-- -- --
Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti
laukkuunsa.
Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän
yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset
tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului
hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän
tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan
maan tuoksun.
Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat
kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja
siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua
olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden
kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja
ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.
-- -- --
Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta;
sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.
Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli
laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.
Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen,
istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä
tulijat olivat oman kylän väkeä.
Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi
paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti
voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta
kuumuudesta huolimatta.
Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että
he lauloivat tuttua virttä.
Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat
laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan
auringon alla.
"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" -- kaikui innokkaasti tuulen
tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi
käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka
voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse
levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.
"Sielusta, mielestä olen mä sun!" -- laulu kaikui laajalti kautta
vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen
silmissään sikäli kuin he lähenivät.
Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin
innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä
voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen
koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla,
lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta
hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari,
Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo
oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen
Syvertsen Gleng, soittoniekka!
Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi
nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat
käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla
kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta,
vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he
kaksi nähneet.
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja
surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng,
joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen
nuoreen sydämeen -- hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja
Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena
ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin --
hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.
Nämä molemmat -- miten ihmeellistä -- olivat saaneet Jumalan armosta
iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä
vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan
tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa
sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin,
jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.
Nyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.
Hän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän hiljaisesti.
Nuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta
äkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn
loppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.
"Sinäkö, Hans Nielsen, kuljetkin näillä teillä?" sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen seisoi ja katseli ihmetellen.
"Minäpä niinkin", vastasi hän. "Olen kotimatkalla."
"Sillä matkalla mekin olemme", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla,
särkyneellä äänellään. "Jumalamme luo", lisäsi hän vielä. Ja molemmat
he huokailivat.
"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa",
sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen Hauge katseli vakaasti heitä molempia.
"Niin, Jumalan armon ihmeet ovat suuret", sanoi hän.
Puukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan
hänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen
pienet harmaat silmänsä olivat verestävät.
"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen,
kun vielä on päivä", sanoi hän -- hän puhui melkein huutamalla.
"Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!" Hän iski
sauvansa hietaan.
"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme
Kristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!"
Hän seisoi aivan lähellä.
Hans Nielsen katsahti häneen lämpöisin silmäyksin.
"Antakoon Jumala minulle siihen voimia", vastasi hän, puolittain
kuiskaten ja melkein kuin itsekseen.
Puukenkä-Ingebrigt tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Laskeudu Karitsan vereen!" huusi hän.
Kristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä
raskaasti hänen hartioilleen.
"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!" sanoi hän.
"Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin
nuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän
sinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja
Karitsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!"
Hans Hauge veti Glengin käden omaansa.
"Sinä siis olet nyt alkanut elämää Jumalassa, Kristen Gleng?" kysyi
hän.
"Aivan niin, Hans Nielsen -- elämää Kristuksen haavoissa", vastasi
Kristen Gleng.
"Hänessä meillä on pelastus!" sanoi Puukenkä-Ingebrigt.
"Käänny, Hans Nielsen, että sinä voit juoda kanssamme Kristuksen
verta!"
Ja taas hän pudisti Haugen kättä.
Hans Nielsen seisoi ja katseli Kristen Glengiä.
"Sinä olet siis luopunut synneistäsi?" kysäsi hän.
Kristen Gleng pudisti molemmin käsin hänen kättään.
"Älä kysy syntiäni", sanoi hän vapisevin äänin. "Jumala on sen
poispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin
se pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus -- yksin
Hänessä."
"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu", sanoi
Puukenkä-Ingebrigt. "Häneen ei saatana pysty!" Ja taaskin iski hän
sauvansa hietaan.
Hans Nielsen tunsi ahdistusta. Hän astui heidän välissään tielle.
"Kuka on teidät uskoon herättänyt?" kysyi hän.
Molemmat kääntyivät suoraan häneen.
"Hän, jota maailma vainoo", vastasi Puukenkä-Ingebrigt.
"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi." --
Tämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans
Nielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hänen arvoisuutensa, pastori Seeberg!" kuiskasi hän.
Hans Nielsen Hauge veti syvän henkäyksen. Nyt hän ymmärsi.
"Seeberghän on virastaan erotettu", sanoi hän.
"Kirjanoppineet ja farisealaiset ovat hänet erottaneet!" vastasi
Ingebrigt.
"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden", sanoi Kristen Gleng
veisaten. "Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!"
-- Hän seisoi kädet lujasti ristissä.
"Me saarnaamme korvessa ja koko maailma on tuleva meitä kuulemaan!"
"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi
Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman
piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi,
veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa
meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka
on meille suotu!"
"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng -- "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"
"Samaa toivotan teille!" vastasi Hans Nielsen Hauge.
Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi,
jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi
vainioille.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä
poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut
itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi
itsekseen:
"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä
minun tulee kulkea?"
Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä
tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi
syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä
kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui
häneen kuin tulen polttona.
Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia
noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui
sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä
katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!
Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui,
asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin,
kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki
ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa,
niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään
huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
-- -- --
Niels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa
kädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen,
laukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.
Hän tunsi tulijan heti. Sehän oli hänen poikansa Hans.
Niels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi
portin hakasen ja astui pihalle.
"Älähän, luulenpa --" virkkoi hän, mutta vaikeni heti ja seisoi
odotellen.
Hans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui
suoraan eteenpäin.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa, isä", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Isä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä
silmillään.
