"Meidän kaikkien täytyy kuolla", vastasi hän.
Hans Nielsen seisoi ja katseli häntä.
"Tahtoisitko nyt kuolla?" kysyi hän.
Kristen Gleng ei vastannut.
"Minä olen ollut neljästi kuoleman kidassa", jatkoi Hans Nielsen
Hauge. "Minäpä siis tiedän mitä se on."
Vallitsi hiljaisuus.
"Ei sellaisia saa ajatella. Siitä menee pää sekasin", sanoi Kristen
Gleng.
"Mutta juuri sitä pitää ajatella -- muuten käy hullusti", vastasi
Hans Nielsen Hauge.
"Voisithan, Kristen, tänä iltana kuolla -- ajattelepa sitä. Voisihan
silloin tapahtua, että sinä lukisit Jumalan sanaa kuten minä. Hyvää
yötä!"
Hän kääntyi hitaasti ja lähti pois.
-- -- --
Iloisten miesten kesken syntyi hetkiseksi hiljaisuus.
Kristen Gleng istui ja heilutteli jalkojaan sekä näppäili hiljalleen
viuluaan; muut istuivat kädet sylissä.
"Ei konsanaan hänen käy hyvin", sanoi Kristen Gleng vihdoin.
Muut katselivat eteensä.
"Ei tosiaan käy hyvin", sanoi joku.
"Onpa vahinko; -- niin laatumies muuten", tokasi muuan.
"On piruvie tosiaankin laatumies", sanoi Kristen Gleng.
"Ja näppärä mies kuuluu olevan."
"Pirun näppärä onkin", vastasi Kristen Gleng taasen.
Kuului vielä viulun näppäilemistä, mutta soittoa ei enää tullut.
Muutamia sanoja lausuttiin, mutta kukaan ei nauranut.
Kaikki ajattelivat sitä, mitä Hans Nielsen Hauge oli sanonut
kuolemasta ennenkuin hän lähti.
"Hm! Kuolla!" sanoi Kristen Gleng äkkiä ja nousi ylös.
"Kuolla meidän kaikkien täytyy!"
* * * * *
Oli kahdeksan päivää myöhemmin.
Fredrikstadin ehkä yksinkertaisimmassa ruokatarjoilussa istui
hiljainen mies syömässä.
Hän söi yksinkertaisinta ruokaa, veteen keitettyä puuroa ja kuorittua
maitoa.
Mies oli rouva Krusen palvelija, Hans Nielsen Hauge.
Hän oli ryhtynyt palvelukseen omassa muassaan ja olipa hänen useinkin
vaikeata tulla ravituksi, kun hän ei siihen aikaan saanut kotoaan
mitään.
Tähän ravintolaan tapasi kokoontua useita niistä alhaisoon
kuuluvista ihmisistä, joiden kanssa Hauge seurusteli. Palvelusväkeä,
linnoitusväkeä ja toisinaan kaikenlaisia kulkureita.
Siellä tuli useinkin puhetta Haugesta ja hänen "pyhyydestään"; saipa
hän toisinaan kuulla härnäilyä ja pilkkaa, samoin näki hän siellä
myös raakaa käytöstä ja sai kuulla jumalatonta puhetta.
Kun hän ei koskaan vetäytynyt sanomasta suoraan ajatustansa, sai hän
monta vihamiestä, mutta oli myöskin joitakuita, jotka puolustivat
häntä ja olivat hänen kanssaan yksimielisiä, vaikka eivät, kuten hän,
lukeneet Jumalan sanaa eivätkä syvemmin harrastaneet hengellisiä
asioita.
Haugen hengellisessä elämässä tapahtui näinä kuukausina suuri
taistelu.
Hänen luonteensa, heräävine aisteineen, ja hänen suuri tiedonhalunsa
olivat omansa vetämään hänet moneen sellaiseen asiaan, jotka hän
tiesi vääriksi.
Ihmisten kanssa puheleminen tuotti hänelle elämän iloa; kaikkein
vaikeimmalta tuntui hänestä yksinäisyys. Usein kun hän välttyäkseen
kuulemasta kumppaniensa keveitä keskusteluja, meni kotiin omaan
huoneeseensa, täytyi hänen pitkät hetket taistella mielikuvituksensa
kanssa saadakseen maailmalliset viettelevät kuvat pois mielestään.
