Ja Jumalan rauha laskeutui tuohon pieneen kamariin.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä
Norjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus
seurasi häntä.
Kesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt
mielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat
ruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen
kutsumuksensa toimitettavana.
Isä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein
ensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että
poika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä
tukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä
ja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.
Kun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli
oppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan
sanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen
johtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen
opetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia
kalastajia, ja "onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin",
lisäsi hän hymyillen.
"Ei kuitenkaan ihmisiä kalastamaan", vastasi silloin äiti.
"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan", sanoi Hans Nielsen Hauge
itse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä
ja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja
muita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat
huolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen
aina vastasi:
"No, kyllä Hans asiansa toimittaa."
Nyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin
ajattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin
valmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen
päällensä.
Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on
kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen
sielunsa silmissä sekä öin että päivin.
Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja
etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden,
jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he
missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin
hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja
koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen
olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos
taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi
ilman hänen apuaan; heidänhän _täytyi_ tulla pelastetuiksi.
Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä
ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?
Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan:
"Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon
tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi
hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.
Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja
vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun
he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä
pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala
kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän
sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui
nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.
Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat
minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka
he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde
sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi!
Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!
Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen
sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.
Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin
olivat voitettavat.
Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria
kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena
vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta
asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.
Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei
tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi,
että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin,
että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa,
ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen
ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä
ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies,
että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen
käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän
ne pois.
Öisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta
työtä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha
ei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan
ja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:
"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa
Sinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua
itseäni pahat himot vaivaavat!"
Silloin hänestä tuntui kuin olisi Jumala vastannut:
"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja
opi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo,
otettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja
sinun pitää olla hänen valtijansa."
Ja nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat
tässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi
käymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville
kutsumuksestaan ja aivan tähän saakka -- nämä kaksi kuukautta,
mitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä -- oli hän
tilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen
sydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat
kohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään
kaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan
uutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi
ruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa
muistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan
julistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua
muuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Hänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän
julkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti
selvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän
piti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua
mitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja
todellisen tiedon asiasta!
-- -- --
Oli tultu keskikesään vuonna 1796.
Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän
pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä,
istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän
nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli
auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona,
milloin sisällä.
Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä
kirjoitettuja papereita.
Nuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.