"Hyvää päivää ja tervetuloa kotiin", vastasi hän.
Hän seisoi hetkisen ja laski sitten kätensä irti.
"Vai tulit sinä kuitenkin", sanoi hän.
Hans Nielsen katsoi syvästi ja rehellisesti isäänsä.
"Tulinhan niinkin, isäni", vastasi hän sävyisästi. "Minun _täytyi_
tulla."
Isä vaikeni hetkiseksi.
"Sitä minäkin ajattelin", virkkoi hän sitten.
Sitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja
poika hänen jälessään.
Kun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa
padasta vatiin.
Kun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä
yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.
Poika tuli häntä kohden, otti äitiään kädestä ja veti hänet luokseen.
Äiti vilkasi isään.
"Me ymmärsimme sen", sanoi hän erityisen lempeästi.
Hans seisoi nyt, laukku selässä, hymyili ja katseli äitiään.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä
ruokaa padasta.
Isä oli asettunut istumaan.
"Panehan laukkusi pois", sanoi hän. "Sehän on raskas."
Hans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen
makuupaikkansa ennen oli ollut.
"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa",
sanoi hän.
Isä vilkasi äitiin.
"Saatpa panna senkin pois", vastasi isä hiljaisesti.
Hans Nielsen huokasi.
"Saattepa sitten auttaa minua", vastasi hän.
Nyt äiti katseli isää.
"Onhan se, joka auttaa", sanoi äiti lämpimin äänin.
"Meidän on se uskominen", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran
syvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.
Isä hymyili.
"Sinä haluat sinne ylös", sanoi hän.
Hans Nielsen seisahtui portaille.
"Aivan niin -- siellähän on hyvä olla", vastasi hän. Sitten astui hän
portaita myöten, mukanaan laukkunsa.
Äiti katseli kauan hänen jälkeensä. Sitten iski hän silmää isälle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" sanoi hän uudelleen.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Hans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä
ja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.
Ikkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat
ulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan
viileydessä.
Hans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen
edessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat
tuoleilla vieressä.
Hans Nielsen otti esiin tavaroita laukusta.
"Tässä on äidille", sanoi hän. -- Siinä oli pussillinen kahvia ja
sokuria.
Äiti otti tavarat vastaan hymyillen.
"Tämä on hyvään tarpeeseen", sanoi hän.
"Ja tässä on Kaarinalle."
Hans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.
Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut
esiliinaa koetella.
Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan
kuin muissa aatoksissa.
"Enpä tosiaan tiedä," sanoi Hans, "tarvitsetko sinä tällaista."
Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät
he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.
Anne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.
"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan
vastaan.
Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli
kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän
päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.
Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.
"Koko miesväelle", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.
"Ei, eihän toki," sanoi äiti.
"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut", sanoi Anne
hiljaisesti.
Hans Nielsen katsahti heihin.
"Niinhän on tarkoituskin", sanoi hän.
Äiti katsoi häneen kysyvästi.
"_Sinäkö_ niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen
tuli säästää."
Hans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.
"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt
teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä,
tästälähin on oleva toisin, äitiseni, -- Jumalan avulla!"
Hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.
Anne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.
Mutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui
ihmetellen.
"Aivan niin -- hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita
elääkseen."
Äiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.
Hans Nielsen sulki laukkunsa.
"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni",
sanoi hän varmalla äänellä.
"Sen voi silti tehdä", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge
vakavana. "Se on varma se, äitini."
Hän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.
Äiti katseli alaspäin, neuvottomana.
"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden
esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.
Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta
kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.
Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos
hän saisi siitä kuulla.
"Uutisviljelys ojan varrella -- jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän
äkkiä.
Hans Nielsen henkäsi kuuluvasti.
"Olen ajatellut myydä sen", sanoi hän.
Äiti vaikeni hetkiseksi.
"Ja mitä teet sen hinnalla?" kysyi hän sitten.
Hans Nielsen hymyili.
"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on
kylläkin köyhyyttä."
"Jumala meitä _siitä_ varjelkoon!" sanoi äiti.
"Ja muita myös", lisäsi poika.
Taaskin vallitsi hiljaisuus.
"Mutta mehiläisesi?" uskalsi Kaarina kysäistä.
"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän.
"Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat
koonneet."
"Lakkaatko siis tekemästä työtä?" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.
"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin
työhön -- me kaikki."
Äiti katseli häntä.
"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?" kysyi hän.
"Tietysti me nyt kaikki autamme", vastasi poika.
Äiti nousi ylös.
"Täytyypä ajatella tulevaisuutta", sanoi hän ja huokasi samalla.
"Ja ijäisyyttä -- ensiksi", vastasi poika.
"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti
saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.
Nuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.
Hans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.
"Me teemme kyllä työtä!" sanoi hän.
"Sitä kyllä saamme tehdä", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.
Hans Nielsen katseli häntä.
"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät
minua kyllä, Anne" -- hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi
ylös lähteäkseen.
"Luulenpa ymmärtäväni", vastasi tämä.
Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos
hiljaiseen kesäiltaan.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän
aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans
häntä.
Anne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.
"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä
hämärässäkin.
"Niin", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.
"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin
äidin suhteen -- tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."
Hans Nielsen katsoi sisartaan.
"Sen otan kyllä huomioon", sanoi hän.
"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät
hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan
pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja
tuo nuori nainen.