Aistit ja vietit rupesivat vaivaamaan niin että puistatti; hän voi
tuon tuostakin tuntea suurta polttavaa halua oppia tuntemaan elämän
maallisia iloja; hän tapasi itsensä toivomassa ettei hän tietäisi
mitään Jumalasta, vaan että hän olisi syntisenä onnellisessa
tietämättömyydessä kuten muutkin.
Unhottaa, unhottaa, eikä aina vaivautua ja kiduttautua omantunnon
vaivoista ja Jumalan tuomion pelosta -- sellaiset ajatukset
liikkuivat usein hänessä.
Varsinkin koki hän tällaista ollessaan työttömänä ja yksin; sen
vuoksi yöt muodostuivat hänelle vaivaksi ja unettomuus mursi hänen
terveytensä. Tuo luja ja reipas talonpoikaisnuorukainen alkoi laihtua
ja tulla kalpeaksi; silmiin oli tullut jotakin tylsää ja heikkoa,
jota niissä ei ennen ollut.
"Juo poika, niin unhotat kaiken", sanoi muuan tovereista eräänä
iltana hänelle, hänen istuessaan raittiina muiden keskellä, jotka
ryypiskelivät.
Hans Hauge oli ainoastaan hymyillyt ja vastannut, että hän
tahtoi pysyä täydessä järjessään; mutta salaisesti oli halu
maistaa, unhottaa ja olla hetkisen täysin onnellinen tunkeutunut
houkuttelevana hänen sieluunsa.
Tätä kaikkea hän nyt mietiskeli syödessään yksinkertaista
illallistaan yksinään pienessä ravintolassa.
-- -- --
Tarjoilijatar istui ulkona portailla. Ovi oli auki ja tyttö
keskusteli syöjän kanssa.
Neito oli nuori, meheväkasvuinen ja hymyili eriskummallisen
salaperäisesti. Punaisiin, pyöreisiin poskiin muodostuivat hymykuopat
kun hän nauroi; hänen naurunsa oli hillittyä ja varsin miellyttävää.
Hän oli saapunut tänne Fredrikstadiin Saanerista vuosi sitten; hän
oli ainoastaan pari vuotta yli kahdenkymmenen. Nyt hän istui tuossa
portailla ilta-auringossa, katseli tavan takaa alas pienelle kadulle
tulisiko sieltä ketään ja puheli silloin tällöin sisällä istuvan
kanssa.
"Etkö sinä koskaan käy tanssissa?" kysäsi tyttö äkkiä.
Hans Nielsen ravisti päätään ja katseli ulos. Sitten laski hän
lusikan kädestään.
"En -- ei minulla ole mitään halua sellaiseen", vastasi hän ja
katsahti neitoon.
Tämä istui käsi poskella ja katseli Haugea.
"Vai niin", sanoi hän ja hymyili.
Hauge tarttui taas lusikkaan ja jatkoi syöntiään.
"Sepä on kummallista", sanoi tyttö taaskin. Hän korjaili vasemmalla
kädellä hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus.
"Mikä sinua oikeastaan miellyttää?" kysäsi tyttö hetkisen kuluttua.
Hans Hauge katseli alaspäin vastatessaan:
"Onhan sitä muutakin", sanoi hän sävyisästi.
Tyttö hymyili taaskin pyöreäposkisena.
"Mitä muuta?"
Haugessa tuntui omituinen värähdys.
"Sitä on vaikea tietää", vastasi hän ikäänkuin itsekseen.
Tyttö hymyili. Hänen kauniit, terveet hampaansa näkyivät.
"Kyllä sinä sen hyvinkin tiedät -- olethan nuori mies", sanoi tyttö.
Toisen kerran tunsi Hauge saman hurjan värähdyksen, mutta samassa
silmänräpäyksessä tuntui kuin hänessä olisi alkanut sisällinen
verenvuoto.
"Nyt sinä horjut, Hans Hauge" -- kuului kuin joku olisi niin sanonut.
Hän tunsi tulista kuumuutta rinnassaan.
"Se on Jumalan sana", sanoi hän sitten varmasti ja voimakkaasti, ja
heti tunsi hän jonkunlaista vilpoista iloa.
Tarjoilijatar katsoi häneen -- ihmetellen.
"Vai niin", sanoi hän.
Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän, kun Hauge ei mitään vastannut:
"Niin, sunnuntaina", sanoi hän. "Mutta entäpä lauantai-iltana?"
Ja sitten hän hymyili taaskin.
