutsumuksessa, johon hän kutsuttu on."
"Aivan niin", sanoi Hauge. "Mutta 21 värsyssä sanotaan edelleen:
'kuitenkin jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä
mieluummin'."
Hänen silmiinsä tuli valoisa väre ja hänen kasvoilleen levisi lempeä
piirre.
"Ja minä olen tullut vapaaksi", sanoi hän. "Jumala on kutsunut minut
johonkin suurempaan; minä en voi nähdä lähimäisteni elävän synnissä
enkä olla vaiti."
Hän katsoi innostuneena eteensä.
Piispa rykäsi arvonsa tuntevasti.
"Se on toinen asia", sanoi hän. "Jos sinä olisit pysynyt kotonasi
ja siellä puhunut omaisillesi ja naapureillesi -- sillä nämä ovat
sanan oikeassa merkityksessä lähimäisesi -- silloin olisi kaikki
ollut hyvin; mutta kiertää maat ja mantereet ilman että siihen
on kutsumusta tahi määräystä, se sotii tammikuun 13 päivänä 1741
annettua asetusta vastaan samoin kuin se sotii lakia ja järjestystä
vastaan jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa!"
Steenbuch, joka suurella vaivalla oli kuunnellut, nyökäytti päätään.
"Yhteiskunnassa!" toisti hän. Sitten pani hän kätensä ristiin. Haugen
kasvoille levisi melkein huomaamaton hymyily.
"En ole koskaan ajatellut", sanoi hän, "että lähimäiseni olisivat
ainoastaan minun naapurini ja ne, jotka asuvat samassa pitäjässä
kuin minä. Kun Jumala käskee meitä rakastamaan lähimäisiämme kuten
itseämme, niin uskonpa Hänen tarkoittavan kaikkia ihmisiä ja niin
tahdon vastakin uskoa. Minulle on se, jonka viimeksi tapaan, minua
lähinnä; en minä voi rakastaa yksinomaan Tunen pitäjän kansaa
ja vihata Melhusissa ja Leinstrandissa olevia, enkä usko teidän
korkea-arvoisuutennekaan voivan niin tehdä!"
Hän katseli ankaraa pappien päämiestä rohkeasti.
Piispa Schönheyder kääntelihe toisen kerran ja raapasi äkkiä
tukkaansa.
"Sinä et tätä ymmärrä", sanoi hän. "Mutta sinä opit kohta
ymmärtämään. Minä vaadin tottelemaan kuninkaan lakia, ja ellei se
tapahdu heti paikalla, odottaa sinua ankara rangaistus. Ei esivalta
hukkaan miekkaa kanna!"
Hauge seisoi kuten ennenkin peruuttamattomana ja varmana, tietäen
asiansa oikeaksi.
"Siinä tehkää niin kuin teille parhaaksi näkyy ja siten että voitte
sitä puolustaa sydämessänne ja Jumalan edessä, jonka palvelija te
olette", vastasi hän varmasti. "Jumalan palvelijoita me kaikki
olemme."
"Jumalan palvelijoita!" sanoi nyt pappi Steenbuch, kun piispa vaikeni.
"Nyt, kun olen lukenut sinun kirjasi, huomaan minkä arvon sinä annat
Jumalan palvelijoille. Sinä käyt meidän kimppuumme mitä kiivaimmin,
sinä syytät meitä kaikesta ajateltavissa olevista paheista -- sinä
-- sinä!" Tuo vanha mies rupesi änkyttelemään eikä vihansa vuoksi
löytänyt sopivia sanoja.
Niels Hauge meni varsin levollisena aivan papin luo ja katseli häntä
silmiin kirkkain kasvoin.
"Teidän hyväarvoisuutenne erehtyy!" sanoi hän. "En koskaan ole
maininnut teidän nimeänne enkä koskaan ole teitä tuntenut silloin kun
kirjani kirjoitin, en teitä enkä hänen korkea-arvoisuuttaan, joten
siis aikomukseni ei ole ollut loukata ketään teistä."
