Nyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.
Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli
katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen
lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.
Isä puisteli hiljalleen päätään.
"Ne ovat kovia sanoja", lausui hän.
Hans Nielsen nyökkäsi päätään.
"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan
sanan julistajista", vastasi hän.
Nyt puhui veli Mikkel Nielsen.
"Juuri niin on asianlaita", sanoi hän, "ja sen kaikki ymmärtävät,
että sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta
kristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun,
oppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita;
siitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle
kaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten
tulee kaiketi nytkin käymään."
"Aivan niin käykin", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge katseli isäänsä ja veljeään.
Sitten sanoi hän iloisesti hymyillen.
"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa
täällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa,
että minulle tapahtuisi toisin."
Hän istui paikallaan varsin levollisena.
Tuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten
sanoi hän sävyisästi:
"Ei -- tosiaankaan ei ole muuta odotettavissa." Ja hän huokasi syvään.
Sitten sanoi Mikkel-veli:
"Sinä joudut vankilaan, Hans!"
Hans katsoi suoraan veljeään.
"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin
vankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!"
Mikkel Nielsen Hauge nyökkäsi.
"Niinpä niin", sanoi hän, "mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen
sen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua,
etkä kenellekään kirjoittaa?"
Hansin kirkkaat, ymmärtäväiset silmät tarkkasivat kysyvästi veljeä.
Hans Nielsen Hauge oli vaiti.
Tämäpä oli väite, jota hän ei ollut ajatellutkaan.
"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo
kovat sanat pappeja vastaan", lisäsi Mikkel.
Hans Nielsen istui epäröivänä.
"Ehkäpä", sanoi hän vihdoin ja alkoi selailla kirjoittamiansa
papereita.
Sitten hän taasen vaikeni.
Hiki nousi hänen otsalleen.
Tulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään,
pyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen
jättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet
kristillisyyden sisimmän ytimen?
Tahi ehkäpä _hän_ ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka
Jumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa
maailmassa?
Hän pyyhki hien otsaltaan.
"Ehkäpä", sanoi hän. Ja vähän ajan kuluttua lisäsi hän:
"Saanpa miettiä tätä seikkaa!"
Ja nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin
toisensa jälkeen.
-- -- --
Hans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli
tästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli
tehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin
olikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä
sellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.
"Ethän ole mitään pyyhkinyt?" kysäsi veli häneltä melkeinpä
hämmästyneenä.
"En", vastasi Hans Hauge. "Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu
sydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi
se olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan
vastaan."
"Tee kuten tahdot", sanoi veli vakavana. "Mutta saatpa sitten myös
olla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista."
"Olenpa kylläkin valmis", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä
veljelleen. "Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun
sijassani."
Silloinpa Mikkel Hauge hymyili.
"Voisipa tosiaankin niin olla", sanoi hän.
* * * * *
Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian
kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli
talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.
Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha
mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän
taas asteli aika vauhtia.
Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin,
saadakseen kirjansa painetuksi.
Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin
miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut
jäykkä.
"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä", oli hän sanonut.
"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut
eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän
oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar
tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen,
katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.
"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka
ilta että sinulle kävisi hyvin."
Ja siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.
Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan
kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä;
ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä
iloiseksi.
-- -- --
Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli
kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin
penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli
tullut nälkä.
Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään
ja kaivoi ruuan esille.
Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan
käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli
poissa.
Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta
ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.
Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä
ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin,
takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.
Mutta hän ei löytänyt mitään.
Sitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.
Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat
varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet
oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä
toimeensa?
Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä
hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä
työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin
monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa
siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena
sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.
Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.
Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.
Lopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka
omistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana
päivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa
käveltyään.
Talon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat
puheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.
Juuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies
taloon ja pyysi yösijaa.
"Saathan sen", sanoi isäntä.
Ja mies riisui hevosensa.
Kun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan,
kutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen
Haugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.
Hän kiitti kutsusta ja pani eväspussinsa syrjään.
Mutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti
sieltä esille jotakin.
"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä", sanoi hän
ja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.
Paikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni
huomattavasti ja punastui sitten.
"Minäpä olen juuri kadottanut eräitä papereita", sanoi hän.
Vieras ojensi hänelle paperipinkan.
"Sepä olisi kummallista", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. -- Siinäpä oli hänen oma
käsikirjoituksensa.
