Väylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.
Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet
ylös vedettyinä.
Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa
tuijottaen pohjoiseen päin.
Se oli Hans Nielsen Hauge.
"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla
hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle
mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen
menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias
Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin,
missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että
rauhallinen vaikutusala.
Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä
purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta
saadulla passilla.
Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja
tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa
miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat
olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät
rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva
tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.
Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.
Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla
kaukaisessa kaupungissa -- kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.
Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan
Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä
näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut
ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan
kirkko rakennettaisiin.
Hän hengitti syvään.
"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.
Tämä katseli aavaa merta ympärillään.
"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan
tyven yöksi."
"Niinkö?"
Hauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.
Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä
toimetonna!
Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi
uudelleen kapteenin puoleen.
"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?"
kysyi hän.
Kapteeni seisoi hetkisen.
"Onko sinulla niin kiire?" kysyi hän vihdoinkin.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi
siirtää."
"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida
olla kuninkaan asiaa?" -- sanoi hän hymyillen.
"Ei", vastasi Hauge.
"Minä kuljen Herramme asialla."
Kapteeni hymyili.
"No, jos niin on", vastasi hän, "niin täytyy sinun päästä perille."
Hän silmäili rannikkoa pitkin.
"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä
voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan
sinulle merkin."
Hauge kiitti.
Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman
päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka
lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana
pääsi Hauge lähtemään.
Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja
kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti
poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.
* * * * *
Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla
Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin
pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan
pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat
näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.
Hans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.
Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge
seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl,
pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin,
vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että
hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson
Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot
kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla,
erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti
nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli
kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli
vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt
omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.
Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja
taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana
istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.
Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa,
melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti,
paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja
pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön
valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti
tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito
Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka
kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin -- nyökäytti kuin
näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä.
Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei
imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja
synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen
vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta
ijankaikkiseen autuuteen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua,
jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului
ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti
lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla,
tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen
suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien
olleensa läheisessä yhteydessä -- ikäänkuin silmä silmää vasten --
totuuden kanssa.
Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin
Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa
eikä tahtonut mennä.
"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä
suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.
Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan
käyristyneeseen vasempaan käteensä.
"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut
minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta
vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut
autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin
puhuvan -- oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli
mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"
Hän ei päästänyt Haugen kättä.
"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta
kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella.
Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"
Hän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.
"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä
hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"
Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta
päätänsä itsekseen.
Ovella kääntyi hän vielä kerran ympäri.
"Tervetuloa tuvalleni", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.
Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren
Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.
Mutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin "liian imelä".
Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko
ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson
Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.
* * * * *
Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan
Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa,
jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille
kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.
Eräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja
esittää ne poliisioikeudelle.
Hauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään
erityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin
pitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa
jumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa.
Samalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja
ylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti.
Haugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka
kysymykseen raamattuun viittaamalla.
"Eihän ole vahingoksi", sanoi hän, "kun ihmiset neuvovat ja tukevat
toisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti."
Poliisimestari myönsi tämän oikeaksi. "Niin, jos voisit toimia
jotakin tämän tapaista", sanoi hän, "niin se olisi erinomaista;
silloin olisit kykenevämpi minua."
Hauge hymyili.
"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa", sanoi hän. "Sen asia on
rangaista pahaa ja suojella hyvää!" Poliisimestari hymyili.
"Rangaista pahaa osaamme kyllä", vastasi hän; "mutta poistaa sitä --
se ei ole niin helppoa."
"Kyllä se käy", sanoi Hauge pelottomasti. "Kunhan vaan hyvää
suojellaan."
Poliisimestari hymyili jälleen.
"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies", lausui hän; "mutta
muistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää
maallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme
lakia ja asetuksia!"
"Niin", vastasi Hauge. "Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää
että jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava
häpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki
ja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!"
Poliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle
ja antoi hänelle luvan mennä.
"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan
lausunto on saatu", sanoi hän.
"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä
oikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin", vastasi Hauge, hyvästellen
ja lähtien.
Kun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän
torilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva
ja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa
silmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli
mahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.
Hän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,
Johan Nordahl Brun.
Poliisimestari seisahtui ja tervehti.
"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra
Hauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa
itämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän,
senjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.
