Mutta he eivät saaneet vastausta.
"Perhanan tyttö!" sanoi Lasse Tater.
"No, onhan toisia!" sanoi John Glende, painaen lakin päähänsä.
"Tulkaa, niin lähdetään tanssiin!" sanoi hän.
Ja meluten ja huutaen nuo kolme puolijuopunutta miestä menivät ulos
tuvasta ja portaita alas.
Sitten astelivat he pitkin katua kädet toistensa kaulassa,
hoiperrellen ja laulaen.
Ja Lasse Tater alkoi laulaa:
"Sä kuule, pieni Fiina,
sä kaunis kukkasein!
Älähän naura siinä,
vaan saavu viulullein!
Sä kuule, pieni Fiina,
kuin viulu humajaa,
on tyttösillä piina
jos sulhasta ei saa!"
Ihmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka
laulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt
lauantai-iltana oli tanssit.
* * * * *
Joku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva
Krusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.
Hän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän
väliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta
ei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.
Vihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän
avaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo
ja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan
liikkumattomana makaamaan.
Kaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta.
Hän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän
tunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko
ruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään
koko maailmassa.
Syvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja
häpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan
kuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja
tuli.
Hän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen
tilaan oli tullut.
"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen", puheli hän itsekseen aivan
ääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut.
Hänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta
muustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa
virrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan
Glommeniin.
Hän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä,
mutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui
kuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.
Sitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan
vuoteessaan.
"Isä meidän" -- alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin
kuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi
väsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan -- Hans Nielsen Hauge
nukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.
-- -- --
Fredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen;
pyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste
tunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia,
korkealla olevine linnoituksineen.
Polvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili.
Hän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli
tapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän
eilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi.
Ei hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin
tahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.
Hän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu
pois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.
Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän
ainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan.
Silloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen
viettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.
"Mene ja tee tehtäväsi!" -- sanottiin hänelle selvästi.
Ja taaskin soivat kirkonkellot tuolla ulkona, mutta nyt lohduttaen.
Hän nousi hitaasti ylös, riisui arkivaatteensa, peseytyi ja puki
yllensä parhaat vaatteensa. "Samoin kuin riisun likaantuneet
vaatteeni"-- sanoi hän itsekseen -- "samoin riisun pois synnin ja
tulen uudeksi ihmiseksi kiireestä kantapäähän."
Sitten hän istuutui lukemaan raamattuaan.
Kirkonkellot olivat laanneet soimasta, kaduilla oli hiljaista ja
hiljaisuus vallitsi rouva Krusenkin talossa. Yli tunnin oli Hans
Nielsen lukenut raamattuaan, oli rukoillut välillä ja taas lukenut.
Hän oli kuin irti kaikesta ulkonaisesta; hän oli yksin taistelussaan
Jumalan kanssa.
Joku aukaisi oven. Hans Hauge kääntyjähän ei ollut kuullut kenenkään
tulevan portaita myöten.
Tulija oli muuan eilisistä tovereista, se lempeä-ääninen mies.
Hans Nielsen Hauge sävähti polttavaa häpeää tuntien.
"Hyvää päivää!" sanoi lempeä-ääninen mies.
"Jumal' antakoon!"
Hans Nielsen kääntyi tuolillaan, mutta ei sulkenut raamattuaan.
Syver Fröland tuli lähemmäksi.
"Olethan jo noussut ylös!" sanoi hän ja asettui istumaan.
Hans katsoi kiinteästi häneen.
"Olen, Jumalan kiitos", vastasi Hauge.
Syver Fröland hymyili.
"Sinäpä kävit eilen illalla kankeaksi", sanoi hän sävyisästi.
Hans Hauge nousi seisomaan.
"Vaikkapa paha työ tuli tehdyksi, niin kiitos kuitenkin sinulle
siitä", sanoi hän.
Syver Fröland katsahti häneen hämillään.
Hans Nielsen seisoi vakavana.
"Kyllä on paljonkin syytä kiittää", sanoi hän omituisen syvällä
äänellä.