Hän jäi aivan hiljaa istumaan ja katseli alaspäin.
"Minun nämä tosiaan ovat", sanoi hän hiljaisesti.
Sekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin
mielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen
heihin vakavasti.
"Minusta se on Jumalan ihme", sanoi hän. "En uskonut näitä papereita
enää ikinä näkeväni."
"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot", sanoi vieras; "ihmeellistä se
kaikessa tapauksessa oli!"
Ja hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja
hänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin
saanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita
kohdanneeseen tapaukseen.
Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan.
Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut
viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta
huolimatta.
Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa
loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha
hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän
käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki
ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja
työteliäisyydellään oli säästänyt.
Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset
isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa
kohden.
Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi
erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin
tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa
ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse
tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt
kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän
huomannut, että muuan mies -- matkamies, kuten hän itsekin -- tuli
kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka
seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin,
oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.
Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen
luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi
hän.
Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja
nousi seisomaan.
"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu
kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."
"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän
oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.
"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että
nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"
Mies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.
"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan", lisäsi Hauge. "Ei kukaan
tiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä."
Mies pudisti päätään.
"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä", sanoi hän,
"sairas kun olet."
"Enhän minä yksin kuljeskele", sanoi Hauge, "Jumala on kanssani."
Toinen katseli Haugea ja puisteli taaskin päätään.
"Sinähän olet järjiltäsi", vastasi hän.
Silloin vaikeni Hauge ja hetken aikaa kulkivat he ääneti tietä
edelleen.
Vihdoin seisahtui Hauge.
"Sinä olet ehkä tästä pitäjästä?" kysyi hän mieheltä.
"Olen kyllä."
"Olet ehkä talonpoika?" -- Hauge puhui kuin välinpitämättömästi.
"Olen niinkin."
"Sinä, kuten minäkin", sanoi Hauge.
Vieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen
vaiti eteenpäin.
"Sinulla on ehkä talokin?" kysäsi Hauge taaskin.
"On minulla."
Vastaus tuli varmasti ja lyhyesti.
"Onpa sinulla sitten paljon huolehtimista."
Vieras katseli Haugea.
"Niinpä onkin", sanoi hän.
"Laiho on aika hyvää tänä vuonna", jatkoi Hauge. "Se, jolla on paljon
rukiita kylvössä, saa oivallisen sadon."
"Eipä se huonolta näytä." Ja taaskin vieras katseli Haugea.
"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna", sanoi Hauge. "Sitä
saadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se
nyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade."
"Olenpa siten jo tehnyt", sanoi vieras. "Apilas vaatii hyvän
kuivattamisen", lisäsi hän vielä.
Hauge nyökäytti päätään.
"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin", sanoi hän. "Timotei ja
apilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän
maitoakin sekaheinillä syöttäen."
Vieras katseli Haugea ihmetellen.
"Vai niin luulet?" kyseli vieras.
"Olenpa siitä varmakin", sanoi Hauge. "Sen olen kokenut jo usean
vuoden aikana."
Vieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku
hetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän
viisaammin kuin monet muut yleensä.
Keskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia,
kaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge
osasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.
"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta" sanoi hän
vihdoin. "Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja
saanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema -- ja silloin ei ihmisellä
ole mitään iloa kaikesta tuosta."
Talonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi
omituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään,
vaan käveli eteenpäin.
Hauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he
monta minuuttia.
Sitten Hauge sanoi:
"Ja silloin voi ainoastaan yksi asia auttaa."
Talonpoika seisahtui ja katsoi häneen kysyvästi.
"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla
tavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin.
Muutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa."
Talonpoika loi silmänsä alas.
"Sinäpä jotakin sanot", virkkoi hän.
"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta", lisäsi Hauge. "Jos sielussa
saa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset
huonot."
He kävelivät yhä eteenpäin.
Talonpoika kulki vaiteliaana.
Hetkisen kuluttua hän seisahtui.
"Pelkäänpä, että on rikkaruohoa jokaisessa", sanoi hän vilkaisten
Haugeen.
"Onpa niinkin", sanoi Hauge.
"On mahdotonta saada sitä pois", sanoi talonpoika ja tuijotti eteensä.
"Tahtoisitko siis saada sen pois, jos voisit?" kysyi hän.
"Kukapa sitä ei tahtoisi?" vastasi hän. "Mutta sehän on mahdotonta --
ainakin minulle."