Piispa Brun kohautti päätään ja katsoi poliisimestariin voimakkain
katsein.
"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut
myöskin vastaukseni asiassa", sanoi hän voimakkaalla äänellä.
Poliisimestari katsoi tuota mahtavaa pappia.
"Te toivotte siis, että hän saa olla vapaana?" kuulusteli hän.
John Nordahl Brun kohotti kaarevia kotka-kulmakarvojaan.
"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon", vastasi
hän voimallisesti.
"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa
miljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat,
jotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti
yksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!"
"Mutta hänen kirjansa, teidän korkea-arvoisuutenne?"
Brun hymyili.
"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin,
epäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä
mitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia",
vastasi hän. "Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta;
mutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut
itse confessionaru's Bastholmille!" -- Hän hymyili.
Sitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan,
tarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.
"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi", sanoi
hän äänekkäästi, "etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän
pitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun
mielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja
kevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia,
asetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta."
Hän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni,
pisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten
ja astui eteenpäin.
Poliisimestari jatkoi naurahdellen matkaansa.
* * * * *
Johan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden
vapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina
marraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti
kotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa
Bergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa
nähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja
siinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan
Jaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja
levittäen kirjasiaan.
Varsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli
talonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan
Vansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli
herrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.
Bugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen
hän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:
"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan -- niin, vaikkapa
minäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti
vahvana; sillä sinun on tulevaisuus!"
Vansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin
ja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä
Mölleriä.
Haugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa
tehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.
Kaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti
Drammenista uusille matkoille.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi
suurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen,
veräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.
Tiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies
oli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein
sotaurhon näköinen.
Parta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten
suorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt
kämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu
nimismies Jens Gram.
Ääni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa
noin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset
ja kylmähköt.
Kristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen
hevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset
kaviot.
"Sepä on hento hevonen sinulle", sanoi hän.
Nimismies Gram hymyili.
"Oh, menetteleehän tuo", vastasi hän.
Hoen sylkäsi lumeen.
"Niin", sanoi hän. "Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina
hevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju."
Gram nauroi kylmän naurun.
"Eihän tässä niin kiirettä ole", sanoi hän.
Hoen nauroi iloista, terävää naurua.
"Eipä vaan -- sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne
tulet", lausui hän.
"Voipa niinkin olla", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui
ja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.
Kristofer otti piipun suustaan.
"Tiedätkö että Hans Hauge on tullut tälle kylälle?" kysäsi hän äkkiä.
Nimismies Gram kääntyi nopeasti.
"Vai niin", sanoi hän. "Koska sitten?"
"Hän tuli eilen", vastasi Hoen. Nimismiehen silmät tulivat
sinertävämmiksi.
"Missä hän asuu?" kysyi hän.
Kristofer Hoen pisti sammuneen piipun takkinsa taskuun.
"Minun luonani", vastasi hän mitä suurimmalla levollisuudella.
Nimismies punehtui hiusmartoa myöten.
"Sepä oli peijakas", karjasi hän.
Kristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla
läikehtivät tummempaa liekkiä.
"Ei", sanoi hän. "Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen
'herran' kanssa tekemistä."
Gram hymyili ivallisesti vastaamatta.
Silloin Kristofer Hoen sanoi:
"Uudenvuoden aattoiltana on minun talossani hartauskokous. Olet
tervetullut."
Nimismies naurahti.
"Voipa tapahtua, että tulenkin", vastasi hän.
"Niin, tule sinä", sanoi Hoen.
"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä
hullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies."
Nimismies Gram nyökäytti ja kiinnitti suitsia.
"Niin, silloinpa saamme nähdä", vastasi hän ja ajoi pois
Kristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki
nimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat
kasvot.
Siellä seisoi Hans Nielsen Hauge.
* * * * *
Uudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko
kylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut
Kristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan
Hoenin kartanossa.
Pappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu
mies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens
Gram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.
Pappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa
vangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä
kokousta.
Kun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi
hän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.
Kun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella,
hieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:
"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan
koko kyläkuntaa?"
"Eipä juuri niin -- minä tyydyn vähempäänkin", arveli Gram.
Tähän ei Hoen vastannut.
