Oli joulu 1795.
Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen
ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä
laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle,
kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat
mustissa puvuissa.
Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta
ovella ja moni seisoi ulkopuolella.
Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan
kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin
kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten
puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului
moniääninen huokaus hiljaisuudessa.
Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti
herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.
Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä.
Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan
tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.
Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa,
joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet
kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he
eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin
hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet
tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään
tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä
tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja
hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja
ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta
huolimatta.
Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa
sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt
tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti
kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta
kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme
tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät
himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen
maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla
Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.
Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan
himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena
Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka
mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon
vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia
muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi
Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen
apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja
kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja
hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.
Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa
kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen
sitä voimaa, jonka tuleman piti.
-- -- --
Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet
kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen
juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin,
siinä tullessaan.
Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut
vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot,
sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui
syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului
hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva
sielunsa siten sai lepoa.
Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja
alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.
Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä
kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi
kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.
Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle,
metsässä olevalle tuvalle.
Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään;
nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.
Miksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?
Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken.
Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen
uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.
Hän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä;
hän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen
aitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän
säkin hevosen selkään.
Sitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui
miesten keskelle ulkosalle.
Pari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet
tunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat
alaspäin, kädet ristissä.
"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos
vastaanotat armon Jeesuksen veressä" -- kuului tuolta sisältä.
Hans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin.
Sanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle
sanomat.
Ja hän painoi päänsä alaspäin.
Sitten taasen kuului tuolta sisältä:
"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka
petolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen
luonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä.
Seuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan
pappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa
Kristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit
ystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan
yhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa
ijankaikkisesti!"
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin pistoksen siinä kädet ristissä
seisoessaan.
Paimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana.
Sellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista,
joka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta,
tuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen
kuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:
"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan,
hänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa
-- että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan
valta-istuimen ympärille!"
Kristen Gleng vaikeni -- hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä
raskaita huokauksia. "Minun syntini, minun syntini!" kuului jonkun
vanhan ihmisen vapiseva ääni.
"Syntisi!" huudahti nyt Kristen Gleng. "Yksi ainoa pisara Karitsan
verta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa
omien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt
puolestamme -- muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei
suurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää
vieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien
edessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni
Karitsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni?
Ainoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää
siis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla
osallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin
hääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan
häistä ikuiseen vaivaan!"
Hans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan
vastannut hänen katseeseensa.
Sitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja
hiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään
päätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen
äänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena
rinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa
surua hän tunsi.
Hän päästi hevosen hiljalleen irti, istui kuormalle ja ajeli kotia
kohden.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Hans Nielsen Hauge nukkunut.
Häneen oli tullut suuri ahdistus siitä, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut.
Koko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon
askareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja
ahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli
myöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä
asioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli
saattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja
turmeluksen.
Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt
kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä
saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan
Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut
ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta
ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala
löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle
kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana
sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa
nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja
puutteellisuudesta huolimatta.
Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili
tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa
toisiaan.
Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen,
heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun
toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan
armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta
ulossuljettaviksi.
Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat
valitut."
Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän
harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei
kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi
maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt
ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans
Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan
ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi
kuuluvasti nyyhkyttää.
"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi
kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon.
Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi
hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois
Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut
kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä
vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"
Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän
tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut
tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan
Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.
Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa,
kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja
Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan
ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut,
tunsi hän suurta mielipahaa.
Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut
tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä
oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä,
kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli
menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.
Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin,
joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan
antamaksi opettajaksi maailmaan.
Mutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä,
mitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja
vaikeni.
Kahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa.
Silloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat
kaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge
säpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään
ohitse.
"Jumalan rauhaa, Kristen Gleng!" sanoi hän.
Kristen Gleng seisahtui tylsänä ja tuijottavana.
"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli", sanoi hän verkalleen ja
niiskotellen.
"Käänny, Hans Hauge!" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. "Käänny,
että syntisi pyyhitään pois --", hän nikotteli taaskin ja huojui
seisoessaan.
Sitten alkoi hän veisata virttä venytellen.
Hans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja
ajeli edelleen.
Ja hänen takanaan nuo kaksi muuta kävivät käsiksi Kristen Glengiin.
"Tule nyt, veli", kuuli hän heidän sanovan.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen
kalpea kasvoiltaan.
"Viluttaako sinua?" kysyi isä.
"Viluttaa", vastasi hän.
"Minulla on mielessä jotakin perin surullista", sanoi hän.
Isä katseli kysyvästi häneen.