"Joka ilta", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Tyttö ei heti sanonut mitään. Istui vaan ja hymyili.
"Tuleepa sitten liikaa sitä lajia", sanoi tyttö.
Hauge pyyhkäsi lusikkansa ja laski sen pois kädestään.
"Ei hyvää ole milloinkaan liikaa", sanoi hän ja nousi seisomaan.
Tyttö istui yhä.
"Onhan muutakin, joka on hyvää", sanoi tyttö nuorekkaalla äänellään.
Hans Nielsen punastui.
"Voihan olla", sanoi hän, "mutta ei minua varten."
Tyttö istui ja mietti.
"Olet ehkä naimisissa?" sanoi hän.
Hauge seisoi ovella ja katseli häntä.
"En ole", vastasi Hauge sävyisästi.
Tyttö katsoi häneen.
"Voithan toki tanssia, olethan nuori."
Hauge kääntyi poispäin ettei näkisi häntä.
"Minusta se on syntiä", sanoi hän ja asteli lattiaa pitkin poispäin.
"Syntiä!" sanoi tyttö erikoisella äänenpainolla. "Kaikkihan on
syntiä!"
Hans Nielsen kääntyi ja katseli nyt suoraan tyttöön.
"Niinpä onkin, luonnostamme", sanoi hän. "Mutta Jumalan sana voi
kaikki muuttaa."
Tyttö hymyili taaskin.
"Sinäpä olet kummallinen", sanoi hän, korjaili tukkaansa ja nousi
ylös, sillä nyt saapui ravintolaan muitakin.
Sitten meni hän kyökkiin aivan Haugen vieritse.
Hän katsahti Haugeen ja hymyili; nykäsipä vielä käsivarresta
ohimennessään.
"Ei sinun pitäisi olla tuollainen", sanoi hän, ja Haugen valtasi
taaskin tuo viekotteleva ja vaarallinen tunne.
Hän kääntyi pois pahastuneena ja meni ovea kohden lähteäkseen pois.
Siinäpä tulikin vastaan kolme miestä; he olivat nuoria ja kävivät
siellä tavallisesti syömässä. Hauge tunsi heidät kaikki.
He seisahtuivat portaille, kun näkivät Haugen tulevan.
"Joko sinä lähdet pois, Hans?" kysäsi muuan heistä.
Hans Nielsen Hauge seisoi portailla, jota toiset tulivat ylös.
"Lähden kyllä, -- olen jo suoriutunut menemään", vastasi hän.
Se, joka ensiksi oli tullut ylös ja puhutellut Haugea, otti häntä
hartioista.
"Käännyppäs nyt takaisin", sanoi hän.
Se oli John Glende, kersantti. Hän pyöräytti Hans Nielsen Haugen
aivan ympäri ja vei hänet mukanaan sisälle.
Hauge seurasi vastustellen.
Toiset kaksi, jotka olivat ehtineet myös ylös, työnsivät Haugea.
"Tänään on lauantai-ilta", sanoi muuan, jolla oli erityisen lempeä
ääni.
"Silloin täytyy vähäsen iloita", sanoi kersantti John Glende.
Nuo kolme asettuivat pöydän ääreen, johon tyttö nyt toi heille
ruokaa. Hans Nielsen jäi seisomaan, nojautuen oven suussa olevaan
säilikköön ja katseli.
"Aina vaan puuroa", sanoi John Glende.
Tyttö hymyili.
"Kyllä se puolensa pitää", sanoi hän.
Kolmella lusikalla käytiin puurokuppiin käsiksi. Syödessä vallitsi
hiljaisuus.
Sitten se lempeä-ääninen mies vähän ajan kuluttua sanoi:
"Tämä on liian kuivaa puuroa; se vaatii kostuttamista -- vai mitä
sinä Ingeborg arvelet."
Hän katseli neitoa, joka kulki edestakaisin.
Neito seisahtui ja katseli heitä vuoronperään.
"Onhan maito kosteata", sanoi hän.
"Onpa niinkin", sanoi tuo lempeä-ääninen. "Mutta se ei ole kyllin
kosteata."
Hän katseli kysyvästi kolmatta miestä, joka ei vielä ollut mitään
sanonut -- se oli pieni mustanverinen mies, jolla oli kahvinruskeat
silmät.
Tämä laski nyt lusikan kädestään, kaiveli takkinsa taskua ja veti
verkalleen esiin "taskumatin". Hän vilkasi Hans Nielsen Haugeen, joka
seisoi ja katseli; pani sitten pullon suulleen ja ryyppäsi.