Sanat lausui hän sävyisästi ja luottavasti.
Pappi vilkaisi piispaan.
"Ei, ei -- mutta --", hän rykäsi häpeissään ja asettui istumaan.
"Tämä on kyllä hyvä", sanoi piispa ja nousi seisomaan; "mutta
tämä ei ole pääasia. Kysymys on siitä, haluatko lakata pitämästä
hartauskokouksiasi vai etkö?"
Hauge oli hetkisen vaiti ja ajatteli. Sitten kääntyi hän puoleksi
poispäin.
"Sitä en voi luvata", sanoi hän. "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä."
"Hyvä", sanoi piispa. "Sittenpä saat myös tyytyä siihen, että me
maallisen esivallan avulla panetamme sinut kiinni ja kuljetamme sinut
pois seudulta."
Terävillä silmillään hän katsoi Haugea kasvoihin.
Mutta kasvot olivat lempeät ja levolliset, aivan kuin ei mitään olisi
sanottu tahi tehty.
"Saatte menetellä niinkuin hyväksi ja oikeaksi huomaatte", vastasi
hän. "En minä tee vähintäkään vastarintaa."
-- -- --
Seuraavana aamuna papilta ja piispalta saamansa käskyn mukaan
vangitsi nimismies Hans Nielsen Haugen kuljettaakseen hänet
Leinstrandiin, jättäen samalla käskyn sikäläiselle nimismiehelle
kuljettaa hänet edelleen Trondhjemiin.
* * * * *
Leinstrandin nimismies Iver Monsen seisoi juuri talonsa pihalla, kun
sinne ajoi reki, jossa istui kolme miestä.
Siinä oli Melhusin nimismies ja kaksi vangittua, nimittäin Hans
Nielsen Hauge ja Lars Olsen Hemstad. -- Iver Monsen jäi ihmetellen
seisomaan ja tuijottamaan.
Reki saapui aivan eteisen kohdalle ja nuo kolme miestä astuivat siitä.
Melhusin nimismies tervehti ja meni Iver Monsenia kohden. Nuo toiset
kaksi tervehtivät myöskin, mutta jäivät seisomaan.
Melhusin nimismies kertoi asiansa.
"Olen saanut tuotavakseni käskyn piispalta, että sinun on pantava
nämä kiinni ja lähetettävä ne edelleen Trondhjemiin", sanoi hän.
Iver Monsen ei vastannut. Hän meni Haugen luo ja tervehti näitä
molempia sydämellisesti kättä puristaen.
"Nyt me olemme vankeja", sanoi Hauge.
Silloin kääntyi Iver Monsen ja sanoi Melhusin nimismiehelle:
"Tervehdi ja sano puolestani, että minä en sellaista asiaa toimita.
Minä en vangitse viattomia."
Sitten kääntyi hän taas Haugen ja Hemstadin puoleen.
"Menkää sisälle lepäämään", sanoi hän, "niin vähän ajan kuluttua vien
teidät kotiin Skjefstadiin."
Melhusin nimismies asettui rekeensä ja tarttui ohjaksiin.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Nyt minä olen tuonut ne tänne perille, nyt
on sinun asiasi joko kuljettaa heidät eteenpäin tahi päästää heidät
vapaiksi!" Hän ajoi pois.
Nimismies Iver Monsen hymyili.
"Niin, se jää sitten minun asiakseni", vastasi hän. Sitten lähti hän
näiden kahden miehen kanssa tupaan.
"Vai on Steenbuch taas ollut hommassa", huudahti hän tultuaan jälleen
Haugen ja Hemstadin luo.
"On ja piispa myöskin, vaikka hän olikin minulle toista luvannut",
vastasi Hauge asettuen istumaan. Iver Monsenin kasvot synkistyivät.
"Mutta minä en sinua täältä lähetä, siitä saat olla varma", sanoi hän
päättävästi. "Ennemmin tulkoon tänne uusi nimismies."
Hans Nielsen Hauge nousi seisomaan ja laski kätensä Iver Monsenin
leveille hartioille.
