Huhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan,
missä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää;
seuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan
seebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut
Haugen hengenheimolainen.
Ulkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä
Meier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti
etsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders
Kristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä
etukaupungissa.
Toisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa
kaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous
erään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.
Kristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne
saavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph,
palvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.
Tämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen
ja kysyi mitä hän tahtoi.
"Oletteko Hans Nielsen Hauge?"
Nimismies teki kysymyksensä karkeasti.
Hauge vastasi, kuten tavallisesti, hiljaisesti ja lempeästi:
"Kyllä olen."
"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä
tänä iltana?" kuului vielä karskimmasti.
"Kyllä se on totta."
"Siitä ei tule mitään. Minä vangitsen sinut tässä lain nimessä."
"Niin, niin", vastasi Hauge. "Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta
Jumalan lain nimessä ette sitä tee."
"Se on oleva minun eikä sinun asiasi", sanoi nimismies Knoph tuimasti.
"Suvaitse heti seurata minua."
Samalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset
kovat sanat.
"Seuraako hän mukanasi?" kysyi nimismies ja osoitti Kristian Baersötä.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Hän on yksi veljistäni Herrassa."
"Sitten saa hänkin seurata sinua vankeuteen", sanoi nimismies.
"Kyllä", vastasi Kristian, "sen teen mielelläni."
Otettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat
maallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät
kaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.
Tiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan
ja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.
Molemmat maallikkosaarnaajat astuivat hiljaisina sisään ja
tervehtivät.
Läänin maaherra katsoi kauan ja tutkivasti Haugea.
"Sinäkö siis olet Hans Nielsen Hauge?" kysyi hän.
"Kyllä -- se on nimeni", vastasi Hauge.
Maaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret,
kirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:
"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä;
on häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan
poika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä
henkesi elatukseksi."
Maaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti,
painostaen joka sanaa.
"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet
kuritushuoneeseen", lisäsi hän varottaen.
Hauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten
otti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean
virkamiehen edessä.
"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta", sanoi hän
rauhallisena ja kirkkaalla äänellä. "Sellainen syytös ei ole tosi,
tehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri,
joka tahdon vetäytyä työstä."
Maaherra keskeytti hänet.
"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle", sanoi hän jyrkästi,
"virkansa puolesta -- ja silloin lienee se kumminkin totta."
"Ei, sitä se ei ole", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen
paperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.
"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan",
sanoi hän; "ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni
Haugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki
todistaa."
Hän asetti passinsa pöydälle maaherran eteen.
Tämä otti paperin ja tutki sitä tarkoin.
"Hm", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. "Kyllä se
näyttää olevan järjestyksessä", mumisi hän.
"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee",
jatkoi Hauge, "niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että
meidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava
Jumalaa ja opittava hyvää toisiltamme."
Hän seisoi odottaen maaherran vastausta.
"No niin", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. "Tuo kaikki voi
kyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa;
huomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä
molempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet
ne tänään esittänyt."
Maaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin
jälleen vankilaan.
Seuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle,
missä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.
Hans Nielsen Haugelta ensiksi kysyttiin:
"Mikä on sinun elinkeinosi?"
"Maamiehen työ isäni talossa, herra vouti", vastasi Hauge.
"Mitä asiaa on sinulla täällä Kristianiassa?"
Vouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi
teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minulla on muutamia kirjoituksia painossa", vastasi Hauge.
Vouti nyökäytti päätä.
"Hengellissisältöisiäkö?" kysyi hän.
"Niin."
Vouti nyökäytti jälleen.
"Oletko pitänyt puheita täällä?" kyseli hän edelleen.
"Kyllä olen", vastasi Hauge vapaasti. "Olen puhellut muutamien
ihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista."
Vouti nyökäytti kolmannen kerran.
"Eipä olisi, varsinkin muutamin paikoin, pois tieltä", sanoi hän
itsekseen.
Hän katsoi jälleen Haugeen.
"Mikä on sinun oppisi?" kysyi hän.
"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa",
vastasi hän.
"Etkö ole mitään muuta opettanut?"
"En, en mitään muuta", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla
rehellisillä silmillään.
Vouti kääntyi kirjuriinsa.
"Tässä en löydä mitään väärää", sanoi hän. "Minä luulen, että olet
syytön, kelpo mies", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.
Tämän kasvot kirkastuivat.
"Ja te olette oikeamielinen", vastasi hän.
"No niin, niin -- sitähän meidän tulee olla", vastasi vouti Hagerup.
"Hullusti kävisi muuten."
"Niin, koska niin on", sanoi Hauge, "pyydän voudilta lupaa saada
tehdä kysymyksen."
