Tunen kirkossa laskettiin rippilapsia Herran ehtoolliselle.
Vanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko
paistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän
kullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa
värisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja
oli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten
kalvenneitten puitten keskellä.
Kaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain.
Vanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa
kansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän
takana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.
Niels Mikkelsen Hauge seisoi pihalla kirkkopuvussaan ja odotteli.
Naisväki tuli myöhään valmiiksi; rippilapsi myöskin vielä viipyi.
Hän oli vielä kamarissaan, jossa sisar Anne auttoi häntä pukemisessa.
Mieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään
koristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. "Ei tule noudattaa
maailman turhuutta tällaisena päivänä", oli hän sanonut; mutta sekä
äiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä
juhla-asuun; "täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne
parhaimpansa", oli äiti sanonut -- ja niin poikanen taipui.
Nyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä
ja laitella miten parhaaksi katsoi.
"No niin", sanoi sisar saatuaan hänet valmiiksi ja pannen hatun hänen
päähänsä, joka oli kammattu ja laitettu ajan tavan mukaan. "Nyt olet
hieno niinkuin pitääkin", sanoi hän.
Hans Nielsen huokasi.
"Kunhan vaan olisin sisällisesti niin hieno", sanoi hän itsekseen.
Sisar syleili häntä.
"Rakas Hans!" sanoi hän.
Hans katseli sisartaan rakkaasti.
"Ei tule olla kuin valkeaksi sivelty hauta", sanoi hän.
"Älä puhu sellaista", sanoi sisar.
Sitten he lähtivät hiljaisina alas portaita.
Ja kohta oli Niels Mikkelsen Hauge koko huonekuntansa kanssa
kirkkomatkalla.
Nuoret kävelivät nopeammin, ja tapahtuikin niin että he puolitiessä
saavuttivat joukon muita etelästä päin tulevia rippilapsia. Oli
mukana muutakin nuorisoa.
Siinä sitten kauniisti tervehdittiin ja puheltiin.
Pojat kävelivät ja katselivat toisiaan; tytöt vilkasivat myös poikiin.
Sitten sanoi se, joka käveli Hans Nielsenin vieressä:
"Sinunkin tukkasi on tänään ylöspäin kammattu, Hans Nielsen."
Samallapa hän hymyili.
Hans Nielsen Hauge punastui. Kaikkien toverien oli tapana kiusotella
häntä, kun hän tavallisesti sanoi että koreilu ja sen sellainen oli
maailmallista.
Nyt kääntyi hän sen puoleen, joka oli puhunut, ja sanoi:
"Kun me tänään olemme somistaneet ruumiimme juhla-asuun, niin sopiipa
toivoa, ettemme olisi unhottaneet kuolematonta sieluammekaan, vaan
että olisimme muistaneet sitä suurta lupausta, minkä tänään tulemme
tekemään, nimittäin jättämään perkeleen työt ja toimet, ja uskomaan
Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen!"
Hän lausui tämän kuuluvasti ja vapaasti. Ja nytpä tulikin hänen
ympärilleen hiljaisuus.
Mutta muutamat pojat hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa.
"Hän on pyhimys -- tuo Hans", kuiskasi muuan.
Sen enempää ei puhuttu.
Kun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan
kansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli
seurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.
Niels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin
menivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet
saapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan
pappilan ohitse.
Vihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä
nenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella;
kappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.
Lakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi
hiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.
Hans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä,
sai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän
astuessa alas kieseistä.
Nuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti
häntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.
Sitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja
veljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki
lukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.
Esipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja
lempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin
sitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui
Hänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen
kärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.
Hans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä
kädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen
sallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa
tunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan
siihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin
kuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista
haluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin
kokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä
huoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin
suuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.
Eikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon
ajatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi
hänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut
naisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa
juhlapuvuissaan?
Ja Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili
Isämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset
olisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen
sieluaan.
Mutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne
ajatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä,
ne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän
totisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka
Jumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Silloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle
kolmasti, hyvin lempeästi.
Häneltä pääsi itku -- oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut;
mutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä
ison pojan itkeä.
Nyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän
lauloi mukana tietämättä mitä lauloi.
Sitten alkoi kuulustelu.
Hans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle
yhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen
rohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut
ja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer
neljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten
vieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.
Hän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean
vastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka
kuuntelivat.