"Saatpa mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta tupa on täysi -- taitaa
jäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!"
Molemmat astuivat tupaan, isäntä edellä.
Kokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi
Haugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui
paikallensa.
Hän mainitsi virren numeron ja katsahti ympärilleen alkaaksensa.
Silloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen
kädellään seurakunnalle.
"Minun seurakuntalaiseni", sanoi hän käskevällä äänellä.
"Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle
kuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin
kaikki muu käy turhaksi!"
Hän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen
kovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.
Luettuansa katseli hän ympärilleen voitollinen ilme kasvoillaan.
"Kuten tästä näette", jatkoi hän, "niin eivät tällaiset jumaliset
kokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot
saavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis
hiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette
tietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan."
Hän jäi seisomaan.
Edelleenkin oli aivan hiljaista.
Silloin nousi Hauge seisalleen.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minä
tunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten
käsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan
sanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla
on niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa
herra papille toista asetusta, ja te kuuluu": -- tässä korotti Hauge
ääntänsä -- "Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!" Hän
istuutui.
Hyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen
sanojen ohella.
Veri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti
Haugeen päin.
"Tämän kokouksen on hajaannuttava!" käski hän vallitsevasti. "Minä
vaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!" Hän huusi
tämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä,
heittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.
Mutta nyt nousi Kristofer Hoen vuorostansa ja astui esille.
"Jo riittää!" sanoi hän. "Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit
kaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat
ovat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla
lienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän
puhuu -- se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!"
Talonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.
Nyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.
"Kuulkaa häntä ensin!" huusivat he. "Papin pitää kuulla häntä!"
Huudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä
kasvoja.
"Hyvä", sanoi hän. "En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun
kuulla!"
Hän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean
ihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin.
Ja jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge
lämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta.
Se sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä
elämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan
valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen
toistaan hyvään.
Kun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan
istunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.
"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut", sanoi hän, "niin huomaan
minä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan
että hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä,
huonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita
kuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi
opetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.
"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja
ymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään
Jumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli
niin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään
Ilmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee
sen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!"
Hauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi
häntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:
"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se
olisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen
mukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi
joku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans
Nielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään
mahdotonta -- Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että
ylhäisen ylitse."
Tähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.
"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat", sanoi hän,
"täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa
tämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää
velvollisuutenne!"
Gram astui Haugen eteen.
"Sinun pitää seurata minua", sanoi hän, ottaen häntä nutun hihasta
kiinni.
Hauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja
vapautti kätensä.
"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi hän. "Minä olen
laille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!"
Talonpoikien kesken kuului suurta nurinaa. "Tuollainen on liian
typerää!"
"Tehdä väkivaltaa rauhalliselle miehelle!" kuului kaikkialta.
Mutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui
seisomaan Haugen viereen.
"Laki saa kulkea kulkuaan", sanoi hän. "Mutta minä ajattelen, että me
muistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge!
Sinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että
nimismies yhteensä!"
Hän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän
nopeasti tuvasta.
Pappi, nimismies ja Hauge pujottelivat väkijoukon läpi ulos etehiseen.
Heidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi
kolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin
ja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.
Pappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua,
katsoi hän Haugea.
"Tule tänne", huusi hän.
"Ei", vastasi isäntä Hoen.
"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen
Haugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta,
että minä olen nimismiehen renki tänään!"
Hän ajoi hevosen portaiden eteen.
"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!" sanoi hän; hän piteli virmaa
hevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.
Hans Hauge astui esiin.
"Istunko minä reen istuimella?" kysyi hän.
"Jo toki", vastasi Hoen.
"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun", lisäsi
hän hymyillen.
Nimismies seisoi tätä katsellen; oli paljon väkeä portailla.
"No, no", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. "Jos tahdot
ajaa vangittuja, niin sama se minulle." Hän tarttui piiskaansa ja
veti lakin korvillensa.
"Kyllä", vastasi Kristofer Hoen. "Kun Hans Nielsen Hauge on vankina,
voin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika."
Kulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer
Hoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä
seisoivat. "Tästä tulee jouluajelu!" sanoi hän.
"Älkää ajako liian kovaa!" huusi hän edellä ajaville. Miehet
portailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen,
jonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli
jalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.