"Siitä sinua kiitän", sanoi hän lämpimästi. "Siinä teet kauniisti,
mutta ei sinun pidä meidän tähtemme nousta esivaltaa vastaan ja
menettää virkaasi."
"Mitäpä minä siitä välitän", vastasi Iver Monsen. "Olemme veljiä,
sinun tähtesi uhraan kaikki!" Haugen silmät kävivät lempeiksi.
"Sen tiedän", vastasi hän. "Kunhan se vaan on oikein."
Iver Monsen katsahti häneen.
"Eikö _se menettely_ olisi oikea?" kysyi hän ihmetellen.
"Ei", vastasi Hauge. "Kaikki esivalta on Jumalalta. Sitä meidän on
toteltava."
Iver Monsen kääntyi.
"Sittenpä minä eroan nimismiestoimestani", sanoi hän. "Tahdon kuulla
enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."
Hans Nielsen Hauge hymyili.
"Sinä olet kunnon mies, Iver Monsen", sanoi hän. "Ja hyvä olisi,
jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi. Mutta meidän on tehtävä
se, mikä on oikein. Nyt menemme minä ja Hemstad Trondhjemiin ja
ilmoittaudumme itse. Sillä tavalla pääsemme sekä sinä että me
tekemästä omaatuntoamme vastaan."
Iver Monsen teki monta vastaväitettä, mutta niistä ei ollut mitään
hyötyä. Hauge piti horjumatta kiinni päätöksestään, ja jo saman
päivän iltapäivänä lausuivat nuo molemmat maallikkosaarnaajat
hyvästit nimismiehelle ja rupesivat jalkaisin astelemaan Trondhjemia
kohden.
Oli tullut seuraavan päivän aamu.
Hauge ja Hemstad olivat jo kerinneet hyvän matkan tietään ja heidän
piti juuri pyrkiä erään sulan joen poikki.
Miehellä, jonka piti heidät viedä ylitse, oli paljon hommaa veden
äyskäröimisessä veneestä, joka vuoti paljon. Äkäisenä viskasi hän
äyskärin veneen kaaria vastaan, niin että kolisi.
"Luulenpa pirun olevan veneessä", huusi hän.
Hauge otti äyskärin levollisesti ylös.
"Ei ole", sanoi hän, "mutta se tuli sinuun, joka sitä kutsuit."
Mies vilkasi Haugeen.
"Taidatpa olla körttiläinen?" kysyi hän.
Hauge hymyili.
"Olenpa niinkin", sanoi hän. "Luen Jumalan sanaa."
Mies tuli sävyisemmäksi, vilkui taasen Haugeen asettaessaan istuimet
paikoilleen.
"Eihän sitä aina voi lukea", mutisi hän.
Hauge rupesi ajamaan pois vettä.
"Ei", sanoi hän. "Ethän voi aina syödäkään? Jos sitä yrität,
niin saatpa vatsasi piankin pilalle. Mutta jos syöt niin paljon
kuin sinulle on hyödyksi ja teet työtä ahkerasti, niin koituu se
paremmin hyväksi. Samoin on lukemisenkin laita. Jos sinä lakkaamatta
ahkeroitset lukea, niin ainoastaan väsytät itsesi hyödyttömästi.
Jos luet vähäisen ja yrität sen mukaisesti elää, niin voi se sinut
parantaa ja olla hyödyksesi sekä täällä että ijankaikkisuudessa."
Hauge ajoi vettä koko ajan, mutta mies oli vaiti.
"Soudahan nyt sinä", sanoi Hauge, "niin minä ajan pois vettä. Siten
jakelemme työmme veljellisesti ja tuletpa näkemään, että saamme pirun
pois veneestä."
Mies asettui airoille ja he pääsivät onnellisesti toiselle puolelle.
Mutta kun hän oli saanut runsaan maksun ja nuo kaksi miestä,
puristettuaan hänen kättään, lähtivät eteenpäin, tuijotti hän kauan
heidän jälkeensä.