"Aivan niin, aivan oikein, poikaseni", sanoi hän.
Hans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä
seisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin
ylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että
Hän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja
ajatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi
ajatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän -- ja kylmä hiki
nousi taaskin hänen otsalleen. "Aivan oikein, ihan oikein poikaseni",
sanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti
hän Hansia olalle ja meni edelleen.
Silloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa
hänen äitinsä istui.
Äiti nyökkäsi ja näytti onnelliselta.
Ja Hans Nielsen veti syvän henkäyksen.
-- -- --
Kuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät
alasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.
Kullekin vuorostaan tehtiin ratkaisevat kysymykset.
Yksi kerrallaan vastasi hiljaisesti.
Kun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta
kosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus
hiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä
ja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun
pappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: "niin anna siis
Jumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi", tunsi
pappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä
tahtonutkaan heittää.
Pappi nyökkäsi ja meni seuraavan luo. Ja samalla äänellä tehdyt
kysymykset ja vastaukset kaikuivat Hans Nielsenin korvien ohi hänen
siinä seisoessaan tovereitaan huomaamatta ja itkiessään kädet silmien
edessä.
Niin, totisesti! Hän tahtoi antaa sydämensä Jumalalle!
Kun loppuvirsi oli veisattu ja lähtökumaukset kolme kertaa kolme
kirkonkelloista kaikuneet, seurasi Hans Nielsen hiljaisesti
vanhempiaan. Ei siinä mitään puhuttu; he ottivat häntä vaan lujasti
kädestä, kun oli tultu ulos kirkosta.
Mutta kun oli saavuttu Haugen tienhaaraan ja äiti kulki Hansin
vieressä, sanoi äiti sävyisästi:
"Minusta näytti että kaikki meni hyvin!"
Hans Nielsen katsahti äitiinsä. Hänen silmänsä kirkastuivat ja
suupieleen nousi hymy. "On niin paljoa vastaan taisteltava, äiti",
sanoi hän.
* * * * *
Hans Nielsen Haugesta oli tullut aikamies.
Itsensä elättämisen velvollisuus alkoi hänessä nousta voimakkaana, ja
luonnostaan lahjakkaana ja käytännöllisenä oli hänen helpompi kuin
monen muun antautua aloille, joista hän sai varman taloudellisen
toimeentulon.
Hän harjoitti sepän ja puusepän ammatteja, kuten poikanakin; hän
vuokrasi maita, joita hän viljeli; hän harjoitti mehiläishoitoa ja
pientä kauppaa, ja mihin ikänä hän ryhtyi, oli hänellä menestystä.
Siinä, minkä hän kasvavalla ijällä oli katsonut maailmallisiksi
ajatuksiksi ja haluiksi, oli hän nyt velvollinen ja oikeutettu
toimimaan; mutta olipa vaara että tämä hommailu kiinnitti kaiken
hänen halunsa ja vei hänen aikansa; raamattu ja kristilliset kirjat
tulivat toiselle sijalle ja moni seikka, joka oli polttanut hänen
sieluaan poikaijässä, haalistui myöhemmin ja jäi pois mielestä.
Mutta tapahtuipa seikkoja, jotka taasen herättivät tämän rikkaan ja
vastaanottavan mielen ajattelemaan ijäisiä asioita.
* * * * *
Vähän matkan päässä eteläänpäin Haugen talosta oli silloin suuri
metsämaa, enimmäkseen mätäsmaista lehtimetsää. Tämä metsä, jossa
maaperä oli lihavaa ja rehevää, oli täynnä purosia, jotka milloin
maanalaisina, milloin sen päällisinä juoksivat suurempaa jokea kohti,
joka virtasi Glommeniin päin ja laski siihen vähän etelämpänä.
Tähän metsämaahan olivat edelliset omistajat muinoin useamman kerran
yrittäneet tehdä peltoa. Mutta he olivat taasen jättäneet yritykset
sikseen, ja pientä metsää, enimmäkseen haapaa ja leppää, oli taasen
päässyt juurtumaan väkevään maaperään, jossa puunrunkojen välissä
kasvoi kyynäränkorkuista heinää.