Kuljettiin portista ja pohjoista kohti valtamaantietä.
"Onnea matkalle", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta
läpi lumikinoksen.
"Kiitos!"
Pappi läimäytti hevostaan.
Ja nelistäen lähdettiin pohjoiseen.
Näin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti.
Pappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies
ja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan
juoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen
kintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi
korvia. -- Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä
saattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer
Hoen Haugen puoleen.
"Istu nyt hiljaa", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän
hevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja
riuhtasihe lentoon.
"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja
pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.
Nimismies Gram pidätti hevostaan.
"Hei, seis!" huusi hän.
Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin
hilpeät kasvot.
Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä
hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen
kääntyi ympäri reen takaistuimella:
"Tervetuloa perästäpäin", huusi hän hymyellen.
Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän
itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten
välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän
heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin
ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen
talon pohjoispuolella.
Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut
tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä
varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli
kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen
piiriin.
Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi
ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä;
hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi
hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain
tapaisi hänet!
Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta,
olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.
He olivat kyllä kaikki nähneet.
"Ajoiko hän kovasti?"
"Kyllä. Hänellä oli juoksijansa", kuului vastaus.
Vihdoinkin oli nimismies saapunut viimeiseen taloon Ekerissä.
Siellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia
sitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa
Rökeniin, oli hän sanonut.
Nimismies kiroili itsekseen ja ajoi Rökeniin.
Päästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen
taloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi
selässään, sidottuna portinpylvääseen.
Nimismies ajoi myöskin pihaan, sitoi hevosensa toisen viereen ja
astui tupaan.
Siellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja
joivat kahvia.
"Tervetuloa perässä", sanoi Kristofer Hoen, kun näki nimismiehen
ovella.
Jens Gram meni tulipunaisena naamaltansa molempien eteen ja iski
nyrkkinsä pöytään, niin että kahvikupit tanssivat.
"Siitä saat vielä takaisin, Kristofer Hoen!" kiljasi hän.
Talonväki, joka istui uunin ympärillä, katsoi tätä hämmästyneenä.
Hoen siirsi paikkaa.
"Mitä nyt, vallesmanni?" sanoi hän ja näytti viattomalta. "Minä
kyyditsin hänet ulos pitäjästä, ja sehän minun pitikin tehdä", jatkoi
hän.
Nimismies ei vastannut hänelle, vaan kääntyi Haugen puoleen.
"Sinä lähdet minun kanssani", sanoi hän, -- "ja heti!" Hans Hauge
kaasi hyvin rauhallisena lisää kahvia kuppiinsa.
"En", vastasi hän. "Sitä en minä tee. Sinä et ole esivallan edustaja
täällä. Anna tämän pitäjän nimismiehen tulla minua vangitsemaan,
jos olen tehnyt jotakin luvatonta tässä pitäjässä. Meidän täytyy
noudattaa lakia, sekä sinun että minun."
Nimismies oli sanatonna. Hän ei voinut tehdä mitään, eikä hän
uskaltanutkaan; sillä Kristoferilla oli sukulaisia tässä talossa.
"No niin", vastasi hän ja kääntyi Kristoferin puoleen, "mutta tämä on
oleva sinulle kallis lysti!"
Hän kohotti jälleen nyrkkinsä. Nyt nousi Kristofer pystyyn.
"Ei, kuulkaa nyt, nimismies", sanoi hän. "Jos tällä tavoin asiaa
kiristät, niin olen vielä kerran pakoitettu olemaan kyytimies. Mutta
silloin olet sinä se, jonka kyyditsen pitäjästä. Nimismiestä, joka
hyökkää syyttömien kimppuun, emme tarvitse Ekerissä, ja minä olen se
mies, joka saan hänet seudulta poistetuksi, ole varma siitä."
Hän kääntyi, meni uunin luokse ja alkoi leikata tupakkaa piippuunsa.
Nimismies seisoi kauan äänetönnä ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten
kääntyi hän, sanaakaan hiiskumatta, läksi tuvasta hyvästi sanomatta,
istui rekeensä ja ajoi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.
Mutta silloin nuo hyväntahtoiset ihmiset tuvassa kaikki nauroivat,
eikä itse Hans Hauge voinut pidättää hymyilyänsä.