* * * * *
Seuraavan päivän iltana oli Hauge taasen Trondhjemissa ja ilmottautui
yhdessä Hemstadin kanssa seuraavana päivänä maaherralle.
Kreivi Moltke itse oli matkoilla; kruununvouti, jonka luo heidät
osotettiin, pyysi heidän tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.
Kun he määräyksen mukaan uudelleen saapuivat kruununvoudin luo,
tapasivat he siellä maaherran sijaisen, Angellin. Tämä lähetti heti
hakemaan raatihuoneen vahtimestaria ja antoi panna heidät vankilaan.
"Niin vaarallisten rikollisten ei tule saada käydä vapaina", sanoi
hän kruununvoudille.
Vähän ajan kuluttua antoi Angell panna Haugen ja Hemstadin
tuomioistuimessa syytteeseen irtolaisuudesta ja tammikuun 13 päivänä
1741 annetun asetuksen rikkomisesta.
Heidät molemmat kuljetettiin takaisin Leinstrandiin, jossa
heidät maanantaina joulukuun 23 päivänä vietiin oikeuden eteen
kuulusteltavaksi.
Oli kutsuttu 36 todistajaa, joiden avulla toivottiin saatavan Hauge
todistetuksi syylliseksi monenlaisiin rikkomuksiin; mutta kuulustelun
tulos oli Haugelle ja Hamstadille loistava, kun heidän elämästään
kaikki todistivat ainoastaan hyvää. Ainoa, josta heitä voitiin
syyttää, oli se, että he olivat julistaneet Jumalan sanaa.
Nämä kaksi maallikkosaarnaajaa kuljetettiin taasen takaisin
Trondhjemiin, jossa he istuivat vangittuina aina seuraavan tammikuun
loppupuolelle, jolloin tuomio asiassa annettiin.
Hauge tuomittiin yhden kuukauden kuritushuonevankeuteen ja Hemstad
sotilaana yhden kuukauden linnoitustyöhön.
Hauge tyytyi valitusta tekemättä tuomioonsa. Hän valitsi tuon lyhyen
ajan vankeutta päästäkseen istumasta tutkintovankeudessa siihen asti
kunnes uusi tuomio ja uudet tutkinnot korkeammassa oikeudessa olivat
pidetyt.
"Ei kukaan voi sanoa minua riitapukariksi tahi oikeuden
vääntelijäksi", kirjoitti hän ystävilleen, "ei kukaan voine sanoa,
etten minä itse haluaisi teidän kanssanne kärsiä. Niinpä minun
esimerkkini, kuten teidänkin, tulee vahvistamaan totuutta. Sitä
paitsi tiedämme, että kerran tulee toinen tuomari ja silloin kukin
saa palkkansa ansionsa mukaan."
Hauge pantiin kuritushuoneeseen helmikuun 4 päivänä 1800. Nyt hän oli
kuudennen kerran vankilassa Jumalan sanan levittämisen vuoksi.
Koko vankeusaikansa oli hän hyvällä mielellä ja iloinen.
Hän teki työtä uusien kirjoitusten laatimiseksi ja kirjoitteli
ystävilleen.
"Häpeä kuritushuoneessa istumisesta", sanoi hän eräälle, joka kävi
hänen luonaan vankilassa, "on kuin nopeasti lentävä lintu pääni
ympärillä."
Ja piispa Schönheyderille, joka kävi hänen luonaan ja koetti saada
hänet muuttamaan mielipidettään, sanoi hän heidän erotessaan:
"Teidän korkea-arvoisuutenne! Minä istun mieluummin vankilassa ja
kärsin Jumalan sanan tähden kuin piispan puvussa sellaisena, joka
vainoo näitä Kristuksen vähäisiä maailmassa!"
Piispa ei sen enempää hyvästiksi sanonut.
Rangaistusajan loputtua lähti Hauge maantietä Dovren kautta
Kristianiaan; kaikkialla piti hän hartaushetkiä ja kaikkialla, missä
hän kulki, orasti Jumalan sana.