"Se, mitä te aioitte pahaksi, se tulikin hyväksi minulle."
"Mitenkä niin?" -- Syver Fröland hymyili.
"Älä hymyile", sanoi Hans Nielsen lempeästi ja hiljaisesti. "Te
opetitte minua tuntemaan synnin kirouksen. Viimeisen kerran minä
maistoin viinaa. Ja siitä minä teitä suuresti kiitän!"
Syver Fröland istui ja katseli häntä.
"Sinä olet vieläkin humalassa", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge huokasi.
"Aivan niin", sanoi hän. "Olen kuin humalassa synnin surusta ja
täynnä Jumalan armon tuomaa lohdutusta!"
Syver Fröland katsoi alaspäin.
"Niin, sinähän olet pyhä", vastasi hän.
Hans Nielsen seisoi hänen vieressään.
"Sitä minä en ole", sanoi hän sanomattoman lempeästi "Syntinen minä
olen, kuten sinäkin. Mutta tässä on lohdutus!"
Hän laski kätensä vanhalle raamatulleen.
Syver Fröland istui, kuten ennenkin.
"Sinä luet liian paljon", sanoi hän. "Tuletpa kohta hupsuksi!"
Hans Hauge hymyili.
"Ja sinäkö luulet", sanoi hän vakavasti, "että Jumalan sana tekee
ihmisen hupsuksi. Ei mitenkään, vaan se on synti, joka tekee ihmiset
hupsuiksi, senhän minä parhaiten yöllä huomasin. Vain yksi ainoa
silloin voi tehdä terveeksi ja se on -- Jumalan sana."
Syver Fröland nousi seisomaan.
"Ei meidän kannata siitä haastella", sanoi hän. "Sellainen on hyvä
toisinaan, mutta aina jauhaa samaa asiaa arkena ja pyhänä -- siitä
voi koitua sekä hullutusta että vahinkoa."
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän sulki vaan raamatun hiljaisesti.
"Saammehan sitten nähdä", sanoi hän, "kumpiko meistä juo parhaasta
lähteestä, sinäkö vaiko minä."
Syver Fröland teki lähtöä.
"Niin, saammehan nähdä", vastasi hän, "sillä sinähän kuitenkin joudut
hullujen huoneeseen jonakin päivänä, Hans Nielsen." -- Hän läimäytti
Haugea hartioille ja lähti.
Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli hänen jälkeensä, surumielinen
ilme kasvoillaan; hän kuuli vieraansa menevän alas portaita ja
paiskaavan mennessään ulko-oven kiinni.
"Voi kaikkea syntiä, kaikkea syntiä maailmassa!" kuiskaili hän ja
pani tietämättään kätensä ristiin. Ja samalla hetkellä nousi hänessä
palava toivo saada uhrata koko elämänsä taisteluun pahaa vastaan;
hän taivutti päänsä uuteen rukoukseen ja jäi siten pitkäksi ajaksi
seisomaan.
-- -- --
Saman päivän iltapäivällä kolkutettiin varovasti rouva Krusen
ovelle. Kolkuttaja oli Hans Nielsen Hauge, joka halusi puhutella
isäntäväkeään.
Rouva Kruse istui yksinään huoneessaan ja kutoi sukkaa Hans Nielsenin
astuessa sisälle.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän hiljaisesti.
"Iltaa, iltaa, Hans Nielsen!" vastasi rouva Kruse ja nosti silmänsä
sukankutimestaan.
Hans Nielsen jäi seisomaan ovelle.
"Onko mielessäsi jotakin erikoista tänään?" kysyi nyt rouva Kruse.
Hans Nielsen tuli varovasti lähemmäksi.
"Onpa kyllä", sanoi hän ja katseli avoimesti rouva Krusea. "Pyydän
teitä, rouva Kruse, sallimaan minun matkustaa kotiin."
Hauge loi silmänsä alas.
Rouva Kruse laski kädestään sukankutimen.
"Moneksiko päiväksi"? kysyi hän.
"Onko kotona sairaita, koska tahdot matkustaa?" lisäsi hän, kun Hauge
ei vastannut.