"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!" --
jatkoi hän -- "ja he olivat kaikki humalassa."
Niels Mikkelsenin kasvot tummenivat.
"Vai sitä tietä se siis menikin", mutisi hän itsekseen.
"Niin käy kun on sellainen meno", sanoi äiti ja huokasi.
-- -- --
Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi.
Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla,
missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.
Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä
maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.
Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle
suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden
nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan
ottaa.
Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan
toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen
ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti
kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi
ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä
kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:
'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä
ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut
rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla
suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä
ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen
apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'
Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän
ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin
kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle
riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.
Oli tullut kevät vuonna 1796.
Huhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.
Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi
oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja
läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret
ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.
Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen
kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran
vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä
viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta
viserrystään puiden oksilta.
Oli huhtikuun 5:s päivä.
Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans
Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin
onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta
ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.
Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran
harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi
tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut
kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin
itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi
koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä
päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.
Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta
kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille
jotakin hyvää!
Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana;
hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.
Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen
oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset
ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden -- ja hänestä
tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän
katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin
keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin
ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän
kuuluvalla äänellä ja onnellisena:
Vahvista varmaksi sielu ja mieli,
että mä nään, mitä Henkesi voi!
Aukaise, Herra, mun puheeni kieli,
johda ja ohjaa mua heikkoa, oi!
Itseni, kaikkeni annan mä sulle,
kunpa vaan Sinussa olla mä saan;
Silloin ei vaaroja sieluuni tulle,
joita en voisi mä karkoittaa.
Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä
kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen
tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.
Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen
tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi
tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas
tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut
Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä
Vapahtajansa kasvot.
Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen
oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi
syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.
"Oi, Jumalani, Jumalani!" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä
olevat kätensä rintaansa vastaan.
Silloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen
mieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten;
hän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja
hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon
jälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi
kuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät
mukaansa autuuden maahan.
Hän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin
tunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.
Tuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa
oli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin
kuolema!
Ja hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli
ainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen
ijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä
hän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista
tähän sanomattomaan autuuteen verraten.
Ja hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin
oli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin
olisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt
palvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut
osallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.
Tällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain
käännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui
hevosen ja meni kamariinsa. "Joko on valmista?" kysyi äiti hänen
mennessä ohitse. "On täksi päiväksi", vastasi hän. Sitten meni hän
edelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi
hän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän
onnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.
Silloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien
niiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala
armossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla
kääntymykseen.
Ja hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen
rukoukseensa:
"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni,
kutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja
lännestä?"
Hänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan
kädet ristissä rinnalla ja silmät auki. "Herra, lähetä minut!"
kuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla
pelastaakseen yhden ainoankin sielun.
Sitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen
omasta sisimmästään:
"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä
kääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja
sinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä
pimeydestä valkeuteen."
Hans Hauge ummisti silmänsä.
"Niin, aivan niin, Herra!" kuiskasi hän ja jäi kauaksi aikaa siten
makaamaan.
Kun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli
lapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.
Äiti herätti hänet.
"Sinäpä nukut hyvät päivällisunet", sanoi hän.
Hans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki
ja hymyili. "Aivan niin, äitiseni", vastasi hän. "En ole pitkiin
aikoihin niin makeasti nukkunut."
"On mainio ilma", sanoi äiti.
"Niinpä on -- oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja
nousi hymyillen istumaan.
"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan",
sanoi äiti.
Hans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.
"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä
tulen käyttämään tarkoin aikani."
Äiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.
Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja
kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja
onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei
olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.
Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas
työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan
vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä
tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman
asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi
joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.
Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan;
vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän
illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan
kanssaan.
Sisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.
Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki
sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.
Siihen seisahtui Hans Nielsen Hauge.
Hän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli
jotakin erikoisen lempeätä.
"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa", sanoi hän lämpimällä
äänellään. "Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos
minä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä
tavata teidät molemmat."
Molemmat sisaret olivat hämmästyksissään ja vaikenivat.
Sitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: "Jumala antakoon meille
armonsa, että niin tapahtuisi", sanoi hän. Ja kun toinen sisar
katsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen
Hauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.
"Tehkäämme työtä siinä mielessä", sanoi Hans iloisesti.
Ja nämä kolme sisarusta kävelivät kauan vainioilla sinä kevätiltana.
"Missä te olette olleet?" kysyi äiti, kun he tunnin kuluttua
palasivat.
"Me olemme kyntäneet ja kylväneet", vastasi Hans Nielsen Hauge ja
katseli hymyillen sisariaan.
Ja hekin hymyilivät.