"Niin, tämä ei nyt ollut oikeastaan minun tahtoni mukaista, Kristofer
Hoen", sanoi hän.
"Mutta minun se oli", vastasi Hoen.
-- -- --
Enempiä esteitä ei Haugen vaikutukselle tällä kertaa asetettu.
Työtänsä jatkoi hän näillä seuduilla huhtikuuhun saakka, jolloin hän
viimeinkin matkusti kotiinsa.
Kotona nousi suuri ilo sekä hänen kotiperheessään että hänen
uskollisten uskonveljiensä keskuudessa. Suurin joukoin riensivät
he Haugen talolle, jossa he saivat vahvistusta vakaumukselleen ja
uutta uskallusta, voimaa kärsimään sen vuoksi, Hans Nielsen Haugen
sytyttävien puheiden kautta.
Mutta kotona oleilu ei kestänyt kauan. Kirje kirjeen perästä saapui
Haugen ystäviltä Bergenissä, jonne he pyytämällä pyysivät häntä
tulemaan.
Näiden kirjeiden joukossa oli myöskin yksi Samson Traaelta, joka
seurustelun kautta Haugen kanssa oli herännyt todelliseen kristityn
elämään. Tämä kirje liikutti Haugen sydäntä. Hänelle oli mahdotonta
vastustaa kutsua kauemmin.
Samson Traae kirjoitti m.m. seuraavasti:
'Rakas veli!
Sinä, joka olet siittänyt minut Kristuksessa ja synnyttänyt minut
kuni äiti monin kärsimyksin, ennenkuin sait minut ohjatuksi
hyvin muodostetuksi lapseksi Kristuksessa! Sitä rakkautta, jota
tunnen sinua kohtaan, en voi kirjoittamalla kuvata. Kiitos
sinulle ja Jumalalle, joka lähetti sinut tänne, minulle ja muille
pelastukseksi!
Minä näen sinut hengessä joka päivä; niin, minun sydämeni sulaa
surusta ja ilosta muistellessani sitä suurta rakkautta ja
hyvyyttä, jota minulle osoitit, josta rakkaudesta Jumala sinua
palkitkoon ijankaikkisuudessa!
Jollemme enää näkisi toisiamme tässä elämässä, niin suokoon
Jumala, että näkisimme jälleen toisemme ijankaikkisuudessa!
Kumminkin, minä ikävöin nähdä sinua jälleen.'
Hans Nielsen Hauge matkusti. Hänen kotona-oleilunsa ei ollut kestänyt
kuin kolme päivää.
Hans suuntasi kulkunsa ensinnä Drammeniin, missä hän sai uuden
passin pormestari Strömiltä, sieltä Ekeriin, jossa nimismies Gram
tällä kertaa otti hänet kiinni ja antoi hänen istua kolme päivää
vangittuna, ennenkuin hän ankaran valvonnan alaisena lähetti hänet
kruununvouti Colletin luokse Kongsbergissä. Täällä täytyi hänen
alistua tutkittavaksi, mutta sen jälkeen hänet maaherranviraston
määräyksestä laskettiin irti. Vaikutettuansa Kongsbergissä pitemmän
aikaa, vetäytyi hän edelleen länttä kohden Numedaliin, sieltä
Rollagiin, Noreen ja Opdaliin, jossa hän tapasi myöhemmin niin
kuuluisan nimismies Tollef Olsen Backe'n, joka aikoinaan oli Haugen
vaikuttavimpia hengenheimolaisia.
Opdalista kulki hän hiihtäen Hardangeriin ja sieltä edelleen
Bergeniin, jossa hän viipyi koko kevään ja kesän.
Haugen ystävät Bergenissä tekivät kaikkensa saadaksensa hänet
vakinaisesti asettumaan tähän kaupunkiin asumaan, jossa hän saisi
elää ja työskennellä rauhassa. Vanha palvelijatar Boes kutsuikin
hänet eräänä päivänä luoksensa; hänellä oli jotakin erikoista hänelle
sanottavaa.
Haugen tultua istui hän juhlapukuisena tuolissaan.
"Istuhan Hauge", sanoi hän. "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa."