"Jumala siunatkoon, Hans Nielsen", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan
kädellään ja ojensi pullon lempeä-ääniselle.
Tämäkin ryyppäsi.
"Jumala siunatkoon, Lasse Tater", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan ja
ojensi sitten pullon kersantti John Glendelle.
Tämäkin ryyppäsi.
"Jumala siunatkoon, Syver Fröland" -- sanoi hän ja nyökäytti päätään
lempeä-ääniselle miehelle.
"Sepä oli nappula puuron päälle", sanoi hän iloisesti. Sitten ojensi
hän pullon Hans Nielsen Haugelle.
"Ryyppää, Hans", tokasi hän. "Sinä sitä tarvitset; taitaapa Krusen
rouvan luona olla laihanlaista."
Hans Nielsen katseli pulloa, mutta ei ottanut sitä vastaan. Hän
oli useastikin kovan työn jälkeen tuntenut halua väkeviin; hänen
kielelleen oli vesi kihahtanut nähdessään muiden ryyppäävän; ja
jonkun kerran oli hän maistanutkin ja huomannut tulisen virran käyvän
läpi ruumiinsa; aina kun hän kieltäytyi oli hänessä sisällinen
taistelu; halu asui mielessä varsin voimakkaana; hän ajatteli joka
kerta Kaanaan häitä, joissa Vapahtaja itse hankki häävieraille
viiniä juotavaksi. Eihän siinä siis itsessään ollut syntiä; oli vaan
pidettävä huolta kohtuudessa pysymisestä. "Ryyppy tarpeeseen voi olla
paikallaan", oli hän kerran kuullut pappi Seebergin sanovan. Ja nyt
tuon laihan illallisen jälkeen muistuivat nämä sanat taaskin mieleen.
Hän katseli pulloa, jota Glende edelleenkin piti ojennettuna; sitten
otti hän sen verkalleen käteensä, pani sen suulleen ja maisteli.
"No, juo vaan!" sanoi John Glende, kun Hauge tahtoi antaa hänelle
pullon takaisin.
"Juo puuron päälle!"
Hans Nielsen Hauge hymyili ja pani taas pullon suulleen.
Hän tunsi kuin tulen ruumiissaan, ja se jäi kuin kuumana,
vaarallisena hiilloksena rinnan alle.
Iloisesti antoi hän pullon takaisin John Glendelle, joka nyt ojensi
sen pullon omistajalle, Lasse Taterille.
Ja nuo kolme rupesivat taas syömään, kunnes vati oli tyhjä.
Mutta John Glende katsahti Hans Nielsen Haugeen.
"Se on parempaa kuin lukeminen", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge punastui.
"Kukin asia paikallaan", sanoi hän.
Sitten asettui hän penkille istumaan muiden joukkoon.
Kun oli syöty, otettiin piiput esiin; puhuttiin kaupungin ja
paikkakunnan kuulumiset, ja varsinkin Lasse Tater tiesi paljon kertoa.
Hän kuleksi ympäri kyliä ja myi pientä tavaraa; viimeksi hän nyt tuli
Sannesundista; hän oli joku päivä sitten ollut Tunessa ja voi siis
tuoda Hans Nielsen Haugelle tuoreita tietoja hänen kotoaan.
Hans Nielsen tupakoi muiden mukana; kyseli kodin asioita ja sai
vastauksia. Viinapullo kierteli taaskin miehestä mieheen ja Hans
Nielsen joi kuten muutkin.
"No, nyt sinä voit sanoa olevasi hyvässä turvassa", pilaili Lasse
Tater; "nyt sinä olet ainoa pappi koko Tunessa."
Hän katsahti Hans Nielseniin ja veteli aimo savuja piipustaan.
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Hans Nielsen Hauge
Lasse Tater sylkäsi.
"No, nyt minä kerron miten asiat ovat Tunessa", jatkoi hän. "Seeberg
on pidätetty virastaan ja saa nyt vastata kuninkaan edessä!"
Hans Nielsen hämmästyi.
"Pidätetty virastaan!" huudahti hän.
"Aivan niin!" -- sitten Lasse Tater taas ryyppäsi.
"Niin, hänet pidätettiin virasta liian ankaruutensa takia. Hän kielsi
ripillä käynnin pienimmästäkin, vaikkapa monet eivät olleet mitään
pahaa tehneet. Mutta nyt ovat he valittaneet, ja nyt hän saa vastata
ja on pidätetty virastaan."