Nimismiehet, jotka olisivat kulettaneet häntä seudusta toiseen, jätti
hän sillensä selittäen, että hän tahtoi matkustaa kotiin, ja sitten
saapui hän huhtikuun alussa Kristianiaan.
Hän asettui tälläkin kertaa asumaan ystävänsä Gröndahlin luo,
jonka poika Anders nyt myös oli tullut uskonnolliseksi ja yhtynyt
haugelaisiin.
Gröndahlilta hän sai tietää, että hänen veljensä Mikkel edelleen oli
kuritushuoneessa uskollisena Jumalan kutsumiselle.
Samoin sai hän nyt sen surullisen tiedon, että hänen sisarensa Anne,
joka kauan oli ollut sairaloinen ja jota viime aikoina oli vaivannut
myös vaikeat hengelliset kiusaukset, ei enää voinut kauan elää.
Tämä ilmoitus teki syvän vaikutuksen Haugeen. Hän valmistautui heti
matkalle ja lähti Kristianiasta matkustaakseen kotiin.
"Tiedän kyllä varmasti, että tapaamme toisemme onnellisemmassa
maailmassa", sanoi hän Gröndahlille. "Mutta minä tahtoisin niin
mielelläni nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan vielä kerran; hän
oli kotolaisistani ensimäinen, joka kääntyi Jumalan puoleen ja hän
on ollut minulle valona ja tukena Jumalan ja hänen valtakuntansa
puolesta maailmassa."
Hänen silmänsä olivat lähtöhetkenä kyynelissä.
Kaksi päivää myöhemmin saapui hän enemmän kuin vuoden poissa oltuaan
takaisin Tuneen ja vanhempaansa taloon.
* * * * *
Huhtikuun 12 päivän iltapäivällä vuonna 1800 Hans Nielsen Hauge
saapui kotiinsa.
Nähdessään tutut rakennukset, tunsi hän omituista surunvoittoisuutta.
Tuolla sisällä, jossa hän oli elänyt niin monet vuodet onnellisena,
jossa hän oli taistelunsa suorittanut ja rauhan voittanut, siellä
makasi nyt hänen rakastettu sisarensa kuolemaisillaan. Sisarelle
kohta avautuisi suuri ihme; kohta olisi hänen taistelunsa loppuva,
hän menisi pois iloon, mutta veli ei saisi häntä seurata. Veljen
täytyi vielä kestää kärsimyksiä ja taisteluja ehkäpä montakin vuotta.
Hän henkäsi syvään tarttuessaan tuttuun oven ripaan; sitten avasi hän
hiljaa oven ja astui tupaan.
Tuvassa ei ollut ketään.
Takassa oli valkea, hiljaisuus ja rauha vallitsi; pöydällä oli
avonainen postilla.
Kamarin ovi oli raollaan; sieltä sisältä kuului jonkun lukevan ääni
ja Hauge tunsi sen äitinsä ääneksi.
Nyt vaikeni ääni; he olivat kyllä kuulleet hänen tulevan. Raskaita,
varovaisia askeleita kuului; ovi avautui kokonaan; harmaapartainen ja
kalpea mies sieltä tuli.
Se oli isä, Niels Mikkelsen.
Hän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti
oven jälkeensä ja astui esille.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän syvällä, raskaalla äänellä.
"Minä se olen, isä."
He seisoivat ja pitivät toistensa käsiä kauan.
"Jumalan kiitos", kuiskasi isä. "Hän on sinua niin kysellyt."
Ja hän huokasi kuin helpoituksesta.
Hans Hauge seisoi hetkisen ja tuijotti eteensä.
"Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän hiljaisesti.
"Meneehän se", vastasi isä. "Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut
vaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet."
Hans Hauge oli tullut varsin kalpeaksi. Nyt hymyili hän hiljaisesti.
"Ei toki", sanoi hän luottavasta. "Annea emme menetä."
"Emme", vastasi isä. "Jumalan voima voitti vihdoin. Nyt hän on
pahimmasta päässyt."