Vouti nyökäytti päätään myöntyvästi.
"Kysy sinä vaan."
Hauge astui askeleen eteenpäin.
"Tahtoisin kysyä", sanoi hän hiljaisesti, "onko kristillistä, että
ne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat
kaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka
kerran kun siellä saarnataan -- ja joskus, varsinkin iltasin, koetan
kehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion
voimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan
kuritushuonerangaistuksella?"
Vouti hymyili.
"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi", vastasi
hän. "Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti
oikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa."
Hän kohousi seisaalleen.
Hän ojensi Haugelle kätensä hyvästiksi ja poistui.
Seuraavana päivänä tuli hän takaisin ja kutsutti hänet yksin
luoksensa.
"Minulla on hyviä uutisia", sanoi hän hilpeästi. "Läänin maaherra
on samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään
jättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää
yhteentörmäystä esivallan kanssa!"
"Sitä en voi luvata", vastasi Hauge hymyillen; "mutta se ei ole
vaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te."
Nyt hymyili voutikin.
"No niin, poikani, voisitpa sattua tapaamaan sellaisia, jotka ovat
pahempia."
Hauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä
selittäisi vangitsemisen syyn.
"Sen teen ilolla", vastasi vouti, istui pöydän ääreen ja kirjoitti.
Saatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. "Minä
luulen, että tässä on tarpeeksi", sanoi hän herttaisesti hymyillen.
Hauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:
'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet
vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan
rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin
valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan
heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun
20 p:nä 1798.
Hagerup,
kruununvouti.'
Hans Nielsen Hauge astui voudin eteen ja ojensi hänelle kätensä.
"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta", sanoi hän, sinisenharmaat
silmänsä loistavina. "Tällaista ei voi unhottaa."
Ja vouti ja vanki vaihtoivat sillä hetkellä veljeyssilmäyksen.
Seuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä
palasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä
pitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi
kunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen
vangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten
välityksellä takaisin Tuneen.
Hauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet
antoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen
ominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen
käytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.
Tällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt
erääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin
sanoin ja maksulupauksin sai yösijan.
Iltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka
oli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä
syytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin
levittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen
lopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.
Hauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi
puhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että
Jumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän,
opetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.
Silloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja
kävi käsiksi Haugeen.
"Minäpä opetan sinua menettelemään!" kiljasi hän, antaen samalla
hänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.
Veri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan
poika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo
siniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut
itsensä.
"Sellaista ei sinun olisi pitänyt tehdä", sanoi hän.
Hän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja
neuvottomana.
Koulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt
avasi hän oven.
"Ulos heti!" huusi hän. "Täällä ei sinulla ole mitään tehtävää!"
Hauge katsahti emäntään.
"Oletko isäntä täällä?" kysyi hän koulumestarilta.
"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos
ja paikalla, muutoin saat lisää", vastasi hän, jälleen nyrkkiään
puistaen.
"On minullakin nyrkit", vastasi Hauge levollisesti, "mutta niitä en
käytä lyödäkseni niillä veljiäni!"
"Ulos!" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma
tulvehti tupaan.
Hauge kääntyi hiljaisesti häneen.
"Sen teen minä; -- odota vaan, että saan maksetuksi emännälle
velkani", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun,
josta olivat jo etukäteen sopineet.
Tämä vastaanotti arkaillen rahat.
Mutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi
koulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:
"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin
myöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin
sydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja
vainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!"
Hän kääntyi hiljaisesti ja poistui.
Silloin tapahtui jotakin harvinaista.
Koulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen,
rauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään,
että hän vapisi.
"Oi Jumala, armahda minua!" pusertui hänen huuliltaan.
Sitten riensi hän ovelle Haugen perästä.
Hän huusi.
"Jaha!" vastasi Hauge ulkoa pimeästä.
"Onko sinulla anteeksiantoa minulle!" -- kuului nyyhkytysten keskeltä.
"Kyllä!" vastasi Hauge ulkoa.
"Jumala antaa anteeksi meille kaikille!"
Hauge kääntyi ja kulki edelleen.
"Ei, älä mene!" huudettiin hänen jälkeensä.
"Kyllä, niin on nyt tehtävä!" -- vastattiin kauempaa.
Koulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina,
tuijottaen ääntä kohti.
"Mihin sinä menet?" huusi koulumestari.
"Sinne, minne Jumala tahtoo!" kuului vastaan.
"Tervetuloa perästä sinäkin!" oli viimeinen vastaus, jonka
koulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.
Sellainen oli Hans Nielsen Hauge.