Tästä metsämaasta oli Hans Nielsen Hauge huokealla hinnalla
vuokrannut itselleen maakappaleen. Siellä hän nyt työskenteli ja
teki uutta peltoa, poltti viidakkoa ja kylvi heinänsiementä; hänen
tarkoituksensa oli, että "Haugen uutisviljelys", joksi hän sitä
sisarusten kesken mielellään kutsui, muodostuisi kelpo niityksi ja
antaisi hänelle vuosittain hyvät tulot.
Kun joku haasteli, että tuo ehkä oli turhaa työtä ja vaivaa, vastasi
hän:
"Se, joka ei kynnä, ei saa koskaan kylvää, ja se, joka ei koskaan
kylvä, ei se myöskään saa niittää."
Ja niin teki hän luottavasti edelleenkin työtä. Hänen verensä hehkui
halua alkaa alusta, oman mielensä mukaan, ja kulkea omia teitään.
Isäkin toisinaan sai sanoneeksi, että hän voisi käyttää aikaansa
paremmin kuin hukkaamalla sitä korvessa semmoiseen, josta ei tiennyt
tulisiko se kannattamaan, ja äitikin lempeällä tavallaan kannatti
isän mielipiteitä; mutta silloin Hans vastasi tavalla, joka lopetti
kaikki vastaansanomiset:
"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille
siten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen,
silloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä
sydämen pelto menisi hukkaan."
Olipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans
Hauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.
Kauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt
syysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen
raivaustyössä.
Oli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli
nyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli
sisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans
myös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista
aikeistaan.
Hän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun
suoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla;
niitä hän nyt alkoi kaataa.
Puu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä
putoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi
savikkorannan vieritse.
Nyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui
märällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin
kiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.
Hän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja
piti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla,
ettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.
Hän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle
jo toisen kerran.
Tuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni;
nyt oli jo kuolema tulossa.
Ja hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan
tuskallisesti.
Oliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja
Jumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?
Eivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet
valtaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli
hänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä
kenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös
virrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla
ja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.
Joen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret
pitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut
kauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään
pelastumismahdollisuutta.
Hän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän
Kristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja
pelastaisi hänet kuoleman vaarasta.
Silloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli
hän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.
Hän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen
nimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.
Nyt seisoi sisar tuolla ylempänä ja huusi taasen, tähystellen.
Ja hän vastasi.
Kun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli
hän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.
"Pysyttele kiinni!" huusi hän.
Oksan toisensa perästä löi sisar irti ja ne menivät virran mukana;
Hans piti kiinni suu valjuna ja hampaat yhteen puristettuina.
"Kiiruhda", huusi Hans.
Silloin ojensi sisar kirveen ja kurottui ulospäin rannasta, pitäen
vasemmalla kädellään lujasti eräästä haavan rungosta.
Hans Nielsen sai kiinni kirveestä molemmin käsin ja liukui virran
mukana rantaa kohden.
Vähän ajan kuluttua makasi hän kalpeana ja huohottaen pensaitten
keskellä. Sisar seisoi itkien hänen vieressään.
"Jumalan kiitos, että tulin!" huudahti hän, pani kätensä ristiin ja
itki taasen.
Veli makasi kauan puhumattomana. Vihdoinkin yritti hän nousta ylös.
"Saammepa tosiaan kiittää Jumalaa", sanoi hän vapisevalla äänellä.
Silloin sisar kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi hän taas.
* * * * *
Vaikeasti sujui molempain matka kotiin. Hans oli kovin väsähtänyt;
ilma oli kylmä ja läpimärät vaatteet painoivat.
Kun he vihdoin saapuivat kotiin ja isä, joka juuri istui pöydän
ääressä kahvia juomassa, kuuli mitä oli tapahtunut, sanoi hän:
"Hullusti siis kävi kuitenkin!"
Hans ei vastannut. Hän astui vaan ylös portaita kamariin ja muutti
yltään märät vaatteet; mutta kun hän sitten tuli alas syömään ja
istuutui, oli hänellä sisällinen vilu.
-- -- --
Kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen sairastui Hans Nielsen.
Yhtaikaa rupesi viluttamaan ja tuntumaan vaikeita pistoksia rinnassa;
sen jälkeen tuli polttavan kuuma ja painosti hengitystä niin, ettei
hän sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. Sellaisena makasi hän
kolme vuorokautta, ja niiden mielestä, jotka häntä hoitivat, näytti
hän tulevan yhä huonommaksi.
