Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan
ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen
Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils
Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut
seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin,
Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa,
Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden
ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan
kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi
kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti
osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle
Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla
julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä.
Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads
Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi
Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.
Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä
vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri
paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa
ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa
poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista,
eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen
sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.
Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta
varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin
varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta
kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua.
Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin
opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta,
täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä
paloi.
Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen
alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin
todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti
ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä
yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?
Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin
voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla,
miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia
ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta,
esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli
koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa
kutsumuksessaan.
Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti
vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle
vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen
seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin
kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun
dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon
Nikolaus Baselilaisen kautta.
Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei
tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut
saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan
kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä
kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää
hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo
oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että
Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.
Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin
salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin
odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon
kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja
julista minun käskyjäni!
Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen
tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina
uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.
Ja uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1797.
Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli
paljon liikettä.
Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine
aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki
virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin
talo, jossa oli mustanaan kansaa.
Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman
talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.
Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan
alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla;
joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa
verhoamassa metsät.
Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta
suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli
Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa
edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä
epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo
toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli
Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.
-- -- -- Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon,
missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.
Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä
ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa.
Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina
katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli
mustanaan kansaa.
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille;
hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.
Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli
ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.
He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi
porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja
ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.
Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta
hoitamaan.
Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.
"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.
Sitten astui hän tupaan.
Hän kätteli lähinnä seisovia.
"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun
hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels
Stillaugsenin, istumassa oven suussa.
Molemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.
"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat",
sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.
"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme
hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"
Hän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.
Tämä nyökäytti päätään.
"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään;
nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän
raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.
Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja
hartaana hiljaisessa tuvassa.
Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa
elämämme synnistä.
Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti;
ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja
täyteläisenä, temmaten mukaansa.
Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen
käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät,
raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman
vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset
itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.
Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan
kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin
hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska
ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti
sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.
Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä
tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia,
huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen
suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.
Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa
ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja
useiden miesten kovaäänistä puhelua.
Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui
samalla ulos.
Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla
eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen,
joka verkalleen vastaili.
Silloin Hauge keskeytti puheensa.
"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin
ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann,
erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.
Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa
kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.
Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään.
Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna
kasvoillaan.
"Mitä sinulla on tekeillä täällä?" kysyi hän terävästi.
Hans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.
"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta
elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan
mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan
pappiin.
"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi
kuten ennenkin.
"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa",
vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja
käskyyn."
Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän.
"Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta,
nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun
seurattava minua."
Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka
seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.
Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia
kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.
Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden
sukulaistensa puoleen.
"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa
Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.
"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli
kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää.
Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla;
ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."
Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa
minulle vaatteeni."
Syvä äänettömyys seurasi.
Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta
lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.
Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet,
joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.
"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen
valmis."
Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka
poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.
Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului
piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten
vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden
talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. --
* * * * *
Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen
päävahdin edustalle.
Kuului vahtihuuto.
Luutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.
"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä
lakkinsa syrjään.
"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari
vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."
"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi
luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari
päivää sotamiesten keskellä."
"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa
enemmänkin. Jääkää hyvästi!"
Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja
hiljaisena sotamiesten välissä.
"Mars!"
Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan
pihalta.
Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.
Linnanportti sulkeutui jyristen.
Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden
sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä
sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui
hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.
"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti
kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.
Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen
äänettöminä.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.
"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä
täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse
haki hänet kruununmiesten kanssa."
Äiti pani kätensä ristiin.
"Taivaan Jumala", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.
Samalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:
"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu
vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin
voimia kestämään ja kärsimään ilolla."
Mikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.
"Luota siihen, isä", lausui hän luottavasti. "Hans kyllä ajaa
asiansa!"
Äidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.
"Niinkö sanot!" huudahti äiti.
"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! --
Hän, Hans, selviytyy kyllä."
"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat
ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.
* * * * *
Vankilassa laulettiin.
Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat
miehet.
Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia
sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.
Hauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.
Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole
koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä
seurasi remakka nauru.
Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen
kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja
silmänsä ihmeellisen kirkkaat.
"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole
koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"
Hauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.
"Sinä laulat kaunista laulua", sanoi hän.