Hän käveli eteenpäin ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
Hauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä
kulkiessaan hiljaisesti hymyillen.
"Sinun pitäisi saada apua", sanoi hän.
Talonpoika hymyili väkinäisesti.
"Apuako!" huudahti hän. "Eihän suinkaan sellaiseen ole saatavissa
apua!"
Hauge käveli hänen sivullaan.
"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa", sanoi hän; "ehkäpä hän
tietäisi neuvon!"
Talonpoika seisahtui taaskin ja katseli Haugea.
"Jumala", sanoi Hauge, jonka siniset silmät kirkastuivat.
Silloinpa talonpoika katsoi alaspäin.
"Vai niin", sanoi hän. "Se mies on sangen kaukana."
Haugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.
"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon
että hän on aivan lähellä!"
Talonpoika kohotti katseensa.
"Mistä sinä sen voit uskoa?" kysyi hän.
"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin
kaiketi on sinunkin laitasi?"
Talonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.
"En", sanoi hän. "Sielussani tuntuu vaan kipua."
Hans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.
"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään
sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada
sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta
kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan -- kunpa
tietäisit, minkä ilon se tuotti."
Hans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.
Toinen katseli alas ja vapautui hiljalleen Haugen kädenpuristuksesta.
"Saatpa nyt jättää minut", sanoi hän. "Minä en enää puhu mitään."
Hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat
mielenliikutuksesta kalpeat.
Hans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat
edelleen päivänpaisteessa.
Vähän ajan kuluttua seisahtui talonpoika eräälle portille.
"Tähän minä menen", sanoi hän.
"Vai niin", sanoi Hauge. "Tämä on kaiketi sinun talosi?"
"Niin on", sanoi talonpoika ja katseli talon rakennuksiin päin.
"Sepä on kaunis talo", sanoi Hauge. "Sen omistaja tulee hyvin
toimeen."
"No, jotakuinkin", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut
portin hakaseen lähteäkseen.
Silloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi
hänelle kätensä.
"Hyvästi, siis!" sanoi hän.
"Hyvästi!" sanoi mies. "Ehkäpä vielä tavataan."
"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät
täältä", sanoi Hauge. "Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset."
Hän kääntyi mennäkseen.
Silloinpa talonpoika hellitti hakasen ja tuli Haugea kohden.
"Mitä tulee minun tehdä siihen päästäkseni?" kysyi hän.
Silloinpa Hauge hymyili.
Hän pani kätensä talonpojan käsivarrelle ja sanoi:
"Tulehan nyt, niin saamme miettiä keinoa siihen."
He menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja
mitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu;
talon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä
valoisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli
tavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen
sellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän
aikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.
Vihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja
kävelivät hetkisen aivan vaiti.
Silloinpa talonpoika säpsähti.
"No jopa nyt jotakin!" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli
kävellyt koko penikulman kotoaan.
Silloin hymähteli Hans Nielsen Hauge.
"Tuostapa näemme", sanoi hän. "Siten käy, kun joutuu tekemisiin
Jumalan kanssa."
Sitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin
tullessaan.
"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja
kivien raivaamisessa", sanoi hän leikkisästi. "Ehkäpä minulla sitten
on mukanani kylvöä varten jyviäkin."
Ja nämä kaksi pienviljelijää lähtivät kumpikin omaa tietänsä.
* * * * *
Tuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden.
Hän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas
lähtee kulkemaan.
Kulkija on Hans Nielsen Hauge.
Tämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta
Jumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa
muille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin
monine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön
kauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla,
tekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi
hän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?
Ehkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi
sitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi
hänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään
toimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli
ennustanut!
Hans Hauge oli ponnistellut tällaisia ajatuksia vastaan.
Eikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi
painatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen,
että hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää
sormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi
kärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.
Tämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian
tulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.
Hänestä tuntui kuin olisi sisällinen ääni kysynyt:
"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten
opettamisen kanssa?"
"Jumalan sana käskee siihen", vastasi hän itselleen.
"Niin, opeta siis hiljaisuudessa -- muusta ei ole mitään hyötyä",
sanoi sisäinen ääni hänessä.
"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen
sisällisesti.
Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin
unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko
meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä
kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan
kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää
kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi!
Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja
nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.
Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja
rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen
oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:
"Käänny takaisin ja mene kotiin!"
Äärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:
"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten
tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi
siihen pitkäksi aikaa istumaan.
Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä
levolliseksi -- se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän
tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.
Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan
kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino
oli.
No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston
kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.
Hauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi
hän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella
olevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.
Hän tarttui varovasti oven ripaan ja astui sisälle.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän melkein vapisevin äänin.
Kirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä,
joka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili
joitakin papereita.
Hän katseli silmälasiensa yli Haugea.
"Ei", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli
talonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin
painettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.
Kirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten
suuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli
ujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen
tuohon nuoreen talonpoikaan.
"Emme me painata sellaista", sanoi hän. "Eikä minulla muuten ole
aikaakaan sinun kanssasi enää puhella."
Hän kokosi paperinsa, pisti ne taskuunsa ja meni ulos.
Hauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat
ja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.
Ei siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan
takaa ja hymyilivät.
Kun Hauge oli vähäisen päässyt entiselleen, otti hän esiin
kirjoituksensa.
Lähinnä oleva nuorukainen katseli kirjoituksia kauempaa.
"Sinulla taitaa olla viisuja?" kysäsi hän sitten.
Hans Hauge puisteli päätään.
"Eivät ne sellaisia ole", vastasi hän.
Nuorukainen tuli latomalaatikoltaan hitaasti laahustaen Haugen luo.
"Saanko katsoa", sanoi hän.
Hauge antoi hänelle kirjoituksensa.
Nuorukainen luki päällekirjoituksen:
"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti
kirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans
Nielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä."
Nuorukainen luki tämän puoliääneen.
"Tämä taitaa olla hauska kertomus tahi rakkausjuttu", sanoi hän.
Hans Hauge punastui mielipahasta.
"Saatpa uskoa että se on hauska juttu", sanoi hän.
"Mutta rakkauskirja se tavallaan voi olla."
Nuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta
sitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.
"Tämähän on jumalinen kirja", sanoi hän. "Sitä ei kannata painattaa.
Eihän kukaan sellaista osta."
Haugen siniset silmät välähtivät.
"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä", sanoi hän ja hänen
äänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja
ymmärtää.
Kirjanpainaja-nuorukainen hymyili.
"No niin, sinä olet nyt kirjapainossa", vastasi hän.
"Niinpä olenkin", vastasi Hauge, "ja juuri täällä kaiketi on
saatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!"
Hän oli pannut käsikirjoituksensa taskuunsa.
Latoja ei vastannut heti. Hän katseli toisia, jotka hymyilivät.
"Täytyyhän jokaisen elää", vastasi hän. "Eihän voi painattaa
sellaista, jota ei kukaan osta."
Hauge oli lämmennyt.
"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Täytyy kunkin elää.
Ja johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee
kansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että
löytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi --
tahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista
painetaan ja myydään."
Ei kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja
tekivät työtään.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi se latoja, joka oli puhunut Haugen
kanssa:
"Etpä sinä näytä olevan pelkuri."
Hän ei katsonut Haugeen.
Hauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi
poispyyhitty.
"En ole", sanoi hän. "Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään
peljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi."
Nuorukainen katsoi häneen.
"Vai niin, kuka se on?" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että
Hauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.
"Jumala", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään
nuorukaisesta kääntämättä.
Tämä tuli omituisen näköiseksi kuultuaan Haugen sanat.
Hän yritti hymyillä.
"Eihän se ole huono ystävä", sanoi hän.
"Eipä ole", vastasi Hauge. "Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä
yhdelle ja toisellekin."
He katselivat toisiaan, eikä kukaan vastannut.
Sitten sanoi vihdoin se, joka seisoi lähimpänä:
"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä
ei voi enää tänään tavata."
"Aivan siten on Jumalammekin laita", vastasi Hauge. "Voipa tulla se
päivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa."
Sen sanottuaan hän lähti.
"Sepä oli kummallinen mies", sanoi latoja toisille.
Toiset hymyilivät.
-- -- --
Seuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg
vielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.
"Ei ole", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. "Saatpa tulla
takaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa."
Hauge meni.
Illan suussa tuli hän kolmannen kerran.
Silloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa
hän oli eilen puhunut.
"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin
kirjapainon mestari täällä", sanoi Hauge.
Nuorukainen nauroi.
"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse", jatkoi Hauge. Hän otti
esille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.
Nuorukainen seisoi ja katseli.
Hauge istui siellä olevalle puutuolille.
"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin", sanoi
hän ja hymyili.