Hans Nielsen Hauge katsoi ylöspäin.
"Ei ole", sanoi hän. "Minähän se olen sairas."
Rouva Kruse hymyili.
"Näytäthän varsin terveeltä", vastasi hän,
"Ruumiillisesti kylläkin", vastasi Hans Nielsen. "Mutta sielun laita
ei ole niin kuin pitäisi olla."
Rouva Kruse otti taaskin sukankutimensa.
"Sinä luet liian paljon, Hans Nielsen", sanoi hän. "Monelle on
sellaisesta käynyt huonosti."
Hans Nielsen ravisti päätään.
"Siitä ei kenellekään käy huonosti", vastasi hän. "Useimmat meistä
lukevat liian vähän."
Rouva Kruse ravisti päätään.
"Minäkin yhteen aikaan lueskelin", kertoi hän. "Olisinpa vaan sitä
jatkanut, niin olisin järkeni menettänyt. Mitä enemmän lukee, sitä
suurempi on edesvastuu. Ja lopuksi ihminen näkee helvetin kaikkialla."
Hans Nielsen Hauge oli tullut kalpeaksi.
"Maailma on täynnä syntiä", sanoi hän ja katseli eteensä.
"Voihan niinkin olla", vastasi rouva Kruse. "Mutta täytyy sietää se
sellaisena kuin se on."
Hans Nielsen loi silmänsä häneen.
"Ajattelin yrittää saada sen toisenlaatuiseksi", sanoi hän sävyisästi.
Silloinpa rouva Kruse nousi seisomaan.
"Sitä et voi saada toimeen sinä enempää kuin minäkään!" sanoi hän.
"Anna pappien huolehtia siitä -- heillä on siihen kutsumuksensa ja
myös tarvittavat tiedot."
Hans Nielsenin silmät välkähtivät.
"Kaikilla kristityillä on siihen kutsumus", vastasi hän.
Syntyi hiljaisuus.
Hetkisen kuluttua katsahti rouva Kruse Hans Nielseniin.
"Montako päivää viivyt kotona?" kysyi hän.
Hans Nielsen astui lähemmäksi.
"Ei ollut tarkoitukseni sellainen", sanoi hän. "Aioin pyytää, että
saisin matkustaa pois ainiaaksi."
Rouva Kruse punastui.
"Vai niin", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on sellaiseen?"
Ja sitten hän katseli tiukasti Hans Nielseniä, joka huomasi hänen
olevan suuttunut.
"En voi jäädä sieluni rauhan vuoksi", sanoi Hauge. "Kiusaukset ovat
täällä liian suuret."
Rouva Kruse katseli alaspäin.
"Vai niin", sanoi hän. "Vai olet sinä sitä laatua."
Hans Nielsen Hauge punastui.
"Saattepa sanoa minua sellaiseksi", vastasi hän.
Rouva Kruse kääntyi hänestä puoleksi poispäin.
"Saat mennä mielelläsi", sanoi hän. "En minä tarvitse körttiläisiä
enkä surkeamielisiä."
Hans Nielsen Hauge seisahtui vielä.
"Lausun vaan kiitokseni kaikesta", sanoi hän -- "ja toivotan Jumalan
rauhaa taloonne, rouva Kruse. Olen vaan alhainen talonpoika, mutta
hyvän toivottaminen ei ole pahaksi. Hyvästi."
Hän kääntyi hitaasti ja lähti.
Rouva Kruse ei vastannut, mutta kun Hauge oli saapunut ovelle sanoi
hän:
"Sinulla on kaksi taalaria saatavaa!"
Hans Nielsen kääntyi ovessa.
"Ei minulla ole mitään saatavaa", vastasi hän. "Sillä, joka ei ole
mitään hyvää tehnyt, ei myöskään ole mitään saatavaa."
Hän meni.
Mutta kun ovi oli taas lukossa, ravisti rouva Kruse useat kerrat
päätään.
"Jumala varjelkoon hänen järkeään", sanoi rouva Kruse itsekseen
varsin kuuluvasti.