Mutta Hans Nielsen Hauge arvelikin itse, että hänen täytyi nyt
kuolla. Tämä oli Jumalan kolmas ja viimeinen kutsuminen.
Ja hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui
hänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi.
Ainoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko,
nimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että
hän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.
Kolmannen päivän illalla oli hän kovin levoton.
"Minua niin peloittaa, Anne", sanoi hän tavan takoa sisarelleen.
Sitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa
valittaen ja kovasti kuumeisena.
Kello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa
ääressä.
Talikynttilä paloi, äiti istui ja luki postillaa.
Poika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän
nousi puolittain istumaan vuoteessa.
"Minäpä kuolen, äiti!" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys
kuului raskaalta.
Silloin äiti purskahti itkuun ja itki kauan kirjan yli kumartuneena.
Poika makasi ja katsoi eteensä.
"Älä itke, äiti", sanoi hän.
Hän itki yhäti, nyyhkyttäen.
Vallitsi kauan hiljaisuus. Kuului vaan pienen seinäkellon naksutus.
Sitten poika taasen puhui hiljaisesti ja rasittuneesti:
"Kunhan vaan voisi päästä Jumalan luokse."
Äiti katsoi häneen.
"Kaikki on hyvin", sanoi hän ja tarttui poikansa käteen.
Hans hymyili ja katsoi äitiin.
"Luuletko, että Jumala huolii sellaisestakin kuin minä olen?" kysyi
Hans. Ja nyt hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Huoliipa kyllä!", ja äiti silitteli hänen kättään.
Hans ravisti päätään.
"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti", sai hän sanoneeksi. Hän
ponnisteli voidakseen hengittää.
"Niinhän me kaikki teemme!"
Äiti silitti taaskin hänen päätään.
"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa." -- Nyt purskahti
hän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi,
että hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.
"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi", kuiskasi äiti ja vaipui
polvilleen vuoteen ääreen.
Ja molemmat rukoilivat. Äiti ääneensä, mutta poika kuiskien.
Hans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä
äidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla
kertaa sydämen rauhakin.
Hän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan
hänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.
"Lue minulle virsi", kuiskasi hän, kun äiti oli lopettanut.
Äiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä
Kingon virsikirjan.
Sitten luki hän vapisevin äänin:
Maailmassa kylmä on,
Valo sen on pimeyttä,
Mielemme on onneton,
Kaikki työmme särkynyttä.
Tomuun haihtuu mik' on maa,
Taivast' ei voi saavuttaa.
Hän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä;
hengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.
Itkun puoleksi tukahuttamana luki äiti edelleen:
Pakene siis menoines,
Maailma sä sielun murha,
Huveines ja riemuines,
Tyhmäin lohdutus sä turha.
Mua Jeesus iloittaa,
Turvaa, holhoo, lohduttaa.
Äiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat
kiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän
tuskin kuulla hengitystä.
Äitiä värisytti ja hän ajatteli: nyt tulee kuolema.
Sitten meni hän alas portaita hakemaan isää ja sisaruksia.
Kun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen
ääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet
ristissä.
Hengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot
päilyivät otsalla.
Äiti katsoi isään.
Isä seisoi vielä hetkisen, sanaakaan sanomatta. Sitten hän verkalleen
käänsi päätään ja katsoi vaimoaan.
"Jumala on osottanut meille armonsa", sanoi hän. "Tämä ei ole
kuolemaksi."
Ja hän puristi vaimonsa kättä, joka oli hiipiytynyt hänen käteensä.
-- -- --
Hans Nielsen oli kestänyt taudin. Neljätoista tuntia nukkui hän,
nuoruuden ja lujan luonnon terveyttä tuottavaa unta. Ja kun hän
vihdoinkin heräsi, makasi hän tuskista vapaana, valoisin kasvoin ja
pieni hymyily kalpeilla poskillaan.
"Ei tullutkaan kuolema, äitiseni", sanoi hän.
Äiti, joka seisoi vuoteen vieressä tuomassa lämmintä juomaa, pani
astian pois kädestään.
"Ei tullut", sanoi hän. "Jumala oli tälläkin kerralla armollinen.
Näyttää kuin hän tahtoisi sinusta jotakin erikoista. On parasta
totella Hänen kutsuaan."
Hans Nielsen Hauge ajatteli kauan tätä. Ja tästä hetkestä lähtien
tuli hän entistä vakavammaksi.