"Saisitpa sitten käydä opissa", sanoi nuorukainen. "Sepä kestäisi
monta vuotta."
"Mikäpä muu auttaisi", sanoi Hauge. Hän selaili taaskin ja luki.
"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan", sanoi hän ja katsoi
lempeästi latojaan. "Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä
jos toisessakin."
Nuorukainen ei vastannut.
Sitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle
käsikirjoituksen.
"Luehan tuosta", sanoi hän. "Luuletko olevan vaarallista painattaa
sellaista."
Latoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli
hyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut
pois pyyhkimään.
Latoja luki kauan. Vihdoin nosti hän silmänsä.?
"Sinäpä olet sotainen mies", sanoi hän.
"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja
oikeudesta", vastasi Hauge.
Latoja katsahti häneen ja katseessa oli jotakin ihailua.
"Aivan niin", sanoi hän. "Jos se on totta, niin on se totisesti myös
sanottava."
"Totta se on", sanoi Hauge lämpimin äänin, "ja sanottava se on,
vaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!"
Latoja hymyili.
"Olet sotainen mies", sanoi hän uudelleen. "En muuten luule, että
siitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä
ketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta,
niin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä
pappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan
tehdä."
Hän ojensi Haugelle käsikirjoituksen.
Hauge tuli sangen iloiseksi nuorukaisen sanoista.
"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa", virkkoi hän. "Sinä siis
uskot, että saan sen kuitenkin painetuksi."
Nuorukainen katseli muualle.
"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin", vastasi hän
vältellen. "Kirjain painaminen tulee kalliiksi", lisäsi hän vielä.
"Niinpä asianlaita lienee", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä
seisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse
saapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.
Hauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi.
Kirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut
Haugen kanssa.
"Saanko nähdä käsikirjoituksen", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Hauge antoi sen hänelle.
Berg istui kauan ja selaili, oli lukevinaan ja selaili taaskin.
Latomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia
kolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi
sydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.
Vihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo
mainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari
minuuttia.
Hauge tunsi toivonsa nousevan.
Nyt kääntyi kirjanpainaja ja tuli hitaasti Haugen luo.
"Kyllä", sanoi hän. "Käy laatuun saada se painetuksi; mutta -- se
tulee maksamaan aika tavalla."
Haugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä
salainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän
omisti tahi voisi hankkia.
Kirjanpainaja vilkasi taasen nuorukaiseen.
"Kuinka paljon?" kysyi hän sävyisästi.
"No, kolmekymmentä riksiä vähintäin", vastasi hän.
Hauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli
saanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin,
ei hän ollut mitään huomaavinaan.
"Sepä on kovin kallista", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg asettautui kovin vakavaksi.
"On tosiaan kallista painattaa kirjoja", sanoi hän ja meni takaisin
pöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.
Hauge seisoi hetkisen.
"Eikö kävisi laatuun tehdä se kahdestakymmenestä riksistä?" kysyi hän.
Kirjanpainaja ravisteli päätään.
"Ei käy laatuun", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen
kanssa. "Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi
kahdestakymmenestäviidestä."
Hauge, joka pelkäsi että asia raukeaisi, jos hän enemmän tinkisi,
suostui.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa
kaksikymmentäviisi riksiä."
Kirjanpainaja nyökäytti päätään.
"Onko sinulla rahat mukana?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi Hauge. "Tahdotko etukäteen?"
"Tahdon", sanoi Berg. "Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme
tuntemattoman kanssa tekemisissä."
"Niinpä niin!" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä.
"Saatpa kirjoittaa kuitin", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg kirjoitti, otti vastaan rahat ja antoi kuitin
Haugelle.
Silloinpa hymyili Hans Nielsen Hauge.
"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua", sanoi hän.
"Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana
olevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa.
Jumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on
lopputili tehtävä."
Kirjanpainaja Berg ei tähän mitään vastannut.
Hän lukitsi rahat ja käsikirjoituksen pöytälaatikkoonsa.
Sitten Hauge lähti tyytyväisenä hyvin toimitettuun tehtäväänsä.
* * * * *
Taaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä.
Hänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen
verran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen
käsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin
kaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan
samaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään
kaupungin rakennukset ja tornit.
Samoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan
taistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset
taaskin häntä.
Kuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa
maailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi
pois!
Mikä varmuus oli hänellä ijäisestä autuudestaan?
Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä
sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla
puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi
hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin
mitoin ja rajattomasti?
Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka
kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!
Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois
minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä
jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään.
Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä
kuolema hänet tapaisi.
Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja
hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua
varjoon.
Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä
lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä
alkoi kuulua.
Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti
yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista
väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien
havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui
niin vilpoisalta.
Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi
vaan leppoisaa väsymystä.
Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi
pitkäkseen ja nukkui.
Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista
pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.
Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää
tietoisuutta levosta ja ilosta.
Aurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja
katsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.
Mutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän
liittolaisena.
Ja metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi,
ja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon
paahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut -- kaiken tuon tunsi
hän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.
Ja hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja
laukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan
mietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä.
Emmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten
voisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta.
Meidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.
* * * * *
Saavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta
kirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman
ajamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle
melkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän
hyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi
hän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen
sukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen,
myöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan,
jossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.
On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi
tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen
vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui
epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi
mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa.
Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta
toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän
ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle
Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli
viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:
"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä;
oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja
päästessäni pois kaikesta tästä!"
Silloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:
"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa
tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."
Silloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:
"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet
niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.
Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen
kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän
uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.
Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi
Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan,
mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän
tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta
kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut
hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa;
jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati
hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle,
että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan
pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä
nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen
esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.
Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä
levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen,
meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi
ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen
erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan
kuulemaan hänen hartaushetkiään.
* * * * *
Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli
joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine
kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa
juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita
ja odottavaisia.
Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli
tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen
vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia
penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.
Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans
Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.
Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa
kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver
Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.
Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun
saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.
Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten
hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum
meni ulos vastaanottamaan tulijoita.
Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme
hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.
Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen
Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.
Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä
ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa
myöskin maallinen valta olisi edustettuna.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran
astuessa sisälle.
Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille
tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Sitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.
Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät
suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden
piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.
Sitten hän alkoi puhua.
Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä
ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin
vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi
itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä,
Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.
Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui
itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan
välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni
sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.
Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan
kirkon puolesta maailmassa.
Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi
suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa
maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.
Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.
Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa
puolesta ja lausui:
"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt,
koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana.
Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan
että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun
mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta
sekaannusta seurakuntaan -- kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea
enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja
seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain
rangaistusta siitä."
Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.
Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat
ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa
alas.
Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja
lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:
"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua
pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden
avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja
ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis
papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi
oikeata oppia vastaan."
Hans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti
pappia.
Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes
katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan
kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:
"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä
läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä
äänellä ja paikaltaan nousematta.
Kruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.
"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui
hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset
hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat
pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."
Kruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.
"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin
levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun
tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää,
mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.
"Lue sinä, Iver Graalum", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.
Silloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.
"Ei, Hans Hauge", sanoi hän. "Sellaista lukemista ei sallita!"
"Eikö sallita?"
Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat
nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.
"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei
ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja
maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra
kruununvouti?"
Kruununvouti Radich nyökkäsi päätään.
"Asetusta ei tässä lueta", sanoi hän päättävästi.
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin
takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.
"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja
tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."
Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat
yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.
"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja
mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen
kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta,
epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen
ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis
sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa
hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä?
Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia,
juoppoutta ja peliä -- sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin
sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"
Nousipa siitä suuri napina.
"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain,
joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"
"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet
seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja
suuressa arvossa pidettyä miestä.
Pappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet
odottaneet.
Hans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.
Silloin sanoi Stevelin Urdahl:
"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä.
Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on
oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"
Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver
Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.
"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan,
tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään
puhunut ja tehnyt."
"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule
katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet
kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."
Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista
ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.
Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge
kaikille kuuluvalla äänellä:
"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy
jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko
Norjan maan."
"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset
silmänsä saivat lämpöisen sävyn.
"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen
voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä
epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi
Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen
käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos
mahdollista, tulla yksimielisyyteen.
Hans Nielsen Hauge meni.
Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin
ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin
kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän
Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä
ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että
hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen
hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä
Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja
Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.
He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi
luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa
koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen
vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen
vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille
antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.
Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä
siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli,
mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia
niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä
intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi;
itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.
Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl
Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä
hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen,
ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden
kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen
ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen
pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän
itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".
Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli
suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä;
mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan
kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa
viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä
sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine
kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi
käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen,
ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin
naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.
Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen
suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi
häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta,
joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran
hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.