Isän silmät olivat kyynelissä.
Hans Nielsen Hauge vaikeni hetkisen. Sitten sanoi hän varsin hiljaa:
"Minä kuulin, että hän menee pois."
Isän silmät täyttyivät kyynelillä, jotka tippuivat maahan.
"Niin menee", sanoi hän.
"Eikö ole mitään neuvoa?" Hauge katseli isäänsä.
Niels Mikkelsen pudisti päätään.
"Lääkäri sanoo, ettei ole", vastasi hän.
Hans Hauge kumartui. Sitten pani hän kätensä ristiin.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoi hän.
Hän jäi niin kauan seisomaan. Hänen huulensa liikkuivat niinkuin hän
olisi puhunut itsekseen tahi jonkun toisen kanssa. "Niin, niin",
jupisi hän ja nyökkäsi moneen kertaan päätään.
"Jumalan ensimäinen elonkorjuu", kuiskasi hän.
Sitten nosti hän päänsä ja hänen siniharmaissa silmissään oli suuri
voima.
"Saanpa mennä sisälle", sanoi hän.
"Aivan niin", sanoi isä, joka katseli ovea. Ja Hans Nielsen Hauge
astui hiljaa huoneeseen. Mutta isä istui pöydän ääreen ja nojasi
kätensä raskaasti molempiin käsiinsä.
* * * * *
Kun Hauge astui sisälle, nousi äiti ylös ja meni sivulle. Hauge
tarttui hänen käteensä tullen hiljaa vuoteen ääreen.
Sairaan kasvoille levisi kuin jotakin kirkastettua tuntiessaan
tulijan.
Valkoinen, laiha käsi ojentui puolittain ja sairas hymyili.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän. Ääni oli heikko ja vapiseva.
Hauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui
hän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän
ehtimiseen silitteli.
"Jumalan kiitos, että saimme tavata toisemme, Anne", sanoi veli
sävyisästi.
"Aivan niin!" kuiskasi sairas. "Mutta kovallepa se otti!"
Hän katseli kuin kaukaisuuteen.
Hauge katseli häntä kauan.
"Kuulin siitä", vastasi hän. "Mutta sitten voimallinen Jumala voitti."
Sairas pani silmänsä kiinni ja makasi paikallaan.
"Niinpä niin", kuiskasi hän. "Jumalalle kiitos! Hän voitti!"
Hauge otti hänen kätensä kummankin kätensä väliin.
"Rakas sisareni!" kuiskasi hän.
Sairas avasi silmänsä ja hymyili. Sitten hän ne taas sulki.
Veli istui edelleen siinä.
"Ja sinä et pelkää kuolla?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
Sairas katsoi suurin ja lempein silmin.
"En, Hans", vastasi hän. "Nyt en minä enää pelkää." Hänen silmänsä
seurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.
"Minä en nyt ole yksin", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen
eteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.
"Rakas Hans!" kuiskasi hän. "Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä,
kun minä kuolen."
Veli nyyhkytti.
"Sen teen", sanoi hän ja hänen äänensä oli lempeä kuin äidin ääni.
Silloinpa itki Hans Nielsen Hauge.
"Yksin Jumala on väkevä", sanoi hän.
Tuli kuolinpäivä.
Sukulaiset olivat koolla. Sairas oli jokaiselta ottanut jäähyväiset.
Nyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului.
Kuoleman kalpeus oli tullut.
Hän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden
joukossa nähnyt.
"Hän istuu vankilassa uskonsa tähden", oli veli vastannut.
"Jumala häntä siitä siunatkoon", oli sairas itsekseen sanonut.
Vähän ajan kuluttua aukaisi hän taas silmänsä.
"Hans", kuiskasi hän.
"Tässä olen." Ja hän kumartui sisarensa ylitse.
"Kiitos, että johdit minut Jumalan luo!"
Hans tunsi sairaan käden heikkoa puristusta.
Haugen silmiin nousivat kyyneleet.