Hauge kävi istumaan; Vanhus yskäsi, otti sauvansa molempiin käsiinsä
ja alkoi:
"Niin, katsos Hauge", sanoi hän. "Minusta sinä saat niin paljon
kärsiä Herramme asian vuoksi; minua on kovin säälittänyt nähdä ja
kuulla kaikista kärsimistäsi vainoista ja vaivannäöistä."
Hän siirsi keppiänsä ja istui yläruumistansa keinutellen.
"Nyt on sillä tavoin, että minulla on sangen runsaasti omaisuutta,
sekä talo että turve, ja olen ajatellut, että kun minä pian pääsen
kotiin, niin saisit sinä kaiken minkä omistan -- jos tahtoisit
asettua tänne Bergeniin asumaan."
Hän katsoi ystävällisesti Haugeen.
"Mitä sinä tästä arvelet?"
Haugen kasvot olivat kalvenneet. Hänen silmänsä loistivat
omituisesti. Näytti siltä kuin kyyneleet olisivat pyrkineet esille.
Hän lausui hiljaisella äänellä:
"Vastaanottakaa kiitokseni kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestä, jota
minulle osoitatte Jumalan asian tähden; mutta sitä jota minulle
tarjoatte, en voi vastaanottaa, en, vaikka tarjoaisitte minulle koko
Bergenin."
Vanhus säpsähti tuolissaan.
"Mitä sinä sanotkaan?" -- lausui hän.
"En, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin!" toisti Hauge
äänekkäästi.
"Ja miksi et?"
Vanhuksen suuret, harmaat silmät tuijottivat häneen silmälasien läpi.
"Juuri Jumalan asian tähden", vastasi Hauge päättävästi. "Minulle
olisi suuri ilo istua täällä Bergenissä hyvien ystävien ympäröimänä
ja nauttia hyvinvoinnista; mutta niitä kohtaan koko maassa, jotka
istuvat ja odottavat elävää Jumalan sanaa -- heitä kohtaan tekisin
kuoleman synnin asettuessani tänne rauhaan ja mukavuuteen. Silloin
istuisin kuin palossa ja helvetin liekeissä!"
Vanhus istui hetken äänetönnä. Sitten nousi hän tuoliltansa ja meni
suoraan Haugen luokse.
"Ei, salli minun tarttua käteesi", sanoi hän. Ja hän otti Haugen
käden käsiinsä.
"Sinä olet kelpo mies!" huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua! Ja
mene sinä sinne, johon sinun on mentävä! En tahdo kiusata sinua, niin
mielelläni kuin sen tekisinkin!"
Hauge lähti Bergenistä puolivälissä kesäkuuta, vaelsi Söndfjordin,
Nordfjordin ja Söndmören läpi, sieltä Nordmöreen ja Surendaliin,
missä hän Rindalenissa piti kokousta kirkon lähellä, mutta sai pappi
Finckenhagenilta käskyn poistua.
Surendalenista kulki Hauge maitse Trondhjemiin ja saapui sinne
elokuun alussa 1799.
Hänen kotoa poissaollessaan oli varsinainen vaino hänen
hengenheimolaisiaan kohtaan alkanut Itä-Norjassa.
Jo toukokuussa oli Peter Hansen Boer, joka piti kokouksia Ekerissä,
vangittu nimismies Gramin toimesta ja tuomittu kuritushuoneeseen
siksi, kunnes hän lupaisi jättää maallikkosaarnaajavirkansa. Kolme
päivää myöhemmin vangittiin myöskin neljä Haugen heimolaista, Berger
Vetle, Peder Mathiesen, Peder Nordlid ja Thorkel Gabestad, senjälkeen
kun he olivat pitäneet hartauskokouksia Hölandin kappelissa Hemnesissä.
Myöhemmin syksyllä joutuivat Haugen veli Mikkel ja hänen
sisarensa poika Paul Gundersen samoin vankeuteen ja tuomituiksi
kuritushuoneeseen samoilla ehdoilla kuin edellä mainitut.
Tiedon näistä vangitsemisista sai Hauge oleillessaan Trondhjemissa,
jossa samanlainen kohtalo häntä itseään odotti.
Hän kirjoitti heti ystävilleen lohduttavia kirjeitä, joissa hän
ilmaisi surunsa vihamiestensä pahansuovasta mielialasta ja ilonsa
siitä, että hänen ystävänsä saivat kärsiä hyvän asian tähden.