Sotamies hymyili.
"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea
silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.
"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.
"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"
Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt
melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.
Sotamies hypähti pystyyn.
"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen
kasvoilleen.
Toiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.
Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä
sanoja lausuttukaan.
"Hän on ehkä kuollut?" kysyi hän hyvin hiljaa.
Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen
kasvojensa ilmeessä.
"Se ei sinua liikuta", vastasi hän; mutta ääni murtui.
"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos
hän vielä eläisi, niin -- niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin
iloinen."
Hiljaisuus vallitsi.
Hän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.
"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on", sanoi hän hetken
kuluttua.
Haugen katse oli jälleen maahan luotuna.
"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää
paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"
"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14", tokasi eräs joukosta.
He hymyilivät.
Hauge katsahti heihin.
"Ei juuri niin", sanoi hän.
"Pappi!" tokasi toinen.
Hauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.
"Niin, jotain sen tapaista", sanoi hän.
Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli
laulanut, istui äänetönnä.
"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa
väkeä me."
"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni
liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."
He katsoivat häneen.
"Miksikä sinä istut täällä?" uteli eräs heistä. "Oletko varastanut?"
"Sinä olet juuri sellaisen näköinen", sanoi toinen.
Hauge ei vastannut heti.
"Minä lauloin kuten sinäkin -- ja niin pääsin tänne!" vastasi hän
vihdoin.
He hymyilivät.
"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin -- ja niin jouduin tänne." Hän
katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.
He tuijottivat.
"Ah -- oletko sinä sanan lukija?" huudahti joku.
"Joutavia!" sanoi toinen.
Hauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.
"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on
hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.
"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui
lähinnä Haugea.
Hauge tuijotti kauas.
"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei
heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien --
niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin -- siksi kai
tekin istutte täällä?"
Hän katsoi heihin.
Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi
poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.
Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät
edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa -- ja
istuutuivat jälleen.
Silloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.
Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä
kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:
"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta
minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."
Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin
kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.
"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja
purskahti itkuun.
Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä
liikkui hyvyyden piirre.
"Minä uskon", sanoi hän aivan hiljaa. "Nyt olen varma siitä."
Toinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:
"Äitini kuoli viime keväänä."
Hauge nyökäytti päätään ja sanoi:
"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin
saatte ehkä jälleen yhtyä."
Toinen katsoi häneen avutonna.
"Sinun on autettava minua", sanoi hän.
"Sen olen tekevä", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.
Nyt seisoi vartija jälleen ovella.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ankarasti.
Hauge kääntyi kysyjää kohti.
"Vain hyvää", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.
Ja molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.
* * * * *
Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta
mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset
kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta
tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.
Illan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen
jälkeen.
Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan
suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.
Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään.
Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen
huusi hän:
"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä
Haugen kasvojen edessä.
"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui
heidän väliinsä.
Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä
puolesta että vastaan.
Vahti astui sisään.
"Täällä on oltava hiljaa", komensi hän.
Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen
lukemisestaan ja laulamisestaan.
Vahti iski silmäyksen Haugeen.
"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja
panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään
auttaisi, silloin olet saava pampusta!"
Hauge oli noussut seisaalleen.
"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan
nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko
teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin
että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen
jälkeen."
Hän seisoi pelotonna vahdin edessä.
Tämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.
"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin,
sen olet saapa."
Hän kääntyi ympäri ja lähti.
Hetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.
"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se
laulaa mielin määrin."
Hauge nousi vuoteeltaan.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti
tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla.
Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän
puolestanne."
Hiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.
Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon
ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä
avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.
"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa
kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana
päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.
Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti
vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön
pimeään.
Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä"
muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen,
yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.
Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma
vallitsi harmaiden muurien lomissa.
Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi --
rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.
* * * * *
"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.
Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla
varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.
Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta
ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta
kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja
onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä
Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat
ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen
jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani
kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat
niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi
Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa
vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui
valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät
kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien
kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu
suurta, pysyvää valoa kohti!
"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa
yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset,
onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen
sielunsa.
Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi
ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.
"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti
nousta pystyyn.
Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän
voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.
"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi
istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.