"Nyt sinä, rakas sisar, johdat minua", vastasi hän.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten sairas ummistetuin silmin kuiskasi:
"Sinä tulet kohta jälessä, Hans!"
Hans puristi sairaan kättä.
"Tulen heti, kun työni on suoritettu", vastasi Hans lujalla äänellä.
Sairas vaikeni. Oli kuin hän olisi nukahtanut. Mutta hetkisen
kuluttua aukaisi hän silmänsä.
"Nyt, Hans, tulee täällä pimeäksi", sanoi hän.
"Jumalan valo saapuu", vastasi veli.
"Niin, niin!"
Sairas sulki taasen silmänsä. Sitten hän hymyili.
"Nyt soivat kellot", kuiskasi hän. "Rukoile puolestani."
Hans Nielsen Hauge kumartui ja luki Isämeidän; hänen kaunis äänensä
oli selvä ja voimakas.
"Kiitos! Jumala siunatkoon" -- ja sairaan pää kääntyi sivulle päin.
"Uskotko elävään Jumalaan ja pelastukseen Jeesuksessa Kristuksessa?"
kysyi Hans Hauge lujalla äänellä.
Sisaren huulet liikahtivat.
"Uskon", sanoi hän tuskin kuuluvasti.
Hans Hauge jäi istumaan pitäen sisaren kättä omassaan.
Sisaren pää painui syvempään. Kuoleman varjo nousi hänen kasvoilleen.
Äkkiä nosti hän vapaan kätensä ja antoi sen taasen vaipua.
"Niin", sanoi hän taaskin selvästi ja pitkäveteisesti. Silmät
sulkeutuivat; sitten käänsi hän päätään ja kuoli.
Itkuun purskahdettiin hiljaisessa kammarissa. Silloin nousi Hans
Nielsen Hauge ylös. Hän pani kuolleen kädet ristiin.
"Mene rauhaan, rakas sisar!" sanoi hän.
Sitten pani hän omat kätensä ristiin.
Vähän sen jälkeen kuului kuolinhuoneesta laulua. Virsi "Jeesus,
sun kanssasi olla mä tahdon" kaikui yhden ainoan voimakkaan äänen
laulamana.
Hans Nielsen Hauge seisoi ja lauloi elämän kiitosvirttä kuolleen
sisarensa ruumiin ääressä.
* * * * *
Huhtikuun 18 päivänä haudattiin Anne Hauge. Seudulla vallitsi suuri
suru, sillä kaikki olivat vainajasta pitäneet hänen hyvyytensä ja
lempeän luonteensa vuoksi. Mutta kaikkein enimmin suri Hans Nielsen
Hauge.
"Kirkkain valo on täältä poissa!" kirjoitti hän Anders Gröndahlille
siinä kirjeessä, jossa hän ilmoitti sisaren kuolemasta. Hänelle oli
sisar ollut kuin Jumalan armon valossa kasvanut kukka; oli kuin elämä
olisi kadottanut kauneutensa sisaren kuoleman kautta.
Kaikkialla, missä hän kärsi asiansa tähden, vankilassa, pilkattuna,
vainottuna, näki hän aina sisarensa puhtaan kuvan ja kuuli hänen
lempeän äänensä, joka pyysi häntä kestämään loppuun asti Jumalan ja
Kristuksen tähden.
Nyt ei sisarta enää ollut. Nyt hän kutsui toisesta maailmasta. Näinä
päivinä täytyi Haugen useita kertoja taistella mielen masennusta
vastaan ja halua vastaan jättää kutsumuksensa. Mutta hänen luja
tahtonsa voitti.
Hän rupesi taas sisaren kuoleman jälkeen matkustamaan Tunen
ympäristössä ja lähti toukokuussa ensimäiselle ulkomaanmatkalleen
Köpenhaminaan, osittain saadakseen kirjansa painetuiksi, osittain
tutustuakseen Tanskan heränneisiin.
Vasta myöhään syksyllä palasi hän takaisin Norjaan.