Kevät edistyi.
Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut
kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona
kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen
onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.
Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon
monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi
järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä,
oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä,
viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti
hymyillen.
"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans
tuli työstään tupaan juomaan.
"Iloitsen Jumalan armosta, äitini", vastasi hän.
Äiti vaikeni.
"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään
ja seisoi, katsellen äitiään.
"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on
kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."
"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut
väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten
vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:
"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan
puhuessaan.
Nyt poika oli hetkisen vaiti.
Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan
maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin,
ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä
oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun
yhdessäoloon Jumalan kanssa.
"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle", sanoi hän hiljaisesti.
Äiti teki töitään.
"Sehän on varsin hyvä asia", sanoi hän.
Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin,
joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.
"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin
lähellä silmät loistavina.
Äiti nosti silmänsä työstään.
"Rakas Hans!" sanoi hän. Sitten hän väsyneesti hymyili.
Sitten hän taas katseli työtään ja jatkoi sitä.
"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi", sanoi äiti hiljaisesti ja
lempeästi.
"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?" sanoi hän vielä,
vapisevin äänin.
Ja taaskin lämpeni Hans Haugen mieli äitiään kohtaan.
"Kunpa sinullekin, äiti, tapahtuisi jotakin!" sanoi hän liikutettuna.
Äiti katseli häneen. Silmät kysyivät, mutta hän ei puhunut mitään.
Silloin sanoi poika:
"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan
juuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta -- hän huolehti
enemmän maallisista asioista."
Ensimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he
molemmat tunsivat.
Äidin kelmeille kasvoille ilmestyi vähän enemmän väriä.
Hän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi
työtään.
"Saapa vaan huolehtia", sanoi hän. "Niinkauan kuin täällä maan päällä
puuhailee", lisäsi hän hiljaisesti.
Sitten Hans Hauge silitteli äitinsä hartioita.
"Älä ole minuun pahastunut, äiti", sanoi hän.
Äiti loi silmänsä häneen ja hymyili sekä jatkoi sitten taas työtään.
Poika lähti pois hitaasti ja hiljaisena.
* * * * *
Hans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan
sanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta.
Oli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua
meni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen
äitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi
vanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen
valmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli
tuleva Jumalan todistaja maan päällä!
Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari
tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.
Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta;
hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että
hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi
lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.
Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti
häntä:
"Sinun täytyy syödä", sanoi hän.
"Sitähän teen", vastasi poika.
"Mutta sitähän sinä et tee", väitteli äiti.
Sitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.
"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä", sanoi hän silloin mielellään.
Mutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.
Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin
luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja
ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän
oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän
väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.
Isä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut
huomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.
"Oletko sairas, Hans?" kysyi hän.
Hans hymyili.
"En ole", vastasi hän.
Isä katsoi häneen tutkivasti.
"Sinä olet kalpea", sanoi hän.
"Voihan niinkin olla", vastasi Hans. "Kysytään voimia tullakseen
Jumalan lapseksi."
Isä vaikeni ja katseli häntä.
"Vai niin", sanoi hän.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Saatpa lueskella kohtuudella. Ihmisen on vastattava myös
ruumiistaan."
Hans Nielsen astui lähemmäksi.
"Sielu on ensi sijalla", vastasi hän.
Isä katsahti alaspäin.
"Niinpä niin -- mutta" -- nyt hän taasen katsoi ylös. "Tee vaan niin,
mikä oikein on, Hans", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla
äänellään. "Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden."
Silloin tarttui Hans Hauge isänsä käteen.
"Rakas isä", sanoi hän.
Ja he menivät kumpikin omalle taholleen.
Mutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans
istui ja luki.
Hän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen.
"Rakas Hans, lopeta nyt", pyysi hän. "Tämä käy hullusti."
Ja hän purskahti itkuun.
Hans Nielsen käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
"Ei, äiti", sanoi hän. "Kyllä kaikki hyvin käy."
Äiti nyyhkytti eikä päästänyt häntä.
"Ei," sanoi hän itkien. "Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet
terveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!"
Silloin irroitti Hans Hauge vakavana äidin käsivarren kaulaltaan.
"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!" sanoi hän lempeästi,
mutta varmasti.
Äiti kääntyi hänestä.
"Sinä menet pois meiltä", nyyhkytti hän kädet silmillä.
"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen
Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."
Hän oli noussut seisomaan.
"Silloinhan täytyy kuolla", kuiskasi äiti.
"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama
vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla,
mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo
vai joutuuko se kadotukseen."
Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä;
poika seisoi ja katseli häntä odotellen.
Vihdoinkin äiti puhui:
"Kunhan vaan voisi", kuiskasi hän.
Sitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.
"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä
Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat
surut!"
Äiti syleili häntä.
"Oi, Hans, Hans!" nyyhkytti hän.
Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:
"Uskotko minun tohtivan!"
Hiljaisuus vallitsi. Poika seisoi ja tuki äitiään.
"Sen toki tohdit", sanoi hän vihdoin hiljaisesti.
"Sen kaikki tohdimme heti kun kadumme syntimme."
Äiti puristi Hansin kättä.
"Sinähän sen tiedät!" kuiskasi äiti.
Hans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin
olisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.