Tater oli ryypännyt kulauksen ja lähetti pullon kiertämään.
Kaikki ryyppäsivät, paitsi Hans Nielsen.
"Juo nyt, jos tahdot olla mies", sanoi John Glende.
Hans Nielsen tunsi itsensä sekavaksi ja omituiseksi.
"Voinhan silti olla mies", vastasi hän ja työnsi pullon luotaan.
"Juo nyt, pyhä Hans", ivaili Lasse Tater. "Kestäthän sen kuin mekin."
Hans Nielsen myöntyi ja ryyppäsi vielä.
"Tämän ainoan kerran", sanoi hän. Ja hän tunsi taas omituisen
kiehtovan palon rinnassaan. Hänessä tuntui pistos siitä, että hän nyt
oli huonolla tiellä; hän tahtoi nousta, mutta se tuntui raskaalta ja
hän jäi istumaan. Hän ajatteli Jumalan sanaa, mutta ei saanut siitä
tukea; kaikki vilkahti ohitse kuin unessa.
Silloinpa lauleli Lasse Tater, neitosen istuessa avoimella ovella ja
kuunnellessa:
"Sä kuule, tytön tyyppy,
on Fiina nimesi;
sä tule, ota ryyppy,
niin olen omasi!"
Hän katseli tyttöä.
"Mitä siitä sanot, Ingeborg!" huudahti hän.
Sitten hän taas lauloi:
"Sä kuule, kaunis neito,
Oi, armas ystäväin,
On oloni niin outo,
Se käännä oikein päin!"
Kaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen
ohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi
koneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.
Ja Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen
Haugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan
sumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa
eikä hän puhunut mitään.
Hänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen
ruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään
kiikkunut ja humissut.
Sitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun,
itkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja
heikkona.
Lasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat
häntä hartioista.
"Hans Nielsen!"
He ravistelivat häntä.
Hän kohotti raskasta päätään ja hymyili.
"Täällä joku jossakin itkee", vastasi hän.
Ja kyyneleet vuotivat edelleenkin.
Ja sitten hän taas sanoi:
"Hans Nielsen vaan hiukan itkee."
Toiset nauroivat raakaa, puolihumalaisen naurua.
"Luehan nyt sinä Hans!" huudahti John Glende.
Sitten saapui tyttö, Ingeborg, hän käänteli Haugea, joka istui pää
käsien nojassa.
"Mene nyt kotiin!" sanoi hän.
Hän katsoi tyttöön, ei sanonut sanaakaan, mutta nousi horjuen.
Hänen ympärillään rähistiin.
"Etkö sietänytkään puuronappulaa!" kysäsi Lasse Tater. "Et sinä
sitten kelpaakaan papiksi!"
Mutta tyttö sai hänet ovelle.
"No, mene nyt", sanoi hän pehmeällä äänellään.
Hans Nielsen sai hatun päähänsä.
"Voi, miten hirveä synti!" sanoi hän; hoiperteli takaisin pöydän luo
ja seisoi Lasse Taterin edessä.
"Voi, sellainen synti!" sanoi hän taaskin. "Sellainen helvettiin
viepä synti!"
Sitten hän hoiperrellen kääntyi ja lähti.
Toiset katselivat hänen jälkeensä tirskuen, kasvot punaisina ja
silmät verestävinä.
"Tuossa nyt meni se pyhä Hans!" naureskelivat he.
Mutta tyttö seisoi portailla ja katseli Haugen jälkeen, tämän
luovaillessa katua alaspäin.
"Ei pitäisi juottaa tottumatonta", sanoi hän mennessään miesten
ohitse keittiöön.
"Ingeborg!" huudahti John Glende.
Hän ei saanut vastausta. Ingeborg ei tullut.
"Tule mukaan tanssiin, Ingeborg!"
Mutta vastausta ei kuulunut.
John Glende nousi ja meni keittiöön. Siellä ei ollut ketään.
Hän hoippuili kamarin ovelle. Se oli lukittu.
Hän huudahti:
"Tule nyt mukaan, Ingeborg!"
"En tule!" vastattiin sisältä.
Hän seisoi vielä hetkisen, huudahdellen, mutta ei saanut vastausta.
Sitten hoiperteli hän muiden luo, jotka olivat nousseet istumasta.
"Ingeborg ei tahdo!" sanoi hän.